Ei-syvällisen ihmisen elämää
Viime kommenteissa tuli keskustelua mm. zen- ja flow-tiloista. Näistä tuli taas mieleen se, mihin olen ennenkin törmännyt, että minä olen kyllä varmasti maailman epä-henkisin tai epä-syvällisin ihminen.
En ole meinaan koskaan kokenut mitään flow-tilan kaltaista edes. Luin jopa joskus aiheesta kirjan, jonka oli kirjoittanut sellaisen nimihirviön omistava mies, että olen sen nimen jo onnellisesti ajat sitten unohtanut. Kirjan lukemisen aikana ihmettelin, että kuulostaa hienolta, mutta en kyllä yhtään tiedä mistä tuo puhuu. Kyllä mulle vaan aina tekeminen on pakkoa, jota tehdään vain koska jotain on saatava tehtyä, eikä se koskaan kyllä erityisen hyvältä tunnu, joskaan ei aina toki pahaltakaan. Saati että jotenkin lähes maagisen lennokkaalta ja inspiroituneelta.
Sitten on nämä Eckhart Tolle -tyyppiset henkiset kirjat. Olen niitä joskus lukenut, ja jotkut ideat on ihan kolahtaneetkin, esim. se että aika usein sitä itse aiheuttaa oman levottomuutensa ja ahdistuksensa sillä, että antaa mielen kurittomana vaellella rakentelemassa katastrofikuvia tulevaisuudesta tai muistelemassa menneitä virheitä, häpeällisiä tilanteita jne. Koitin jopa eräässä tällaisessa kirjassa suositeltua ajatusten tarkkailua ja hetkeen keskittymistä. Ihan jees, mutta en kyllä kokenut mitään sen ihmeellisempää, kun taas kirja puhui jostain lähes hengellisistä sfääreistä joissa pitäisi kokea olevansa yhtä "kaikessa läsnä olevan ohjaavan hengen kanssa" jne. Minä vaan koin tavallisia aistimuksia, ajatuksia ja tunteita tulevan ja menevän.
Huvittavaa oli myös kun joskus kun kävin treffeillä, eräs mies kyseli miten kehitän itseäni. Öö, enhän minä edes ymmärrä mitä se tarkoittaa. Millä tavalla pitäisi kehittää itseään? Miehen vastauksen perusteella päättelin, että pitäisi vatvoa omaa menneisyyttään ja tunne-elämäänsä ja koko ajan analysoida ja yrittää jotenkin "parantaa" itseään, eli viedä itseään jonkun itse keksityn ihanteen suuntaan. Ei minua sellainen kiinnosta. Olen mikä olen enkä muuta voi, enkä halua. Ei se halunnut sitten näin pinnallisen ihmisen kanssa jatkaa tapailua, ja varmaan hyvä niin, en minäkään ehkä olisi jaksanut kuunnella kun toinen tekee kauhean ongelman jostain tavallisesta inhimillisestä piirteestään ja etsii siihen syitä lapsuuden hylkäämiskokemuksista ja ties mistä.
Sitten on tämä ilmaisu "syvällä sisimmässäni". Missä syvällä? Minä tunnen ilmauksen että jokin asia on syvältä, ja siinä syvältä viittaa sinne minne aurinko ei paista. Muuta syvyyttä en tunne. Koen tietoisuuteni jotenkin vain kuin valkokankaana, jolla menee erilaisia havaintoja ja ajatuksia koko ajan, mutta ei siinä mitään syvyysulottuvuutta ole.
Tunnustettakoon siis näin julkisesti alhainen henkinen kehitysasteeni tai mistä se itsensä kehittämisestä puhunut mies nyt puhuikin, mutta samalla todettakoon, että tällaisena taviksena on ihan mukava elellä! Jos nyt joskus vituttaakin kuin pientä eläintä, niin siitäkään ei tarvi tehdä ongelmaa vaan sen voi vaan antaa tulla ja mennä, ajatellen että sellaista elämä on.
En ole meinaan koskaan kokenut mitään flow-tilan kaltaista edes. Luin jopa joskus aiheesta kirjan, jonka oli kirjoittanut sellaisen nimihirviön omistava mies, että olen sen nimen jo onnellisesti ajat sitten unohtanut. Kirjan lukemisen aikana ihmettelin, että kuulostaa hienolta, mutta en kyllä yhtään tiedä mistä tuo puhuu. Kyllä mulle vaan aina tekeminen on pakkoa, jota tehdään vain koska jotain on saatava tehtyä, eikä se koskaan kyllä erityisen hyvältä tunnu, joskaan ei aina toki pahaltakaan. Saati että jotenkin lähes maagisen lennokkaalta ja inspiroituneelta.
