Ärsyttää kun ei ymmärrä näiden ahmimiskausien logiikkaa
Meikäläisellä on taas ollut massakausi. Lyhyt toistaiseksi, mutta sitäkin tehokkaampi. Se alkoi lauantaina. Jotenkin vaan alkoi tehdä mieli kaikenlaista. Ostin nachoja ja salsaa ja tölkin Pepsi Nextiä. No, saa kai sitä lauantaina sen verran nautiskella. 3 keskikaljaa myös. Lauantaina ei mennytkään kovasti överiksi, söin puoli pussia nachoja ja ne kaljat, ja pari paahtoleipäviipaletta teen kanssa.
Mutta sunnuntaina heräsin huutavaan nälkään, jota ei tavallinen aamupala tuntunut taltuttavan. Lounaaksi tein terveellistä ruokaa: tomaattiriisiä, lihapullia ja parsakaalia. Mutta kun söin sen, en tullut kuin vihaiseksi. Nälkä, himo, mieliteko! Ravasin levottomana kämpässäni yrittäen hokea itselleni että ei, et syö, mutta mieliala oli levoton, ärsytti, palelsi, suolia kurni, ja lopulta illalla päädyin hakemaan päivälliseksi Snackystä hampurilaisaterian. Aah, helpotus! Hetkeksi tosin vaan. Illan myötä syöpötyshimo kiihtyi. Ahmijan logiikka päätteli, että koska en ryypännyt perjantaina kännejä tai muuta kohtuutonta, on oikeastaan ok vähän (klassisia viimeisiä sanoja) syödä. Pähkinöitä, jäätelöä, pillimehuja, kotijuustoa, leipää, limsaa, määriä joita ahmimisongelmattomat ihmiset eivät luultavasti voi lainkaan käsittää.
Maanantaina sitten töihin, ja uusi viikko, uusi ryhdistäytyminen! Tai niin minä luulin. Sietämätön näläntunne joka ei helpota tavallisella ruoalla, piinasi jo aamulla, ja koko päivän ruokalalounaan jälkeenkin. Nälän takia mieliala oli niin vittumainen, että päätin työnteon sujuvoittamiseksi hakea pari suklaapatukkaa ja tölkin energiajuomaa. Ne auttoivat pariksi tunniksi. Kotiin tullessa kaupan kautta ja mässy taas irti. Lihapasteijoita, lisää pähkinöitä, puolet 400 g juustosta, Denniksen pizza. Vasta kun oli ähkytäynnä, nälkä meni pois ja saattoi nukkua tyytyväisenä. Sama meno eilen, ja tänäänkin on mennyt ihan turhaan pari lihapiirakkaa ja nakkeja tavallisten ruokien lisäksi.
Eniten minua tässä ärsyttää se, kun en pysty ymmärtämään oman käytökseni syitä tai laukaisijoita. Vaikka kuinka mietin, ei ole mitään tiettyjä tekijöitä jotka laukaisisivat ahminnan. Nytkin aloin ahmia ja olen ahminut tilanteessa jossa ei ole erityistä stressiä, ei unen puutetta, ei edes PMS-vaiva-aika kuusta, ei huonoa mielialaa, ei mitään ihmeellistä. Se vaan iski kuin salama kirkkaalta taivaalta ja ei mene pois vaikka tahdon ja päätän. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin se loppuu sitten kun olo on sietämättömän huono kaiken mässäyksen ja ryyppäyksen takia, niin että sitä jo pelkää että pian tulee sydänkohtaus tai jotain. Sitten kun ahminta loppuu, taas maistuu terveelliset ruoat ilman mitään ongelmaa, kunnes sitten taas jonain vähemmän kauniina päivänä jokin naksahtaa päässä ja sitten syödään ihan tosissaan. Ja lihotaan lisää ja lisää, kun nyt ei enää välissä ole niitä laihdutuskausia joilla saisi mässyn vaikutuksista edes osan eliminoitua... Olisikohan sittenkin parempi vaikka nutrailla ja ahmia vuorotellen kuin vain ahmia ja syödä normaalisti vuorotellen, koska viimemainitulla tavalla lihoo jatkuvasti...
