Rumuus - nykyajan uusi elintasosairaus

Luinpa tässä Hesarista mielenkiintoisen artikkelin rumuuden kokemuksesta nykyajan elintasosairautena, ja tämä postaus on pohdintaa sen pohjalta. Artikkeli löytyy  täältä .

Kollektiivisen itseinhon aika

Sellaiseksi kutsuu artikkelissa nykyaikaa kulttuuriantropologi Taina Kinnunen. Se on minusta aika hyvä ilmaus ajalle, jossa tosiaan rumuus, vanhuus tai ylipainoisuus koetaan lähes sairauksiksi tai ainakin ongelmiksi joihin pitäisi löytää ratkaisu (plastiikkakirurgiaa! meikkejä! botoxia! ryppyvoiteita! laihdutusmetodeja!) ja joita ei tule hyväksyä luonnollisiksi asioiksi. Ja koko ajan tulee lisää näitä asioita joihin jokaisen naisen tulisi naistenlehtien mukaan kiinnittää huomiota ja näin lisätä itselleen huolia ja ulkonäköön käytetyn ajan ja/tai rahan määrää.

Sain joskus lahjatilauksena Kauneus&Terveys-lehden, mutta totesin jo parin numeron jälkeen, että se on minulle erittäin epäterveellistä luettavaa, koska siinä juuri oli noita juttuja joista "löysin" taas lisää kamalia ulkonäkövikoja itsestäni. Esim. eräässä numerossa nainen jonka hampaissa ei minusta ollut ennen-kuvissakaan mitään vikaa, mainosti kuinka elämä muuttui kun otti valkoiset kuoret hampaisiinsa, kun nyt uskalsi taas hymyillä (meidän kuorettomien pitäisi varmaan suosiolla peittää suu kädellä jos hymyilyttää). Ja toisessa oli testattu joitain kalliita kiinteyttäviä kasvohoitoja, jotka kuulemma ovat tietyn iän jälkeen ihan välttämättömiä. Suuri osa jutuista tuntui keskittyvän aiheeseen "näin teet itsestäsi ja elämästäsi paremman parantamalla ulkonäköäsi". Vaan kun en tahdo!

Miksi kaduilla on niin harvoin suohirviöitä, mutta peileissä usein?

Kyse on yleensä nimenomaan itseinhosta, eikä yleisestä kriittisyydestä ulkonäköpiirteitä kohtaan. En nimittäin ainakaan minä juurikaan näe kun kaupungilla kuljen, muita rumia naisia. Samaa olen kuullut muilta jotka kokevat itsensä rumiksi, että he eivät ole ollenkaan niin kriittisiä toisten ulkonäköä kohtaan kuin omaansa. Jos oikein yritän muistella koska olen nähnyt mielestäni ruman naisen, ei tahdo tulla mieleen. Ja jos tuleekin, niin kyse ei ole varsinaisesta rumuudesta vaan esimerkiksi epäsiisteydestä (spurgunainen oksennus rinnuksilla) tai sairauden aiheuttamasta ulkonäkömuutoksesta tyyliin häijyn näköinen märkivä ihottuma. Ei tavalliset, terveen näköiset ihmiset minusta koskaan ole rumia. Niin, siis paitsi se peilissä näkyvä. 

Jotain syvempää ongelmaa tuohon siis on liityttävä kuin se, että olisimme yleisesti ottaneet kriteereiksi hyväksyttävälle ulkonäölle jotkut photoshopattujen mallien ja filmitähtien kuvat. Miksi olemme ottaneet ne kriteereiksi vain itsellemme? Ja miksi yleensä ulkokuori on saanut niin valtavan merkityksen mielessämme, nyt aikana jolloin naisetkin kouluttautuvat pitkälle ja koulussa myös tytöt laitetaan keskittymään oppiaineisiin, ei sieviltä näyttämiseen ja miesten hurmaamiseen?

Onko ihmislaji oikeasti sellainen, että kun ei ole oikeita ongelmia, oikeaa olemassaolon taistelua, niin ongelmia tehdään itselle vaikka tikusta? Kun ei ole sotaa eikä nälkää eikä sortoa, niin emme kai ihan onnellisiksi voi heittäytyä, vaan meidän täytyy sitten murehtia siitä vaikka, että emme ole ulkoisesti täydellisiä!