Sitten on nämä Eckhart Tolle -tyyppiset henkiset kirjat. Olen niitä joskus lukenut, ja jotkut ideat on ihan kolahtaneetkin, esim. se että aika usein sitä itse aiheuttaa oman levottomuutensa ja ahdistuksensa sillä, että antaa mielen kurittomana vaellella rakentelemassa katastrofikuvia tulevaisuudesta tai muistelemassa menneitä virheitä, häpeällisiä tilanteita jne. Koitin jopa eräässä tällaisessa kirjassa suositeltua ajatusten tarkkailua ja hetkeen keskittymistä. Ihan jees, mutta en kyllä kokenut mitään sen ihmeellisempää, kun taas kirja puhui jostain lähes hengellisistä sfääreistä joissa pitäisi kokea olevansa yhtä "kaikessa läsnä olevan ohjaavan hengen kanssa" jne. Minä vaan koin tavallisia aistimuksia, ajatuksia ja tunteita tulevan ja menevän.
Huvittavaa oli myös kun joskus kun kävin treffeillä, eräs mies kyseli miten kehitän itseäni. Öö, enhän minä edes ymmärrä mitä se tarkoittaa. Millä tavalla pitäisi kehittää itseään? Miehen vastauksen perusteella päättelin, että pitäisi vatvoa omaa menneisyyttään ja tunne-elämäänsä ja koko ajan analysoida ja yrittää jotenkin "parantaa" itseään, eli viedä itseään jonkun itse keksityn ihanteen suuntaan. Ei minua sellainen kiinnosta. Olen mikä olen enkä muuta voi, enkä halua. Ei se halunnut sitten näin pinnallisen ihmisen kanssa jatkaa tapailua, ja varmaan hyvä niin, en minäkään ehkä olisi jaksanut kuunnella kun toinen tekee kauhean ongelman jostain tavallisesta inhimillisestä piirteestään ja etsii siihen syitä lapsuuden hylkäämiskokemuksista ja ties mistä.
Sitten on tämä ilmaisu "syvällä sisimmässäni". Missä syvällä? Minä tunnen ilmauksen että jokin asia on syvältä, ja siinä syvältä viittaa sinne minne aurinko ei paista. Muuta syvyyttä en tunne. Koen tietoisuuteni jotenkin vain kuin valkokankaana, jolla menee erilaisia havaintoja ja ajatuksia koko ajan, mutta ei siinä mitään syvyysulottuvuutta ole.
Tunnustettakoon siis näin julkisesti alhainen henkinen kehitysasteeni tai mistä se itsensä kehittämisestä puhunut mies nyt puhuikin, mutta samalla todettakoon, että tällaisena taviksena on ihan mukava elellä! Jos nyt joskus vituttaakin kuin pientä eläintä, niin siitäkään ei tarvi tehdä ongelmaa vaan sen voi vaan antaa tulla ja mennä, ajatellen että sellaista elämä on.
Tähän tarinaan iso peukku :)
VastaaPoista...lainaus omasta tekstistäsi: "sen voi vaan antaa tulla ja mennä, ajatellen että sellaista elämä on". Tämä on zenin ydinajatus, googlaa vaikka. Olet siis gurujen guru (joka ei edes tiedä olevansa guru)!
VastaaPoistaMonet noiden henkisten asioiden harrastajat tuntuvat pyrkivän jonkinlaiseen rauhan ja tyyneyden tilaan, kun taas itse en edes välitä sellaiseen pyrkiä. En edes haluaisi elämää ilman kaikkia sävyjä, mitään tasaista ikuista tyyneyttä. Kaikenlaiset olot saa olla enkä tee niistä ongelmaa.
PoistaAina joskus ihmetyttää esim. exäni, joka tekee kauhean numeron siitä jos häntä ahdistaa. Itse ajattelen vaan että aina joskus ahdistaa mutta aina se menee ohikin, ja sitten hetken päästä tuntuu joltain muulta. En koskaan hätäänny ahdistumisesta tai ala miettiä että mitä hoitoa tai apua tarvisin, tai mieti sen syitä, se vaan on yksi inhimillinen tunne joka joskus tulee ja menee.
Niinpä, Plussis, komppaan anonyymia 3.07. Tunteiden meneminen ja tuleminen - ja tämän hväksyminen - ovat aivan peruskauraa zen-tyyppisissä filosofioissa. Ja muuten tuo mielen valkokangas mielestäni perusmetafora. Ja zen ei oikeasti tarkoita tosiaan, että maailmassa ja omissa tunteissa ei olisi mitään negatiivista. Tunteiden hyväksyminen ja juttumattomuus niihin lienevät ydinasioita siinä.
VastaaPoistaLisäksi pohdin niitä kuvittelujasi ja yhteyden tunnetta esimerkiksi puuhun tai sen lehteen. Niin, ja kesälomalla nimenomaan olit zentilassa, kun nautit aamun tavallisista askareista, kuuntelit ympäristön ääniä tyytyväisenä jne. Arjen ja askareiden arvokkuuden ja kauneuden näkeminen ja kokeminen on ilman muuta zeniä. Vuorelle itämaahan ei tarvitse muuttaa ja ryhtyä munkiksi.