Mutta sunnuntaina heräsin huutavaan nälkään, jota ei tavallinen aamupala tuntunut taltuttavan. Lounaaksi tein terveellistä ruokaa: tomaattiriisiä, lihapullia ja parsakaalia. Mutta kun söin sen, en tullut kuin vihaiseksi. Nälkä, himo, mieliteko! Ravasin levottomana kämpässäni yrittäen hokea itselleni että ei, et syö, mutta mieliala oli levoton, ärsytti, palelsi, suolia kurni, ja lopulta illalla päädyin hakemaan päivälliseksi Snackystä hampurilaisaterian. Aah, helpotus! Hetkeksi tosin vaan. Illan myötä syöpötyshimo kiihtyi. Ahmijan logiikka päätteli, että koska en ryypännyt perjantaina kännejä tai muuta kohtuutonta, on oikeastaan ok vähän (klassisia viimeisiä sanoja) syödä. Pähkinöitä, jäätelöä, pillimehuja, kotijuustoa, leipää, limsaa, määriä joita ahmimisongelmattomat ihmiset eivät luultavasti voi lainkaan käsittää.
Maanantaina sitten töihin, ja uusi viikko, uusi ryhdistäytyminen! Tai niin minä luulin. Sietämätön näläntunne joka ei helpota tavallisella ruoalla, piinasi jo aamulla, ja koko päivän ruokalalounaan jälkeenkin. Nälän takia mieliala oli niin vittumainen, että päätin työnteon sujuvoittamiseksi hakea pari suklaapatukkaa ja tölkin energiajuomaa. Ne auttoivat pariksi tunniksi. Kotiin tullessa kaupan kautta ja mässy taas irti. Lihapasteijoita, lisää pähkinöitä, puolet 400 g juustosta, Denniksen pizza. Vasta kun oli ähkytäynnä, nälkä meni pois ja saattoi nukkua tyytyväisenä. Sama meno eilen, ja tänäänkin on mennyt ihan turhaan pari lihapiirakkaa ja nakkeja tavallisten ruokien lisäksi.
Eniten minua tässä ärsyttää se, kun en pysty ymmärtämään oman käytökseni syitä tai laukaisijoita. Vaikka kuinka mietin, ei ole mitään tiettyjä tekijöitä jotka laukaisisivat ahminnan. Nytkin aloin ahmia ja olen ahminut tilanteessa jossa ei ole erityistä stressiä, ei unen puutetta, ei edes PMS-vaiva-aika kuusta, ei huonoa mielialaa, ei mitään ihmeellistä. Se vaan iski kuin salama kirkkaalta taivaalta ja ei mene pois vaikka tahdon ja päätän. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin se loppuu sitten kun olo on sietämättömän huono kaiken mässäyksen ja ryyppäyksen takia, niin että sitä jo pelkää että pian tulee sydänkohtaus tai jotain. Sitten kun ahminta loppuu, taas maistuu terveelliset ruoat ilman mitään ongelmaa, kunnes sitten taas jonain vähemmän kauniina päivänä jokin naksahtaa päässä ja sitten syödään ihan tosissaan. Ja lihotaan lisää ja lisää, kun nyt ei enää välissä ole niitä laihdutuskausia joilla saisi mässyn vaikutuksista edes osan eliminoitua... Olisikohan sittenkin parempi vaikka nutrailla ja ahmia vuorotellen kuin vain ahmia ja syödä normaalisti vuorotellen, koska viimemainitulla tavalla lihoo jatkuvasti...
 |
| Mulle kaikki, tahtooooo!!!!!!!!!!!!!! |
Auts! Auttaako sinulla, jos ahmimisfiiliksissä antaa itselleen luvan syödä sitä ns. tavallista ruokaa niin paljon kuin napa vetää? Siis mietin kun sanoit lihapullat syötyäsi ravanneesi kotona ja hokeneesi "en syö, en syö" niin pystyisitkö vaan vetämään navan täyteen tomaattiriisiä ja lihapullia ja vaikka leipää sen sijaan että yrität olla kokonaan syömättä?