Valitettavasti vaatimukset ei rajoitu yksilöön itseensä

Kaikki olisi suhteellisen hyvin, jos ongelma olisi ainoastaan se, että yksilö on aivopesty uskomaan, että hänen ulkonäkönsä on ongelma. Ainakin, jos kyse olisi lähinnä poikkeuksellisista, vähän neuroottisista ihmisistä, samaan tapaan kuin anorektikko luulee olevansa lihava vaikka on sairaalloisen laiha. Voisin sanoa vaikka, että ok, minulla on ongelma, kun luulen että a) olen kauhean ruma ja b) että sillä muka on jotain väliä vaikka olisinkin. Sitten hakisin ongelmaani apua vaikka terapiasta ja jatkaisin elämääni "happily ever after".

Mutta kun valitettavasti meille syötetään jatkuvasti tälläkin hetkellä näitä odotuksia ja vaatimuksia ulkopuolelta. Olen lukenut jopa Taloussanomista juttuja, joissa naisella esimerkiksi painon sanotaan vaikuttavan työllistymiseen ja palkkatasoon. Erilaisissa lehdissä nykyisin hoikkuus ja jopa meikkaaminen yhdistetään "itsestään huolehtimiseen ja siisteyteen", ja ilmeisesti myös työhönottajat ovat omaksuneet tätä asennetta. Deittimaailmassa vasta voi kovat lait ollakin, siellä itseään normaalipainoiseksi sanova normaalipainoindeksin puolivälissä oleva nainen voi kuulla deittikumppanilta syytöksen, että miksi väitit olevasi normaalipainoinen, kun kerran olet selvästi pyöreä! 

Osattiin sitä ennenkin - ihanteet vaan oli erit!

Ja härskeimmin mainostavat plastiikkakirurgisia palveluita tarjoavat, esim. Nordströmin plastiikkakirurgisen sairaalan mainosteksti on: "Leikkauksen tarkoituksena on saada asiakas siihen kuntoon, että hän voi mennä esimerkiksi työpaikalle tai kouluun ilman häpeää tai kiusaamisen kohteeksi joutumista." Siis nytkö jo hyväksytään kiusaajien etiikka, jonka mukaan kiusaaminen on oikein, jos kiusattu on vääränlainen, ja kiusatun on velvollisuus pyrkiä muuttamaan itsensä sellaiseksi, että kiusaamisen syyt poistuvat?! Ei jumalauta, kyllä ihmisen pitäisi voida mennä ihan itsensä näköisenä ilman leikkauksia töihin ilman pelkoa kiusaamisesta ja häpeästä! Jos näin ei ole, kiusaajat pitää panna kuriin, eikä painostaa kiusattua parantelemaan ulkonäköään leikkauksilla!

Tehdäkö myönnytyksiä ajan hengelle vai taistella vastaan? 

Hesarin jutun luettuani tuli hieman ahdistava olo, koska tämä minun elämänmuutokseni, alkoholinkäytön vähentämistä lukuun ottamatta, keskittyy ulkoisiin asioihin, painoon ja tyyliin. Eli olenko itsekin suostumassa hiljaa siihen mitä pohjimmiltaan vastustan, siihen että naisen täytyy edes kelvatakseen (työelämässä, parisuhteissa, ihmisenä yleensä) olla laiha ja viehättävän näköinen? Kun oikeasti unelmani olisi maailma, jossa suhde ulkonäköön olisi yhtä rentoa kuin tuttujen kesken mökillä: voisi näyttäytyä saunapuhtaana missä vaan ja niine läskimakkaroineen jotka nyt on, eikä kukaan hyväksyisi minua vähemmän sen takia.

Toisaalta vaikka moni minut reaalimaailmassa tunteva voi luulla että olen ollut tosiaan rento itseni hyväksyjä, niin faktahan on että olen oikeasti niellyt ne ulkonäköihanteet karvoineen päineen jo nuorena, minä vaan olen todennut omassa tapauksessani niiden olevan niin saavuttamattomia, että olen luovuttanut, sanonut että pitäkää tunkkinne perkele, minä olen sitten ruma kun en muuta voi! En siis ole asiassa yhtään parempi kuin ne jotka ovat käyttäneet paljon aikaa ja rahaa ulkonäkönsä parantamiseen: he ovat vain optimistisempia.

Sen tiedän, että en halua osallistua mihinkään ulkoiseen kilpavarusteluun, jossa minun täytyy vielä korjata asia x että olen riittävän hyvä (ja näitä asioita riittää loputtomiin). Se, onko mahdollista tulla hoikemmaksi ja hieman tyylikkäämmäksi ilman, että uhrautuisi pinnallisuuden alttarille, jää nähtäväksi. Toivon kovasti, että se on mahdollista.