Pessimistin eläinlääkärikäynti

Ennen loukkaamista mökillä

Mammakoira oli ontunut mökkireissusta asti, joskin koko ajan lieventyen joten olin jo ajatellut että paranee itsestään enkä ollut vienyt eläinlääkäriin. Eilen kuitenkin tilanne huononi huomattavasti. Kun koira yritti hyppiä 2 matalaa rappua, jotka on ulko-oveni edessä, se kipeän takajalan ikään kuin pettäessä levisi rähmälleen rapuille ja hyppi kolmella jalallakin taas. Pakkohan se oli tilata aika eläinlääkärille, ja sain ajan onneksi jo täksi päiväksi klo 9.

No, vanha koira, jalka petti kokonaan, se on menoa nyt, ajattelin minä. Googletin syitä koiran ontumiselle ja jalan tai takapään pettämiselle ja tulin entistä varmemmaksi että jotain parantumatonta ja kauheaa se on, ja erittäin tuskallistakin silminnähden. Syötin sille sen viimeisen elinpäivän kunniaksi herkkuja, enkä saanut yölläkään nukuttua asian takia. No, aamulla sitten lähtö eläinlääkäriin. Hiuksia laittaessani mietin, että enpä viitsikään laittaa ripsiväriä, kun sitten kun koira on lopetettu, itken kuitenkin sen poskille. Ja ai niin, täytyy ottaa nenäliinoja taskuun.

Eläinlääkärillä odottaessani odotushuoneessa koiran tutkimista mietin, että saisinpa itseni pidettyä kasassa koiran lopettamisen jälkeen kunnes olen maksanut laskun, koska minä en valitettavasti osaa itkeä sillä lailla asiallisesti, että muutama kyynel vaan vierisi kasvoille, vaan minä itken kuin koliikkinen pikkuvauva: naama tulipunaisena ja vääntyneenä, suu auki, ja koko naama kyynelistä märkänä, kykenemättä lopettamaan tai puhumaan edes. Ei sellaista haluaisi vieraiden ihmisten edessä tehdä. Ja mitenhän selviän työpalaverista, en voi oikein olla tänään pois kun siitä miten saan asiakkaat vakuutettua toteutussuunnitelmiemme järkevyydestä ja kustannustehokkuudesta, voi olla kiinni itseni lisäksi monen muunkin ihmisen laskutettavan hyvän projektityön saanti pitkäksi aikaa; kamalaa, jos alan vollottaa asiakkaiden edessä... Olisi se noloa, naisista alalla kun on muutenkin ennakkoluuloja ja sitten naisasiantuntija olisi nyyhky itkupilli... Mietin myös, millaisen muistokirjoituksen teen tänne blogiin ja millaisia kuvia valkkaan siihen: ainakin pentukuvia täytyy vanhalta koneelta hakea, ja varmaan niitäkin joissa koiralla itsellään on pentue, ja jos joku näyttelykuvakin jossa koira on tupeerattuna ja laitettuna. Ai niin se tuhkaus - pitäisikö ottaa joukkotuhkaus vai yksilötuhkaus, ehkä joukko, kun en ole oikein koskaan ollut niitä joille joku tuhka-astia kirjahyllyssä olisi jotenkin tärkeä muisto lemmikistä, pikemminkin se on vähän creepy, selkäpiitä karmivaa että säilyttäisin jotain kuollutta ruumista, vaikkakin tuhkamuodossa, kotonani. Tänään kyllä vedän kännitkin perkele vieköön, kai nyt on sentään oikeus...Ja sitten itken oikein urakalla puhdistavaa känni-itkua ja oikein ryven ja kierin surussani, kunnes en enää fyysisesti jaksa itkeä enempää. Niin olen selvinnyt parisuhde-eroista ja lähisukulaisen kuolemasta, ja niin selviän tästäkin.

"Tuo mun emäntä on kyllä vähän höperö..."

Näissä mietteissäni kun olen niin eläinlääkäri tulee tutkimushuoneesta, ja ilmoittaa, että siltä koiralta on  löytynyt syvälle asti uponnut oka tai tikku siitä jalasta jota se on ontunut. Sen ympärillä on tulehdusta jonkin verran. Tikku on mennyt sisään polkuanturoiden välistä ja painunut syvemmälle koiran astuessa jalalle, kunnes sitä ei ole enää tuntunut siellä tassunpohjassa lainkaan. Siis mitä - tikku? Eikö luusyöpä, toivottoman pitkälle edennyt nivelrikko, iso murtuma, ristisiteet irtikatkipoikki polvesta - siis joku niistä kauheimmista mitä eilen googlaamalla löysin ja mitä ei ainakaan tuonikäiseltä voi enää hoitaa? Siis oikeasti vaivainen tikku, ja lisäksi eläinlääkäri kertoo jo poistaneensa sen ja antaa mukaan lääkkeitä tulehdukseen ja kipuun. Viikon päästä koira on kuulemma ihan entisellään, ja onkin hyväkuntoinen ikäisekseen. Eli siis lopettajaiset on tällä kertaa peruttu, mutta tulipahan taas pessimistisen pahimman olettamistaipumukseni takia kieriskeltyä puoli vuorokautta synkissä ajatuksissa ihan turhaan!