VastaaPoistaKysyn tätä siksi, että mulla on itselläni vähän samantyyppisiä ahmimishimoja, tosin ei ihan noin raisuja, ja itse selviän niistä sillä, että teen itseni kanssa diilin: kauppaan en suostu menemään, mutta kotoa saan syödä ihan mitä vaan kaapista löytyy. Oon esim. välillä vetänyt desilitran maapähkinävoita suoraan purkista, keittänyt puuroa ja sinne sekaan kookosöljyä, alkanut vääntää jotain ihme kookosmaitomunakkaita paputäytteellä - mitä vaan että saa mahdollisimman nopeasti ähkyn, ennen kuin ratkeaa tilaamaan pizzan tai ostamaan kaksi kiloa karkkeja. En tiedä onko tää yhtään terveellisempää, mutta omien laskujen mukaan omissa ruoissa kuitenkin on vähemmän kaloreita ja höttöä kuin kaupan mätöissä.
Se on kyllä muuten totta, että ihmiset joilla ei tuollaista ahmimistaipumusta ole, ei pysty mitenkään käsittämään sitä määrää ruokaa joka pitää ahtaa mahaan että ahmiminen vähän hellittää. Se on kuin heroiiniriippuvaisen levoton ravaaminen ympäri kämppää kun ei saa fiksiä, eikä siihen todellakaan auta mikään "juo lasi vettä ja mene lenkille ja ajattele positiivisia asioita" -tauhka. Valitettavasti. :D
Hyvä vertaus tuo narkkarin riippuvuus, yhtä pakonomaiselta ja sairaalta ahmimistaipumuskin tuntuu päälle iskiessään. Järki sanoo että ei, nyt syöt vain järkevästi kohtuudella ja teet muuta, mutta toinen osa on vahvempi ja pakottaa sortumaan.
PoistaMinä onnistun tuossa kaupassa käymättömyydessä yleensä vain silloin, jos kaupat ei ole auki :D Sellaisessa tilanteessa olen joskus ahminut sitten kotoa kaapeista mm. hunajaa sormin suoraan purkista, kuivia raakoja makaroneja sun muuta outoa, kun ahmia on ollut pakko ja mitään parempaa ei saa. Mutta valitettavasti asun 100 metrin päässä lähimmästä Alepasta, niin sinne on helppo kipittää hakemaan parempaa ahmittavaa kun se fiilis iskee. Pitäisi kyllä taas yrittää tuota että pystyisikö sitä olemaan menemättä kauppaan hakemaan ääriepäterveellistä mättöä, jos hankkisi kaappeihin edes kohtuuterveellistä ahmittavaa.
Tavallinen ruoka ei jostain syystä noiden ahmimiskausien aikana ollenkaan tyydytä minua. Tuntuu että ihan fyysisesti siitä ei menisi nälkä. Luultavasti se silti on psykosomaattista perua, eihän se voi olla että jotain tukevaa ruokaa parin lautasellisen syöminen ei veisi nälkää. Mutta siltä se silti tuntuu, että kroppa huutaisi jotain lisää, että jotain puuttuu, ja se jotain on linjoilla äärimakeat ja äärirasvaiset roskaruoat ja karkit.
Tässä oli vakavaa pohdintaa ja ongelman alkusyyn ajattelua mutta en voinut keskittyä siihen kun kirjoitustyylisi on niin suunnattoman hauska että hymyilin koko postauksen ajan. Ja toki siksi että olen ihan samoilla linjoilla ja tiedän niin hyvin mitä tuo kaikki on. Että myötätuntoa ja kiittelyä hauskasta tekstistä, iltani piristyi kovasti.
VastaaPoistaItse ongelmaan, minulla pysyy paino hallinnassa koska pidän vähäkalorisia paastokausia ja arkena vältän pahimpia kalorijuttuja. En enää juo kaloreita (ei sokerilimsoja, täysmehuja, sokerikahveja) ja jo se auttaa koska suurin nautinto tulee minulla syömisestä eikä nesteistä.
