Pessimistin eläinlääkärikäynti
Ennen loukkaamista mökillä |
No, vanha koira, jalka petti kokonaan, se on menoa nyt, ajattelin minä. Googletin syitä koiran ontumiselle ja jalan tai takapään pettämiselle ja tulin entistä varmemmaksi että jotain parantumatonta ja kauheaa se on, ja erittäin tuskallistakin silminnähden. Syötin sille sen viimeisen elinpäivän kunniaksi herkkuja, enkä saanut yölläkään nukuttua asian takia. No, aamulla sitten lähtö eläinlääkäriin. Hiuksia laittaessani mietin, että enpä viitsikään laittaa ripsiväriä, kun sitten kun koira on lopetettu, itken kuitenkin sen poskille. Ja ai niin, täytyy ottaa nenäliinoja taskuun.
Eläinlääkärillä odottaessani odotushuoneessa koiran tutkimista mietin, että saisinpa itseni pidettyä kasassa koiran lopettamisen jälkeen kunnes olen maksanut laskun, koska minä en valitettavasti osaa itkeä sillä lailla asiallisesti, että muutama kyynel vaan vierisi kasvoille, vaan minä itken kuin koliikkinen pikkuvauva: naama tulipunaisena ja vääntyneenä, suu auki, ja koko naama kyynelistä märkänä, kykenemättä lopettamaan tai puhumaan edes. Ei sellaista haluaisi vieraiden ihmisten edessä tehdä. Ja mitenhän selviän työpalaverista, en voi oikein olla tänään pois kun siitä miten saan asiakkaat vakuutettua toteutussuunnitelmiemme järkevyydestä ja kustannustehokkuudesta, voi olla kiinni itseni lisäksi monen muunkin ihmisen laskutettavan hyvän projektityön saanti pitkäksi aikaa; kamalaa, jos alan vollottaa asiakkaiden edessä... Olisi se noloa, naisista alalla kun on muutenkin ennakkoluuloja ja sitten naisasiantuntija olisi nyyhky itkupilli... Mietin myös, millaisen muistokirjoituksen teen tänne blogiin ja millaisia kuvia valkkaan siihen: ainakin pentukuvia täytyy vanhalta koneelta hakea, ja varmaan niitäkin joissa koiralla itsellään on pentue, ja jos joku näyttelykuvakin jossa koira on tupeerattuna ja laitettuna. Ai niin se tuhkaus - pitäisikö ottaa joukkotuhkaus vai yksilötuhkaus, ehkä joukko, kun en ole oikein koskaan ollut niitä joille joku tuhka-astia kirjahyllyssä olisi jotenkin tärkeä muisto lemmikistä, pikemminkin se on vähän creepy, selkäpiitä karmivaa että säilyttäisin jotain kuollutta ruumista, vaikkakin tuhkamuodossa, kotonani. Tänään kyllä vedän kännitkin perkele vieköön, kai nyt on sentään oikeus...Ja sitten itken oikein urakalla puhdistavaa känni-itkua ja oikein ryven ja kierin surussani, kunnes en enää fyysisesti jaksa itkeä enempää. Niin olen selvinnyt parisuhde-eroista ja lähisukulaisen kuolemasta, ja niin selviän tästäkin.
"Tuo mun emäntä on kyllä vähän höperö..." |
Loppu hyvin, kaikki hyvin! Tunnistan myös itsestäni tuon saman taipumuksen paisutella asioita.... Onneksi koira voi hyvin eikä tarvitse vielä parkua :)
VastaaPoistaOlet muuten aivan huikea kirjoittaja :) Ja kaikesta päätellen myös aivan huippu tyyppi, toivottavasti osaat itseäsi arvostaa kyllin paljon!
Pessimismillä on tosiaan hyötynsäkin - olen nähnyt joskus nettipalstoilla ihmisten tuskailevan, että miten kestää se jos koira kuolee tai pitää lopettaa. No, minä ääripessimistinä taas ymmärrän joka hetki sen realiteetin että niin voi käydä, eikä se ole minulle mikään yllätys tai järkytys jos niin käy. Itken kyllä hetken ja olen dramaattisen surullinen, mutta se menee aika äkkiä ohi.
PoistaTuosta kirjoittamiseesta - aikoinaan ajattelin siitä itselleni jopa ammattia, mutta valitettavasti minulta puuttuu täysin sellainen luovuus, jota esimerkiksi romaanikirjailija tarvitsisi. Osaan kyllä kirjoittaa erilaisia raportteja, tai jopa kirjoittaa melko kaunopuheisesti arjestani tai vaikka unistani, mutta jos pitäisi keksiä jotain, niin pää lyö täysin tyhjää.