Minä ja alkoholi, lyhyt historia
On tässä tullut pohdittua viime päivinä sitä, että miten olen päätynyt tilanteeseen, jossa olen ollut alkoholin suurkuluttaja ainakin 10 vuotta, silti vaikka selvästi en ole kovin riippuvainen edes vieläkään, koska vain yhden viinilasin nauttiminen päivässä ei ole nyt ollut mitenkään erityisen vaikeaa, kun olen dieetillä näin tehnyt.
Aloitin juomisurani aika tavalliseen tapaan noin 15-vuotiaana luokkabileissä. Sain kaverilta puolet
omenaviinipullosta, ja tulin siitä niin känniin, että sammuin bilekämpän lattialle. Kun heräsin, maisema pyöri silmissä ja oksetti. Totesin, että onpa inhottava aine, miksihän ihmiset sitä juo? Mutta vähitellen opin ottamaan kohtuullisempaa tahtia, niin että en sammunut jo alkuillasta vaan tuli vain hauska olo. Koko kouluajan koulukiusatulle ja erilaisuuden tunteesta kärsineelle se oli vapauttavaa, että humalassa luokkakaverit eivät pelottaneet, vaan olo tuntui vahvalta ja hyvältä. Mutta tuossa iässä en vielä kovin paljoa pystynyt juomaan, kun ei vanhemmat sellaista hyväksyneet ja viinan saantitilaisuudetkin olivat harvassa.
Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Aika pian tapasin miehen, josta tuli seurustelukumppanini 4 vuodeksi. Mies oli todella kova bilettäjä ja baareissa istuja. Minä rakastuneena olin onnellinen kun sain olla seurassa, vaikka se tarkoittikin että istuttiin valomerkkiin asti yhdessä keskikaljakuppilassa vetämässä olutta. Alkuun en kestänyt viinaa juuri lainkaan, jo 4 isoa tuoppia teki sen että seuraavana aamuna oli pää vessanpöntössä ja vannoin ikuista raittiutta. Mutta vähitellen, 3-4 känni-illan viikkotahdilla, toleranssi kasvoi, niin että illassa saattoi mennä ihan miehekkäitä määriä kaljaa, 10-12 isoa tuopillista. Eikä aamulla silti välttämättä vaivannut kuin pieni Buranalla lähtevä päänsärky ja hieman tokkurainen olo. Vähitellen kuitenkin kyllästyin siihen, ettei parisuhde edennyt mihinkään, siihen että 4 vuoden seurustelun jälkeen emme olleet koskaan olleet yhtäkään iltaa tai yötä yhdessä selvinpäin. Ja kun puhuin tästä miehelle, vastaus oli että miksi ihmeessä tarvitsisi, mitä järkeä siinä on? Siitä tuli sitten ero. Minä opiskelin opintoni loppuun ja lähdin töihin. Alkoholinkäyttö väheni sen myötä merkittävästi. Join silloin tällöin kännit, mutta baareissa en käynyt lainkaan enkä vielä tissutellutkaan.
31-vuotiaana tapasin seuraavan seurustelukumppanini, joka osoittautui myös kovaksi viinamäen mieheksi. Minulla alkoi taas yökerho-, baari- ja nyt myös kotona tissutteluelämä. Mies muutti luokseni, ja piti huolen että jääkaapissa oli aina runsaasti keskikaljaa. Sieltä sitä molemmat vedettiin vähän väliä, edes huomaamatta oikein paljonko niitä kului. Ei kumpaakaan kiinnostanutkaan. Työmme hoisimme hyvin ja muusta ei väliä, terveysvalistus suurkulutuksen haitoista tuntui älyttömältä turhalta jäkätykseltä. Lihoin suhteen aikana noin 50 kilosta 65 kiloon, ihan alkoholinkäytön ansiosta. Mies alkoi valittaa läskeistäni ja epäkiihottavasta ulkomuodostani, ja lopulta jätti minut huomattavasti nuoremman ja hoikemman naisen takia.
