Pohdintaa pyörivistä ajatuksista, levottomuudesta ja juomishimoista

Tänään taas tällainen pohdiskelevampi postaus. Herätteen tähän kirjoitukseen aiheutti toissapäivänä koiralenkillä käynyt tapaus, joka ei oikeastaan ole minulle edes kovin epätavallista. Kuljeskelin siellä pitkin kävelytietä tietoisesti ajattelematta mitään erityistä tai erityisemmin kiinnittämättä huomiota ympäristöönkään, koska se on sitä samaa tuttua maisemaa mitä näen joka päivä. Yhtäkkiä mieleen tuli tapaus lapsuudesta: minut oli valittu esittämään laulu jossain koulun tilaisuudessa, mutta siinä yleisöä katsoessani tulikin paniikki, en saanut ääntä ulos suustani ollenkaan, ja niin tuli itku ja ryntäsin takaisin paikalleni. Tähän ajatukseen reaktiona sanoin voimakkaan häpeäntunteen vallassa ihan ääneen: "olen tyhmä, TYHMÄ, TYYYH-MÄ". Luulin olevani yksin, mutta heinikosta kävelytien vierestä kuuluikin yskimistä. Siellä oli joku ilmeisesti viltillä aurinkoa ottamassa. Oi taivas sitä häpeäntunnetta: mitähän se ajattelee? Että olen joku umpihullu ämmä joka puhuu yksikseen, ja vielä kiihtyneesti tuollaista tyhmäjuttua? Täytyisikö minun muuttaa pois koko alueelta koska pian kaikki tietää että olen hullu enkä kestä sitä häpeää?

...sitten päätin alkaa enemmänkin tutkia, mitä mielessäni tapahtuu silloin kun en tietoisesti tee tai ajattele mitään

Huomasin, että oli itse asiassa aika erikoista, että miten joku lapsena tapahtunut esiintymisen epäonnistuminen tuli juuri silloin edes mieleeni, siinä kauniina päivänä kävelytietä kulkiessani, ja miksi se aiheutti minussa niin voimakkaan reaktion, kun järkevämpää olisi ollut hymyillä muistolle ja ajatella, että lapsihan minä vasta olin, ja lapsille sattuu tuollaista joskus että jännittää liikaa. Sen sijaan haukuin itseäni siinä tyhmäksi ihan ääneen asti, selvästi kiihtyneessä mielentilassa.

Otin siis asiakseni oikein seurailla, mitä mielessäni liikkuu, kun en ole erityisesti keskittynyt ajattelemaan jotain tai tekemään jotain, siis silloin kun mieli on tavallaan vapaalla, automaattiohjauksella. Toisinaan mieli on ihan hiljaa, mutta aika usein siellä myös käy jatkuva sisäinen itsepuhelu, ja sen itsepuhelun sävyistä ja sisällöstä olin nyt kiinnostunut. Ja se mitä olen nyt havainnut, on melkoinen järkytys. Sehän on ihan hullua oikeastaan, ja sen vastaista mitä tietoisesti ajatteleva minä arvostaa ja ajattelee elämästä. Seuraavanlaisia ajatuksia esimerkiksi havaitsin pyörivän päässäni kuin vanhat levyt:

• Ikivanhoja, pääosin häpeän- ja syyllisyydentunteita aiheuttaneita tapahtumia nousee mieleen, ja kun niitä nousee mieleen, tunnen häpeän tai syyllisyyden yhtä voimakkaasti kuin se tapahtuma olisi juuri oikeasti tapahtunut. Sitten sisäisessä puheessa torun ja haukun itseäni niistä mokista, jotka voi olla tehty tai tapahtuneet jopa 30 vuotta sitten.
• Välillä taas märehdin kaikkia niitä asioita jotka mielestäni on huonosti elämäntilanteessani, erittäin pessimistisellä asenteella tyyliin millekään ei voi  mitään ja kaikki on lopullisesti huonosti. Tähän ajatteluun saattaa liittyä toisia kohtaan kateellista ajattelua: "kaikilla muilla on paremmin".
• Välillä fantasioin ihan erilaisesta elämästä. Näissä fantasioissa saatan olla kuuluisa ja ihailtu, tai mielettömän kaunis ja älykäs, tai jonkun superkomean ja rikkaan miehen vaimo. Yllättävintä on, että näissä fantasioissa tärkein osa tuntuu olevan, että muut ihmiset kadehtii ja ihailee minua, ei itse sen fantasiaelämän sisältö - esim. ei niinkään se millaista olisi elää jos olisi rajattomasti rahaa, vaan se, miten muut kadehtisivat minua. Siitä tuo sisäinen puhuja saa kicksinsä, muiden arvioista. Tämä on hyvin päinvastaista kuin tietoisesti ajatteleva minä: tietoisesti ajattelevana en välitä juurikaan siitä, mitä muut minusta ajattelee, enkä esim. ole koskaan haaveillut rikkaudesta tai kuuluisuudesta.
• Välillä taas fantasioin olevani arkielämäni supersankari. Töissä on tulossa katastrofi, mutta Teräs-Plussapallo tulee ja pelastaa. Lapsi on jäämässä auton alle mutta TP ehtii oman henkensä uhalla avuksi. Lisäksi en ole oma sosiaalisesti kömpelö ja töksähtelevä itseni, vaan mielettömän sujuva ja energinen henkilöhahmo, jota kaikki kunnioittaa.
• Ja kaupan päälle vielä pyöri mielessä pelkoja siitä, mitkä asiat voivat mennä huonosti lähi- tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Mieleni kehittää oikein elokuvamaisia näkymiä tulevaisuudesta jossa kaikki on huonosti ja minulla ei ole mitään. 

