Otti se töihinpaluu taas koville

Jo viikonloppuna oli jotenkin surkea olo alkavista töistä, vaikka sitä kovin yritti estää työhön liittyviä ajatuksia tulemasta mieleen. Lauantaina sorruinkin jonkin verran lohtuherkutteluun huolimatta siitä, että tänään oli käynti Cambridge-valmentajalla. En vaan jaksanut välittää, kun tympäisi niin ajatus töistä.

Viime yö sitten meni jatkuvaan tuskanhiestä märkänä heräilyyn. Nukahdin, heräsin ehkä 10 minuutin päästä tuskaisena ja hampaita yhteen kiristäen niin että leukaan sattui. Tuntui että on kiire, on jo aamu, mutta kun katsoi kelloa, edellisestä kellon katsomisesta ei ollutkaan kulunut oikein mitään aikaa. Tätä sitten koko yö, niin aamulla kun klo 7 soi kello, päätä särki ja oli levoton, tympäisevä olo. Nyt se alkaa: arki. Hyvästi paratiisi. Tervetuloa helvettiin!

Työpaikan parkkihallista täytyi oikein pakottaa itsensä konttorikerroksiin. Siellä hissiä odottaessa ahdisti ja mahanpohjassa pyöri jännitys. Toistelin itselleni Rocky-elokuvan elämänviisautta: "One step at a time. One punch at a time. One round at a time". Älä mieti koko päivää, saati viikon tai sprintin tehtäviä. Yksi hetki kerrallaan. Yksi tehtävä kerrallaan. Yksi päivä kerrallaan. Niin siitä selviää, on aina ennenkin selvinnyt.

Konttorilla taas harmaat, ahdistuneen ja säikyn näköiset naamat, ja tiesin itsekin hetkessä muuttuvani sellaiseksi, kun siirryn lomamoodista työmoodiin. Mutta iloisten lomalaisten katseluun tottunutta järkytti se levoton ja stressaantunut ilmapiiri, joka avokonttorista henkäisi vastaan. Ikään kuin ihmisten päiden yläpuolella olisi ajatuskuplia: "Antakaa mun olla", "Älkää tulko nakittamaan mulle mitään töitä enää", "Tätä paskaa taas".

Pelkoni osoittautuivat aiheellisiksi. Saapuessani avokonttoriin pomo jo olikin kyöräämässä työpisteeni luona, kiitellen siitä että kun tulen aina niin luotettavasti tasan klo 9, niin hän arvasi että minut löytää kyllä yhdeksältä taas työpisteestä. Tiesin, että asia ei ole se että kysyttäisiin miten loma meni. Ei, se oli kiireelliset työtehtävät. Ensimmäinen kokemus lomalta palatessa oli, että ennen kuin olen edes saanut käynnistettyä tietokoneeni, pomo listaa jo pitkän listan hänen minulle priorisoimiaan töitä, joilla kaikilla on hitonmoinen kiire. "Tänään sitten teet sen aamulla sulle laittamani tiketin työt - katsotaan sitten iltapäivällä että ne on valmiit, ja huomenna klo 9-12 se palaveri ja 13-16 toinen palaveri ja näihin teet Powerpointteja ja kaavioita, ja keskiviikkona sitten ehditkin toteuttaa sen yhden jutun josta puhuttiin, ja sitten meillä onkin jo kiire toisen projektin kanssa ja.... Meillä on kyllä ihan valtava kiire..." AAARGH! Tuntui että tulen hulluksi siinä paikassa ja alan huutaa kuin Munchin Huuto-teoksen mies.

Päivän tunnelma

One step at a time. One punch at a time. One round at a time. Huokaus, ei tässä muuta voi kuin ottaa yhden ahdistavan tehtävän kerrallaan ja alkaa vaan tehdä. Silti vaikka kyrpii ja ahdistaa niin että tuntuu että voisin räjähtää. Hetken fantasioin ajatuksella räjähtämisestä: ylikuormittuneet aivot turpoavat ja lopulta räjähtävät ulos päästä, ja konttorin seinille ja toisiin työpisteisiin roiskuaa iljettävää aivomassaa ja verta. Fantasiassani pomo sanoo tyynesti: "siivotkaa jäljet, ja raato menee sitten biojätteeseen, ja käynnistäkää uuden osaajan rekryäminen heti". Mutta ei kun koodaamaan hetken fantasialla huvittelun jälkeen. Nyt tuntuu mahdottomalta että tätä jaksaa ensi lomaan, mutta tiedän, että aina se on pahinta loman jälkeen, ja kiireeseen ja paineeseen tottuu pian taas. Tiedä onko se sitten kovin tervettä, että tottuu epäterveelliseen ja epäinhimilliseen työtahtiin, mutta selviämään se auttaa, kun muuttaa itsensä zombieksi, joka vaan ottaa yhden askeleen kerrallaan, yhden tehtävän kerrallaan, miettimättä mitään ja välittämättä miltä tuntuu.