Itse olen tajunnut ettei minusta koskaan tule tasapainon ihmistä joka osaa olla kohtuudessa.
Minulla tulevat aina vuorottelemaan paasto, normaali syöminen ja mässäily.
Noista kolmesta "eniten" syön normaalisti mutta välillä mässään, voi sitä joku ahmimiseksikin kutsua.
Sen vastapainoksi paastoan.
Ajattelen sen niin että haluan välillä kunnolla nauttia sekä mässätä mutta siitä on reilua maksaa paastolla tai osapaastolla. Kyllähän kaikesta muustakin pitää maksaa. Koskaan elämässäni tämä ei ole repsahtanut sairauden puolelle vaan tässä kolminaisuudessani osaan pitää oudon tasapainon.
Viime viikolla muuten just mässäsin neljä päivää kaikkea aivan ihanaa ja nyt olen pitänyt neljä 300-600 kalorin päivää millä viime viikko nollautuu kivasti. Nyt voi hyvin mennä taas kolme, neljä viikkoa ennen kuin taas tulee se -himo.-
Kyllä tuossa minusta hyvinkin järkeä on, että kohtuuttomuuksistsaan pitää sitten myös maksaa. Kun minä lopetin laihduttamisen, niin kai siinä oli joku sellainen ajatus, joka esim. Patrik Borgin kirjoissakin esiintyy, että ne ahmimiskaudet vähenisivät tai jopa loppuisivat, kunhan ei enää kiusaa itseään niillä tiukoilla kuureilla ja jatkuvalla painon ja laihduttamisen ajattelemisella.
PoistaMutta nyt näyttää, että ahmimistaipumus elää ja voi hyvin, vaikka en ole ollut miinuskaloreilla enkä ole tuon taivaallista miettinyt kalorien rajoittamista. Lopputulos on luonnollinen: jos välillä syö niin ettei liho eikä laihdu, ja välillä ahmii järjettömät ylikalorit esim. 4-5 päivää, niin kyllähän sitä jatkuvasti vaan lihoo.
Kyllä tuota oikeasti pitää harkita että pitäisikö vaan alkaa aina ahmimisten jälkeen ottaa palautuspäivät hyvin alhaisilla kaloreilla. Ei sekään ihan tervettä ole että ahmii ja paastoaa vuorotellen, mutta jos vaihtoehto on että ahmii ja syö normaalisti ja lihoo 3 kg kuukaudessa aina vaan, niin tuskin se on parempi sekään...
Ymmärrän syömishimon luonteen ( ja juomishimon, josta olen itse kärsinyt vielä enemmän)... Ja jokin triggerihän siinä varmasti on, se voi olla vaikka vain pieni ajatuslipsahdus huonoihin muistoihin ja siitä syntyvä fiilis. Se voi olla vaikka pelkkä tuoksu, väri, tai jokin ääni... mutta jos siitä sais kiinni, vois kehittää jonkinlaisen torjuntamekanismin sen vaikutuksia vastaan. Eli tsemppiä vaan laukaisijan etsimiseen!!
VastaaPoistaTosiaan haluaisin sen löytää, koska vielä enemmän kuin syödyt kalorit ja lihominen minua nimittäin ärsyttää se, että en tajua yhtään omaa käytöstäni ja sen syitä. Yleensä olen aika tasainen ja rauhallinen ihminen joka tiedostan miksi teen mitä teen, mutta tämä yksi asia on sitten omituinen poikkeus jossa jokin tuntematon voima omassa päässä tuntuu vievän minua kuin märkää rättiä, se vie ja minä vikisen.
PoistaMinulla on jännä että tuo alkoholi, vaikka olen sitä suurkuluttanut kauan, ei koskaan ollut niin valtavan pakonomainen kuin tämä syöminen nyt. Minä join paljon ja päivittäin, joo, mutta tein niin omasta tahdostani. Ajattelin, että kun mulla ei ole lapsia eikä edes puolisoa siitä kärsimässä, niin saanhan minä tissutella kaljaa tai vetää kalsarikännit kun minua huvittaa. Minä tiesin että se on epäterveellistä ja "paheellista", mutta minä valitsin silti tehdä niin.