Ja mitä tulee tuohon flowhun: mitenkäs oletkaan kuvaillut sitä, kun ratkaiset niitä työsi ongelmia. Muistanko oikein, että näet ratkaisun palasia väreinä tai kuvioina? Joka tapauksessa sen muistan oikein, että päädyt ratkaisuun intuitiivisesti etkä osaa välttämättä verbalisoida, miten päädyit tulokseen. Sehän on flowta, Plussis.
Tuo on muuten kyllä outo, että kun minun ei tarvitse tehdä mitään, koen suurta nautintoa pelkästä olemassa olemisesta, ja silloin huomaan kaikenlaiset pienetkin yksityiskohdat ja nautin niistä. Mutta heti kun on jotain mitä pitää tehdä, niin siitä tulee sitä että pitää itseään ruoskia ja pakottaa tekemään, tai muuten en tee mitään, ja siitä on kyllä flowt kaukaan :D
PoistaTöissä minulla on varsin omituinen tapa ratkaista ongelmia tosiaan, ja se johtunee siitä että olen ääri-intuitiivinen, enkä kovin looginen. En minä yleensä edes ajattele sitä ongelmaa, ja jos yrittäisin, en osaisi ratkaista sitä ajattelemalla. Minä vaan käännyn sisäänpäin ja odotan että ratkaisu tulee jostain niin syvältä mielestäni, etten edes tiedosta mistä se tulee. Alitajunnasta kai, intuitioiden maailmasta. Sitten se vaan pullahtaa valmiina tietoisuuden pintatasolle ajatuksena, ja sitten voin toteuttaa sen. Se on tosiaan hassua tässä että en minä pysty perustelemaan miten päädyin ratkaisuuni, koska ei minulla ole hajuakaan siitä :D Tämä olisi ymmärrettävämpää ehkä jossain vaikka myynti- tms työssä, että intuitio sanoo miten kannattaa lähestyä tätä asiakasta, mutta että intuitio ratkaisee ohjelmointi-ongelmia, siitä kuulee harvemmin.
Kuitenkin tuon työn suhteenkin on se valtava itsensä pakottaminen aina ennen kuin saan tehtyä mitään. Minähän lykkään työn aloittamista aina viimeiseen hetkeen, koska se aloittaminen tuntuu niin syvästi vastenmieliseltä. Sitten kun on ihan pakko, kun deadlinen ja sen seurausten kammo tuntuu ahdistavammalta kuin työn aloittaminen, saan aikaiseksi vasta. Onneksi intuitiivinen ratkaisutapa on sen verran nopea, ettei yleensä tuota mitään ongelmaa tehdä 3 viikon työtä 3 päivässä ;)
Mulla on kans toi viime hetkeen lykkääminen aina riesana, procrastination eli olisko vitkuttelu tai vatulointi tms. Jos joskus onnistuu aloittamaan ajoissa, voi olla varma siitä, että työ keskeytyy kumminkin ja sit menee ihan äärirajoille ajallisesti ennen kuin pääsee takaisin ns. sorvin ääreen. Olen huomannut että (kirjoitus)työtä pystyy tekemään noin kuusinkertaisella teholla normaaliin verrattuna, jos paine on tarpeeksi kova, noh se tarkoittaa just että viikon työt päivässä. Uskon, että alitajunnalla on "vastaukset" niin valmiina, ettei tietoista mieltä kannata ollenkaan ottaa prosessiin mukaan sitä hidastamaan, ja tätä voidaan hyödyntää monenlaisissa töissä. Varmaan kuitenkin pääosin henkisissä, koska esim. halkojen hakkaaminen supervauhdilla voi osoittautua pitkän päälle mahdottomaksi ihan fyysisistä syistä :D Tiedän monia ihmisiä, joilla on tapana jättää hankalat kysymykset hautumaan yöunien ajaksi alitajuntaan - kaikki on sitten aamulla helppoa ja selvää. Kai tähän samaan perustuu vanha kansanviisaus, jonka mukaan tärkeitä valintoja kannattaa miettiä yön yli?
VastaaPoistaTyössä tuo viivyttely tosiaan lisää melkoisesti stressiä, varsinkin kun koska sitä prosessia jolla saa nopeasti työtä tehtyä, ei tunne, eikä sitä voi siis vaan päättää käyttää. Aina on epävarmuus, että entä jos ei tulekaan mitään ideoita, entä jos en onnistu tällä kertaa.
PoistaMutta minkä sille sitten voikaan, kun olen aikoinaan lukemattomat kerrat päättänyt tosissani, että nyt alkaa uusi elämä ja alan alkaa hommat ajoissa ettei tule kiire, eikä se ole koskaan onnistunut. Nyt olen jo vuosia hyväksynyt että tällainen vaan olen, että suurimman osan projektin aikaa ahdistelen sen aloittamisen tuskan kanssa enkä tee mitään, ja lopulta teen homman äkkiä valmiiksi sitten kun on jo kova paine.