... ja tämä mielen automaattitoiminta aiheuttaa levottomuutta

Levottomuus tuntuu tulevan montaa tietä. Nuo vanhat häpeät ahdistavat ihan itsessään, kun kerran mieli ja keho reagoivat niihin ihan samoin kuin silloin aikoinaan kun ne muistojen asiat todella tapahtuivat. Minulle ei siis riitä että koen ne häpeät ja syyllisyydet joihin on syytä tänään, vaan täytyy näköjään kaivaa menneisyydestäkin tongittavaksi 39 vuoden paskatunkion sisältö - ei ihme jos olo alkaa tuntua siltä että on huono ihminen kun noita ajatuksia päivistään melko suuren osan pyörittää. Ja toki myös tulevaisuuden uhkakuvien miettiminen ahdistaa, tai sen mikä nykyhetkessä on huonosti. Esimerkiksi olisin voinut nauttia kauniista kesäpäivästä ja lintujen laulusta vailla huolen häivää, jos mieleni ei olisi päättänyt tuoda vatvottavaksi juuri silloin asioita kuten yksinäisyys, työn epätyydyttävyys jne. joille en siinä hetkessä edes voisi tehdä mitään. Olin ihan onnellinen, ennen kuin ne ajatukset pomppasivat mieleeni - niiden jälkeen tunsin hetkessä itseni kyllästyneeksi ja masentuneeksi.

Sen sijaan nuo periaatteessa myönteiset voimafantasiat on monimutkaisempi juttu. Ajattelin ensin, että ne on hyvä vastavoima tuolle ylipessimistiselle ajattelulle, mutta sitten tajusin, että nekin oikeastaan ylläpitävät ahdistusta, koska koko ajan minä tiedän, että en ole oikeasti sitä mistä fantasioin, eikä minusta edes tule eikä voi tulla sellaista koska ne mielikuvat on epärealistista supersankaritasoa. Lisäksi on aika epätervettä fantasioida ihmisten ihailusta eikä hyvästä elämästä itsessään: esim. rakkaussuhteesta fantasioiminen olisi ok, mutta jos fantasia onkin miten ihmiset kadehtii miestä ja suhdetta, niin ei se ihan tervettä ole. Varsinkin kun tosiaan todellinen, tietoinen minä ei edes pidä ihmisten huomiosta ja haluaa elellä rauhassa taviksena.

... ja levottomuus taas aiheuttaa halun juoda kaljaa tai ahmia ruokaa

Huomasin jo silloin kun se alkuperäinen itseni tyhmäksi ääneen haukkuminen tapahtui, että heti seuraava ajatus voimakkaasta häpeäntunteesta oli, että nyt vituttaa, nyt pitäisi saada kaljaa. Ajattelua enemmän seurattuani olen huomannut, että tuon omituisen ajatusmyllyn tuottama pieni mutta usein esiintyvä peruslevottomuus on oikeastaan se asia, mihin olen olutlääkitystä paljon käyttänytkin (olen tosin käyttänyt sitä myös ihan siksi, että nousuhumala tuntuu kivalta, mikä on paljon terveempi syy). Voisihan sitä tosin myös lääkitä vaikka menemällä tilaamaan tuplalihakebabin ja vetämällä päälle levyn suklaata - ähky ja pieni pahoinvointikin vievät tehokkaasti huomion pois epämääräisen tympäisevästä ja levottomasta olosta.

En tiedä onko muilla ihmisillä juurikaan tällaista, vai olenko minä ainoa niin hullu että oma mieleni on toisinaan oma viholliseni. Toisaalta minun onneni kuitenkin näyttää olevan, että nyt elämäntapamuutoksen myötä niin päätettyäni, pystyn kyllä varsin hyvin kestämään sen levottomuuden ilmankin tavanomaista etanolilääkitystäni, huomaamaan mieleen hiipivät juomahimot ja sanomaan niille EI. Minua voi kyllä vituttaa, mutta useimmiten kestän sen kumminkin ja sitten se menee taas ohi.

Seuraava heräävä kysymys tietysti on, että voiko tai edes pitäisikö tuolle ajastusten pyörimiselle tehdä sitten jotain ja jos, niin mitä? Siitä aiheesta pohdintaa seuraavassa postauksessa :)