Toki joskus on käynyt sitä että kun on ollut tarkoitus ottaa muutama, on tullut otettua kunnes sammu tai uni tulee, mutta pääosin olen juonut paljon omasta tahdostani. Ja kun aloitin laihduttaa, pystyin kyllä jättämään sen tissuttelun melko hyvin pois. Nykyisin en enää arkisin tissuttele, kun jotenkin tuntuu että on tullut niin vanhaksikin että esim. 3-4 kaljan jälkeenkin aamulla jos pitää herätä töihin, olo on kuin junan alle jääneellä, ei pysty eikä jaksa. Ennen sixpack illalla ei tehnyt oikein muuta kuin pienen väsyn, joka lähti energiajuomalla ja kahvilla pois.
Kirjoituksesi osui todella hyvään saumaan. Olen enemmän tai vähemmän epätoivoisesti koittanut laihduttaa parin vuoden takaisia raskauskiloja, tuloksetta tietenkin. En ole kyllä laihdutuksen ansioista lihonut lisää, mikä on toki positiivista. Lauantaina päätin syödä ihan mitä huvittaa, ja kunnon mätöthän siinä tuli vedettyä. Sama jatkui sunnuntaina. Maanantaina kärsin ihan kuin vieroitusoireista, tarvitsin hampurilaista ja ranskiksia niin paljon, ettei mitään rajaa. En kuitenkaan hakenut. Sama tiistaina, mutta vähän lievempänä, selvisin siitäkin. Eilen oli jo helpompaa. Mutta se HIMO, mikä roskaruokaan jäi tällä kertaa päälle, oli ihan järkkyä. Olo oli juurikin levoton ja äkäinen. Mietin juuri mielessäni silloin, että kuka urpo on keksinyt, että mielihalu menee ohi lasillisella vettä, kävelylenkillä tai ihan vain 15 minuutin odottamisella. PAH. Tuskaa se oli.
VastaaPoistaHyvin tuttua. Tuo olo on juuri että TARVITSEE sitä mättöä, ei vain että minä haluan tai tekee mieli. Se tuntuu suorastaan fyysiseltä tarpeelta, esim. voi olla nälkäinen tai heikottava tai verensokerit-alhaalla-äkäinen olo, vaikka tosiasiassa on saanut ruokaa ihan tarpeeksi, ei vaan herkku/mättöhimon mieleistä ruokaa.
PoistaEikä ole vissiin ihan harvinaistakaan että laihdutusyritykset tällaista laukaisee. Olen nyt katsonut telkkarista kolmiosaista laihdutusbisnestä käsittelevää Prisma-dokumenttia, josta eilen tuli toinen osa, ja kyllä laihtuminen melkoisen toivottomalta vaikuttaa. Ensimmäisessä osassa todettiin, alan tutkijoiden suulla, että äärimmäisen harva onnistuu laihtumaan ruokavalioilla tai laihdutustuotteilla. Eilen tulleessa jaksossa sitten torpattiin liikunta laihdutuskeinona. Ei ihme että ylipainoisia on paljon!
Juuh tosi mahtavaa se tapa millä media on viime kuukausina hellinyt laihduttajia... ei tehoa ruokavalio, ei laihdutustuotteet, eikä liikuntakaan tuota tulosta. Ja jos joku joskus sattuu onnistumaan, on tutkimuksilla todistettu, että vain yksi (1!) prosentti pysyy tuloksessaan....
