Jatkoa edelliselle: ajatuksia oman mielen hallinnasta
Viime postauksessa pohdin sitä, miten olen huomannut että toisinaan omassa mielessäni pyörii ihan kummallisia ajatuksia, jotka ahdistavat tai saavat aikaan laihdutus- ja elämänmuutosprojektille haitallisia juomishaluja. Vaikka olen sinänsä pystynyt kohtuullisen hyvin kieltäytymään tämän projektini aikana juomisesta vaikka mieli olisi tehnytkin, jopa yllättävän hyvinkin sikseen että taustalla on pitkä ränni suurkulutusta ihan kunnon viikkomäärillä, niin olisihan se mukavaa, jos jotenkin saisi mieleensä sellaisen rauhan, ettei oma mieli välillä tuntuisi kuin joltain riivaajalta, jonka tehtävä on luoda pahaa oloa ja houkutella lääkitsemään sitä kaljalla. Tässä postauksessa pohdin siis sitä mitä keinoja mielen rauhoittamiseeen voisi olla.
Kemikaalit: päihteet ja lääkkeet
Minulle siis paljolti koko aikuisikäni alkoholi on ollut se aine, jolla olen saanut pyörivän mielen rauhoitettua ja aikaan hyvän olon, vaikka ennen juomista olo olisi ollut ahdistunut tai pitkästynyt. Rauhoittava ainehan se alkoholi on, ja sen se tosiaan tekee: tarpeeton ajattelu pysähtyy ja voi nauttia aistimuksista ja vain ruumiin tuntemuksista nousuhumalassa täysillä. Huono elokuva, jota katsoessa selvinpäin mieli valittaisi että äh, tylsää paskaa, selaa nyt vaikka iPadilla tässä samalla jotain, on pöhnässä ok, koska siihen keskittyy niin täysillä. Mutta alkoholilla on tunnetusti vakavat haittansa, joista itse ensimmäisenä törmäsin tähän kaljamahaistumisongelmaan. Ja ongelmaan ettei muuta elämää sitten ole tullut hankittuakaan, kun iltojen hilpeät nousuhumalat on riittäneet elämänsisällöksi.
Toki olisi mahdollista saada mielialaansa myös asiallisia ja vähemmän haitallisia lääkkeitä ihan reseptillä, mutta minusta tuntuu ettei oma tilanteeni ole kuitenkaan niin paha että sitä tarvitsisin. Haluan selvittää ongelmani itse, jos (ja uskon että kun) se on mahdollista.
Terapiaa?
Moni käy nykyään terapiassa, vaikkei kovin vakavia ongelmia olisikaan, ja mitä olen seuraillut ihmisiä jotka niissä käy, tulokset on kovin vaihtelevia. Jotkut oikeasti hyötyvät, sitten taas on niitäkin jotka entistä enemmän tuntuvat juuttuvan vatvomaan menneisyyden luurankokaappeja ja tuomitsemaan itsensä entistä syvemmin siihen ettei millekään voi mitään (ainakaan ennen huomattavaa määrää lisäterapointia) koska lapsuus tai jotkut elämänkokemukset. Näistä viimemainituista tulee usein terapiaturisteja, jotka kiertävät erilaisten koulukuntien ja terapiatapojen terapioita, joka kerta uskoen että NYT löytyi se juttu mikä auttaa minua, ja kertovat innoissaan vapautumisentunteista joita ovat kokeneet terapiassa - kunnes ihan pian he taas vatvovat niitä samoja ongelmia kuin ennen viimeisintä terapiaakin.
Vaikka minulla ei ole tosiaan mitään terapioita yleensä vastaan, niin tässä tilanteessa omalla kohdallani en taida sellaista harkita. En koe ongelmiani tarpeeksi pahoiksi ja toisaalta näen arvoa siinäkin, jos ne saisi itse selvitettyä. Jo se, että tuntisin kohtuuttoman vaivalloiseksi ottaa selvää millaiselle terapeutille pitäisi mennä ja käydä säännöllisesti terapiassa, kertoo ettei minulla ole oikein halua tai tarvetta terapialle.
Tekemistä niin paljon ettei luppoaikaa ajatusten pyörimiselle jää?
Tämä tuntuisi luonnolliselta ratkaisulta tavallaan. Että jos minulla ne piinaavat ajatukset ja juomishimo vaivaavat kerran silloin kun minusta on tylsää eikä mitään erityistä ajateltavaa tai tehtävää, niin mikseipä korvata luppoaikaa vähemmän haitallisella tai jopa hyödyllisellä tekemisellä kuten vaikka urheilu, muut harrastukset, matkustelu. Osin tuo varmaan onkin ratkaisu, koska kieltämättä, elämäni on vähän tyhjää ulkoisellakin tasolla nyt kun entinen sisältö eli kaljoittelu on siitä pois mutta ei vielä mitään uutta tilalla.