Siitä sitten alkoi sinkkuelämä, ja tissuttelu jäi päälle. En käynyt enää baareissa enkä juhlimassa, mutta keskikaljaa oli jääkaapissa ja sitä tuli jokunen otettua joka ilta. Lisäksi yleensä kerran viikossa, joskus kaksikin, viikonloppuna vähän reilummat kalsarikännit. En minä ole koskaan ollut niitä jotka juo johonkin syvään ahdistukseen tai muuhun syvälliseen syyhyn. Minä olen ollut pelkkä laiskuri, joka olen löytänyt maailman helpoimman tavan saada itselleen hyvä olo: aivokemiaa etanolilla manipuloimalla. Ei tarvitse urheilla, ei tarvitse löytää elämän miestä, ei tarvitse hankkia lapsia, ei tarvitse saavuttaa uralla mitään, ei tarvitse opetella uusia taitoja että tuntisi saavutuksen ja onnistumisen tunteita: sen kun korkkaa tölkin kaljaa, ja toisen, ja kolmannen, ja arki-ilta on täynnä seesteistä onnellisuuden tunnetta. Eikä alkoholi koskaan petä, se ei ole jonain päivänä vittumaisella tuulella kuten elämän mies voisi olla, siinä ei tule vastaan raskaita vaiheita kuten uusien asioiden opettelussa voi tulla, sitä ei tarvitse ottaa sen enempää huomioon. Sen kun juo, ja mukava nousuhumala tulee aina, 100% varmuudella.
Eikä siitä nyt minulle niin valtavia haittojakaan ole ollut. Paitsi läski. Mutta en ole koskaan ollut töissä kännissä, en ole ollut koskaan pois töistä viinan takia, en ole ajanut humalassa, ainoat harkitsemattomat kännitekoni on ehkä muutama typerä nettikauppatilaus joita en olisi selvinpäin tehnyt. Terveyskään ei ole vielä osoittanut reistailun merkkejä. Mitä nyt naama on vähän mervitapolamaisen pöhöttynyt, minkä voi myös laittaa ihan vaan ikääntymisen piikkiin. Mutta on sillä oikeastaan yksi vakavampikin seuraus, ja se on ELÄMÄTÖN ELÄMÄ. Mutta se onkin sitten ihan oman blogiviestin aihe, jonain toisena päivänä...
Aloitin juomisurani aika tavalliseen tapaan noin 15-vuotiaana luokkabileissä. Sain kaverilta puolet omenaviinipullosta, ja tulin siitä niin känniin, että sammuin bilekämpän lattialle. Kun heräsin, maisema pyöri silmissä ja oksetti. Totesin, että onpa inhottava aine, miksihän ihmiset sitä juo? Mutta vähitellen opin ottamaan kohtuullisempaa tahtia, niin että en sammunut jo alkuillasta vaan tuli vain hauska olo. Koko kouluajan koulukiusatulle ja erilaisuuden tunteesta kärsineelle se oli vapauttavaa, että humalassa luokkakaverit eivät pelottaneet, vaan olo tuntui vahvalta ja hyvältä. Mutta tuossa iässä en vielä kovin paljoa pystynyt juomaan, kun ei vanhemmat sellaista hyväksyneet ja viinan saantitilaisuudetkin olivat harvassa.
Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Aika pian tapasin miehen, josta tuli seurustelukumppanini 4 vuodeksi. Mies oli todella kova bilettäjä ja baareissa istuja. Minä rakastuneena olin onnellinen kun sain olla seurassa, vaikka se tarkoittikin että istuttiin valomerkkiin asti yhdessä keskikaljakuppilassa vetämässä olutta. Alkuun en kestänyt viinaa juuri lainkaan, jo 4 isoa tuoppia teki sen että seuraavana aamuna oli pää vessanpöntössä ja vannoin ikuista raittiutta. Mutta vähitellen, 3-4 känni-illan viikkotahdilla, toleranssi kasvoi, niin että illassa saattoi mennä ihan miehekkäitä määriä kaljaa, 10-12 isoa tuopillista. Eikä aamulla silti välttämättä vaivannut kuin pieni Buranalla lähtevä päänsärky ja hieman tokkurainen olo. Vähitellen kuitenkin kyllästyin siihen, ettei parisuhde edennyt mihinkään, siihen että 4 vuoden seurustelun jälkeen emme olleet koskaan olleet yhtäkään iltaa tai yötä yhdessä selvinpäin. Ja kun puhuin tästä miehelle, vastaus oli että miksi ihmeessä tarvitsisi, mitä järkeä siinä on? Siitä tuli sitten ero. Minä opiskelin opintoni loppuun ja lähdin töihin. Alkoholinkäyttö väheni sen myötä merkittävästi. Join silloin tällöin kännit, mutta baareissa en käynyt lainkaan enkä vielä tissutellutkaan.