VastaaPoistaSitä paitsi saanut vanhana kielenhuoltajana monet makeat naurut: "olen dieetillä" (diet tarkoittaa ruokavaliota, ei laihduttamista. Jos joku ei ole millään dieetillä, hän todennäköisesti kuolee muutamissa viikoissa neste- ja/tai ravinnehukkaan, kun ei kerran syö tai juo mitään...) "Minulla on verenpainetta" (hmmm, jos ei ole yhtään verenpainetta, ei ole myöskään pulssipainetta, eli kuolema tulee saman tien. Liian korkea verenpaine on sitten oma lukunsa...) Kun ei oikein itse pärjää näissä laihdutus- ym. asioissa, voi sentään saada naurunaihetta semantiikasta... ;D
Tosiaan, nyt sitten aletaan korostaa sitä, että koska painonpudotus niin että paino pysyy alhaalla on lähes mahdotonta, niin täytyisi panostaa enemmän siihen että ylipainoa ennaltaehkäistään. Harmi kun tätä ei tiedetty silloin kun itse lihoi ylipainoon - minä ainakaan en miettinyt koko painoasiaa yhtään, ja jotenkin perusoletus oli että jos joskus painoa kertyy liikaa, niin laihduttaminen on simppeli juttu. Lehdissähän kuitenkin koko ajan esitellään kaikenlaisia onnistujia, jotka on pudottaneet jopa kymmeniä kiloja.
PoistaIhme nillitystä se Prisma-dokumentti. Mitä painonsa hallintaa - tai laihtumista haluavalle jää - uppoaminen sohvan uumeniin mässyn vallassa, vai?
VastaaPoistaJoku tutkija siinä pihisi, että liikunnalla voi vaikuttaa niin pieneen määrään kulutusta tms. Kiitos, itse otan 200 kalorinkin vajeen kevyestä, palauttavasta pyörälenkistä tyytyväisenä vastaan. Eipähän tarvitse ruokailujen olla niin tiukkoja. Puhumattakaan 500-600 kalorin kulutuksista.
Liikunta ei tietenkään yksinään laihduta. Kuka niin olisikaan koskaan väittänyt? Liikuntaan täytyy liittää edes jonkinlainen syömistensä kurissa pitäminen. Lihomisen estämisessä se on apu vailla vertaa. Vaikka painoa olisikin, säännöllinen hyvin koostettu liikunta muokkaa vartalosta kiinteän ja sporttisen.
Ja tiedän, Plussis, että inhoat liikuntaa. Ja sinulla on koirasikin, jota et halua jättää yksin.
Toivottavasti et ainakaan nutrilettaamiseen aio taas ryhtyä "maksaaksesi" mässypäivistä. Se olisi aivan kamala vaihtoehto.
Yleensä painonhallintaohjeissa on suositus vaa'alla käymisen rajoittamisesta. Itse punnitsen itseni joka aamu. Painohan vaihtelee noin kilon sisällä. Tiedän tarkkaan, mitä vaaka näyttää, jos ekstrana on tullut syödyksi vaikkapa puoli litraa jäätelöä. Jos paino alkaa pysyvästi olla ylimmillään, tarvitaan pientä korjausliikettä.
Sanottiinhan siinä dokumentissa, että liikunta on terveydelle hyväksi, eli ei suositeltu sohvan pohjalle jäämistä, huolimatta siitä että kerrottiin että liikunnan etu laihtumisen kannalta on melko olematon, ellei sitten pysty liikkumaan todella paljon, muistaakseni 5 kertaa viikossa 1,5 tuntia melko kuormittavaa liikuntaa alkoi käytännössä jo vaikuttaa jotain. Useimmilla työssäkäyviläl ei kyllä sellaiseen ole millään mahdollisuuksia, tai halua.
PoistaSe oli itselleni tuossa dokumentissa uusi tieto, että ei voikaan laskea niin että jos lenkki kulutti vaikka 350 kcal, niin se olisi miinusta suoraan energiatasapainoon. Ei, koska kropalla on tasapainottamismekanisminsa, jolla se pyrkii kumoamaan energiavajeen. Esim. ihminen joka on harrastanut liikuntaa, sitten vaistomaisesti vähentää ei-tahdonalaista liikuntaa ja muuta arkitouhuamista, kunnes kaloritasapaino on taas kunnossa eli laihtujan toivomaa vajetta ei ole. Itselleni tämä oli mielenkiintoinen tieto, koska ihmettelin aikoinaan itse kun en sillä Porin juoksukoululla laihtunut yhtään, ja tiedän pari mieshenkilöä, jotka liikkuvat todella paljon tarkoituksena laihtua, mutta aina vaan kaljamaha pysyy.