Toisaalta en halua juosta pakoon omaa mieltäni, tulla riippuvaiseksi jatkuvasta toiminnasta ja tekemisestä että saisin pidettyä itselläni hyvän tai siedettävän olon. Lisäksi haluaisin tuntea itseni paremmin, ymmärtää mistä ne sellaiset ajatukset tulee ja millainen ötökkä mieli yleisesti on, ja sitä ei erityisemmin edistä se että touhuaisin niin paljon että kaikki huomio keskittyisi ulkomaailmaan oman mielen sijaan.
Mindfulness / meditaatio?
Tämän vinkin sain viime postauksen kommenteista. Hainkin heti kirjastosta aiheeseen liittyen kirjan tutkittavaksi. Myönnän junttiuteni siinä, että olen pitänyt tuollaista vähän hörhöjen hommana. Itselläni ei ole oikeastaan lainkaan henkisiä tai hengellisiä uskomuksia enkä ole sellaisesta ollut kiinnostunutkaan. Meditaation olen liittänyt idän uskontoihin ja yleiseen henkiseen hörhöilyyn jossa pitäisi samalla uskoa omituisia uskomuksia ties mistä chakroista tai energioista tai jopa etsiä joku valaistunut guru jonka ohjeita pitää noudattaa koska hän sanoo olevansa valaistunut (minä en ole oikein koskaan edes uskonut koko valaistumisen käsitteeseen). Ei kiitos minulle sellaista.
Mutta mindfulness näyttää olevan mahdollista ihan ilman minkäänlaisia hengellisiä viitekehyksiä. Ja se keskittyy juuri siihen mitä kaipaan, oman mielen toiminnan ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. Kuvan kirjassa kehotetaan aloittamaan harjoittelu vain niin, että 5 minuuttia kahdesti päivässä tekee valitsemaansa keskittymisharjoitusta, esim. keskittyy vaikka kehoonsa osa kerrallaan tai hengitykseensä. Aion alkaa tätä kokeilla heti, 5 minuuttia ei voi olla liikaa edes pitkästymisherkälle yksilölle kuten minä! Ja tavoite on yksinomaan läsnäolo mielen harhailematta muualle kuin valittuun kohteeseen, ei tarvitse tavoitella mitään henkisiä kokemuksia saati valaistumista. Todella lupaava löytö tämä mindfulness :)
Mutta huomasin myös että jo itse tarkkailu auttaa
Loppuun vielä tällainen huomio, että kun päätin alkaa seuraamaan mitä mieleni ja tunne-elämäni oikein touhuaa, niin se itsessään on vaikuttanut yllättävän paljon. Ilman tarkkailemista olisin vain mennyt niiden nousevien ajatusten ja tunteiden, esim. vanhojen mokien muistojen ja niitä seuraavien korventavien häpeäntunteiden mukana ja uskonut että voi hitto kun olen nolo ja ahdistaakin taas, kun taas tarkkailevana voin todeta ihan rauhassa että mielenkiintoista että mielessä pyörii itsestään tuollaista vaikka en pyri ajattelemaan mitään. Se on oikeastaan aika erikoista että minussa on sillä lailla kaksi tasoa, että pystyn samaan aikaan ajattelemaan ja tuntemaan jotain ja toisaalta katselemaan sitä kuin ulkopuolelta. Yhtä aikaa olemaan yhdellä tasolla ahdistunut ja levoton ja toisella tasolla aivan täysin rauhallinen. Onko minun oikeastaan edes tarvetta saada sitä ajattelua kuriin, jos kerran voin myös suhtautua siihen kuin johonkin taustalta kuuluvaan moottoritien ääneen, josta ei niin tarvitse välittää vaan sen voi ottaa vaan faktana että tuollaista taustamelua nyt on mutta sen kanssa voi elää? Nyt kun loma alkaa ensi viikolla, aion jatkaa tarkkailua ja katsoa mitä siitä seuraa!
Voisko ajatella että meissä on korkeampi tai syvempi minä, joka saattaa katsella egoa/mieltä, joka yrittää välillä ottaa isännyyden meistä milloin huutamalla: olen pieni! tai olen suuri! ja että tämä "korkeampi minä" kuitenkin TIETÄÄ että olemme aivan mainioita itse kukin, eikä meidän oikeasti pohjimmiltaan tarvitse vertailla itseämme toisiin.