31-vuotiaana tapasin seuraavan seurustelukumppanini, joka osoittautui myös kovaksi viinamäen mieheksi. Minulla alkoi taas yökerho-, baari- ja nyt myös kotona tissutteluelämä. Mies muutti luokseni, ja piti huolen että jääkaapissa oli aina runsaasti keskikaljaa. Sieltä sitä molemmat vedettiin vähän väliä, edes huomaamatta oikein paljonko niitä kului. Ei kumpaakaan kiinnostanutkaan. Työmme hoisimme hyvin ja muusta ei väliä, terveysvalistus suurkulutuksen haitoista tuntui älyttömältä turhalta jäkätykseltä. Lihoin suhteen aikana noin 50 kilosta 65 kiloon, ihan alkoholinkäytön ansiosta. Mies alkoi valittaa läskeistäni ja epäkiihottavasta ulkomuodostani, ja lopulta jätti minut huomattavasti nuoremman ja hoikemman naisen takia.
 |
| Plussapallonkin tyypillinen kalsarikänni-ilta ;-) |
Siitä sitten alkoi sinkkuelämä, ja tissuttelu jäi päälle. En käynyt enää baareissa enkä juhlimassa, mutta keskikaljaa oli jääkaapissa ja sitä tuli jokunen otettua joka ilta. Lisäksi yleensä kerran viikossa, joskus kaksikin, viikonloppuna vähän reilummat kalsarikännit. En minä ole koskaan ollut niitä jotka juo johonkin syvään ahdistukseen tai muuhun syvälliseen syyhyn. Minä olen ollut pelkkä laiskuri, joka olen löytänyt maailman helpoimman tavan saada itselleen hyvä olo: aivokemiaa etanolilla manipuloimalla. Ei tarvitse urheilla, ei tarvitse löytää elämän miestä, ei tarvitse hankkia lapsia, ei tarvitse saavuttaa uralla mitään, ei tarvitse opetella uusia taitoja että tuntisi saavutuksen ja onnistumisen tunteita: sen kun korkkaa tölkin kaljaa, ja toisen, ja kolmannen, ja arki-ilta on täynnä seesteistä onnellisuuden tunnetta. Eikä alkoholi koskaan petä, se ei ole jonain päivänä vittumaisella tuulella kuten elämän mies voisi olla, siinä ei tule vastaan raskaita vaiheita kuten uusien asioiden opettelussa voi tulla, sitä ei tarvitse ottaa sen enempää huomioon. Sen kun juo, ja mukava nousuhumala tulee aina, 100% varmuudella.
Eikä siitä nyt minulle niin valtavia haittojakaan ole ollut. Paitsi läski. Mutta en ole koskaan ollut töissä kännissä, en ole ollut koskaan pois töistä viinan takia, en ole ajanut humalassa, ainoat harkitsemattomat kännitekoni on ehkä muutama typerä nettikauppatilaus joita en olisi selvinpäin tehnyt. Terveyskään ei ole vielä osoittanut reistailun merkkejä. Mitä nyt naama on vähän mervitapolamaisen pöhöttynyt, minkä voi myös laittaa ihan vaan ikääntymisen piikkiin. Mutta on sillä oikeastaan yksi vakavampikin seuraus, ja se on ELÄMÄTÖN ELÄMÄ. Mutta se onkin sitten ihan oman blogiviestin aihe, jonain toisena päivänä...
Kommentit
Lähetä kommentti