Minusta tuo nutraaminen vastapainoksi mässyistä on ihan ok vaihtoehto. Toinen vaihtoehto tosiaan on, että lihon sitten vaan jatkuvasti noin 2-3 kg kuukausitahtia. Se ei varmastikaan ole se terveellisempi vaihtoehto.
Juu aivan käsittämätöntä tämä mässäilyhimo. Olen sinua huomattavasti painavampi ja yrittänyt kaikenlaisia laihdutuskosteja elämässäni. Alkuvuodesta yritin juuri tuolla Patik Borgin rennolla menetelmällä - liian rennoksi meni.
VastaaPoistaAlkoholi taitaa olla minun kompstuskiveni. Saatan syödä (en tosin aina) viikon normaalisti ja sitten viimeistään lauantain tissutteluun se kaatuu. Ensin alkoholi vapauttaa syömisen estot ja seuraavana päivänä maistuu muuten vaan kaikki epäterveellinen. Sitten on vaikea palata normaalirytmiin.
Ja mikä himskatti siinä on, että rasvaisen ja suolaisen tai rasvaisen ja makean yhdistelmä on se paras? Juuri äsken söin 6(!!!) runsaassa öljyssä paistettua kotlettia ja kaksi niiden seurassa rapeaksi paistettu ruisleipäviipaletta...
No ei auta kun taas nousta tästä suosta.Ei luovuteta!
Rasvainen ja makea juuri mullakin on se himoittu yhdistelmä silloin kun tuollainen mässäilykausi on päällä. Joskus siihen tulee mukavasti mukaan vielä kaljakin: kun on tukala olo kaikesta suolaisesta ja makeasta mitä on ahminut niin mieleen tulee, että pienessä pöhnässä nousuhumala peittäisi moiset olot alleen. Niin se tekeekin, mutta sitten alkaa taas tehdä enemmän mieli suolaista ja makeaa, ja seuraavana päivänä myös.
PoistaNyt tänään alkaa mulla olla jo niin tukala olo, että voi olla että kohta se katkaisee ahminnan. Närästää niin että mahahapot on suussa suurimman osan aikaa, kauhea ummetus, sekava ja väsynyt olo, janottaa pohjattomasti.
Kyllä ihminen on fiksu kun itselleen syömällä tällaisen olon hankkii eikä opi tuhannennestakaan kerrasta. Mistä tulikin mieleen vähän koiraksi liian viisas jo edesmennyt koirani, joka kerran minun puhuessani puhelimessa joi lasin viiniä, ja sille tuli siitä paha olo. Sen jälkeen tämä koira ei säälinyt krapuloitani enää yhtään, vaan katsoi kuin halpaa makkaraa kun vapisevana myttynä selitin sille että emäntä on kipeä. Ihan kuin olisi sanonut, että tyhmä sinä olet, kun olet tuota samaa myrkkyä juonut lukemattomat kerrat niin että olet tullut kipeäksi, ja aina vaan juot uudestaan! Hän sentään oppi kerrasta!
Mullekin ahmimis- tai ainakin kunnon ylensyömiskaudet on tuttuja. Ne voi kestää päiviä, viikkoja tai kuukausia, ja massaa tulee. Niitä taas on voinut edeltää kuukausia kestänyt kausi, jolloin olen onnistuneesti rajoittanut syömistäni ja laihtunut esimerkiksi 10 kiloa. Ja tätä helvetin kierrettä on jatkunut ehkä 15 vuotta.
VastaaPoistaMinäkin törmäsin Borgin kirjaan sattumalta ihan hiljattain, ja olen kyllä nyt päättänyt kokeilla hänen metodiaan, koska kaikkea muuta olen jo kokeillut. Ennen kaikkea olen kyllästynyt siihen, että silloin kun laihtuminen sujuu, suhteeni ruokaan on koko ajan kyttäävä, rajoittava ja laskelmoiva. Ja niillä toisilla kausilla taas rajun syyllistävä.