VastaaPoistaJotenkin eri tasoja sitä ihmisen mielessä näyttää tosiaan ainakin olevan, lienee sitten terminologiakysymys millä nimellä niitä haluaa kutsua, että haluaako käyttää esimerkiksi jotenkin arvottavaa termiä korkeampi minä. Mutta voin kyllä ymmärtää mitä tarkoitetaan sillä toimiiko ajatteleva mieli automaattisesti ja ilman mitään kontrollia ja arviointia tai sitten jonkun toisen tason kontrollissa. Minun tapauksessani ilman kontrollia se taitaa sanoa: "syökäämme ja juokaamme, huomenna kuolemme" ja antautuisi mässäykselle ja ryypingeille tuosta vaan, paskat väliä lihooko ja meneekö maksa ;-)
PoistaTuo itsetunto on jännä asia jota jäin pohtimaan kun luin viestisi. Jotenkin minusta tuntuu, että se tarkkaileva taso minua ei arvioi itseäni eikä mitään muutakaan oikein millään tapaa, sen kannalta ei siis edes tunnu olevan itsetuntoa jossa sanoisin olevani joko mainio tai huono. Noita hyvyyden ja huonouden ajatuksia sen sijaan pyörii ajattelun tasolla sisäisessä puheessa muuten paljonkin.
Niin, riippuu varmaan kunkin omasta viitekehyksestä, haluaako sanoa tuota "tarkkailevaa osaa" ydinminäksi tai sieluksi tai joksikin muuksi - joku osa kuitenkin mielessä, joka toimii polariteettien ulkopuolella? Joku kokee sen ehkä neutraaliksi, rauhalliseksi tarkkailijaksi, joku taas korkeammaksi, syvemmäksi tai aidommaksi minäksi, joka vaatii tulla kuulluksi?
VastaaPoistaItse ajattelen tuosta "aidommasta minästä", että sillä on syvempi, hyväksyvämpi "taju" siitä mitä olemme. Siksi sanoin sitä "korkeammaksi minäksi", sillä se on mielestäni jotain enemmän tai suurempaa kuin se päivittäinen mielemme pulisija joka vertailee, arvottaa, tuomitsee jne.
Sanot että "Toisaalta en halua juosta pakoon omaa mieltäni, tulla riippuvaiseksi jatkuvasta toiminnasta ja tekemisestä että saisin pidettyä itselläni hyvän tai siedettävän olon." Kuitenkin pystyt hienon rauhallisesti tarkkailemaan itseäsi, olet tehnyt jo suuria elämän- ja asenteenmuutoksia ja pysynyt niissä hienosti. Minusta näyttää, että etenet valtavin harppauksin! Hatun/lasinnoston paikka :)
Kiitos noista pohdinnoista. Kun ajattelin tuota mitä sanot aidommasta tai korkeammasta minästä, niin huomasin että en ole oikeastaan aikoihin uskonut että mitään aitoa minää onkaan. Muistan joskus kolmenkympin kriisissä turhautuneeni siihen kun huomasin että olen eri tilanteissa ja eri ihmisille ihan erilainen, jopa äärimmäisyydestä toiseen. Eikä se ollut niin että olisin päättänyt että nyt minua hyödyttää teeskennellä tällaista ihmistä ja niinpä sitten teeskentelisin, vaan ihan itsestään kun toimin spontaanisti muutuin erilaiseksi. Olin välillä hiljainen ja välillä puhelias, välillä verkkainen ja välillä tulinen, välillä ronski härskienpuhuja ja välillä yksin pohdiskeleva. Jonkun aikaa minua ahdisti ajatus, että kuka minä OIKEASTI sitten olen, ja päädyin lopputulokseen että en varmaan yhtään kukaan, että ei ole muuta kuin hetkessä esim. aivokemian, hermoston jne reaktioista syntyviä vaihtelevia ajatus- ja käytösmalleja, ettei ole mitään pysyvää minuutta.
PoistaMutta mielenkiintoinen ajatus tuo, että sen minuuden voisikin löytää muulta tasolta kuin ajatuksen ja toiminnan tasolta. Sellaisen tason olemassaoloa kun en tiedostanut kun kaikista rooliasuistani ja niiden alla olevasta tyhjyydestä tuskaannuin. Lopulta kyllä koin hyvin vapauttavaksi sen sinänsä ettei minun tarvinnut keksiä millainen ihminen olen, vaan ajattelin että saan olla joka hetki juuri sellainen kun nyt satun olemaan eikä sillä tarvitse päätään vaivata.
Tuo tarkkaileminen sinänsä minulle tuntuu tulevan aika luonnostaan nyt kun huomasin että niinkin voi tehdä: ehkä se on introverttiyden hyviä puolia, kun taas saman ominaisuuden huono puoli on että se mieli on keskimääräistä vilkkaampi itsekseen höpöttämään ja täyttymään kaikenlaisilla fantasioilla ja arvostelmilla.