Mulle on myös tosi järkeenkäypää, että niillä kuukausia jatkuneilla laihdutusyrityksilläni olen kerännyt nälkävelkaa ja sotkenut nälänsäätelyni jopa kuukausiksi.
Mulla on nyt (kun laskennallista BMI:tä tarkastellaan) ylipainoa 15 kiloa, mutta olen lopettanut laihdutuksen. Borgin kirjan luettuani tulin siihen tulokseen, että mun tärkein tavoitteeni on oppia nauttimaan ruuasta. Mä en kertakaikkiaan halua syödä enää korvat luimussa ja häpeillen, pahimmassa tapauksessa salaa. Mä en halua joutua taistelemaan sitä pohjatonta ja tyydyttymätöntä nälkää vastaan. Enkä mä halua kokea sitä turruttavaa fyysistä pahaa oloa ja itseinhoa, mikä mässäämisestä tulee, kun taistelun aina ennemmin tai myöhemmin häviää. Mä haluan, että ruoka ja syöminen on mulle Borgin sanoin "yhtä luonnollista kuin hengittäminen ja nukkuminen".
Kaikkein hankalinta toistaiseksi, ja tätä mun pääni ja kroppani tuntuu todella vastustavan, on ollut syödä tasaisesti. Koska näläntunteeni herää vasta, kun on järkyttävä nälkä, olen syönyt (silloin kun en ole ahminut tai ainakin napostellut pitkin päivää) kaksi ateriaa päivässä. Olen puolustellut sitä myös halulla syödä kunnon kokoisia aterioita. Nyt olen taipunut neljään ateriaan päivässä. En syö useinkaan hyvällä halulla, mutta syön silti. Opettelen tuntemaan nälän asteita ja oman kroppani viestejä.
Näin on mennyt kymmenen päivää. Mitään muuta en vielä ole tehnyt, enkä myöskään kontrolloinut syömäni ruuan määrää tai painoani tai mitään muutakaan. Vain ruuan laatua tarkkailen, koska haluan syödä ravitsemuksellisesti kohtuullisen hyvää ruokaa.
Eilen söin yhden DaCapo-patukan. Olin ostanut niitä viisi, ja normaalisti olisin syönyt jokaikisen. Olin myös antanut itselleni iloisen luvan syödä kaikki. Mutta ensimmäistä kertaa vuosiin ei tehnyt mieli enempää suklaata. Tämä on ensimmäinen merkki jostain erilaisesta. Muut hyvät vaikutukset antavat vielä odottaa itseään, mutta tavoite on siis oppia tekemään ruuasta ystävä, ja mulla on aikaa paljon enemmän kuin vuodenvaihteeseen tai seuraavaan kesään... Jokainen päivä kohti sitä tavoitetta saa nyt olla voitto.
Toivottavasti sinulla toimii Patrik Borgin opit paremmin kuin minulla :) Itselläni ei tosiaan tunnu olevan mitään vaikutusta sillä syönkö rennosti vai tiukasti, joka tapauksessa vaihtelee terveellisen syömisen kaudet ja ahmimisen kaudet yhtä lailla.
PoistaMulla ei myöskään toimi tuo monen aterian syöminen päivässä. Se aiheuttaa minulle jatkuvan näläntunteen, eli jopa tunnin päästä ateriasta taas nälkä. Kun syön 2-3 ateriaa päivässä ilman välipaloja, ei tule nälkä missään välissä. Mulle ei muutenkaan ole nälkä ongelma - silloin kun ahmin, ahmin ihan muuhun kuin näläntunteeseen, ja muina kuin ahmimiskausina minulla ei ole ongelmia syömisen kanssa.
Niinpä, katsotaan ajan kanssa. :) Toisaalta olen (no, näin alkuvaiheessa) hirvittävän innostunut asiasta, toisaalta idea tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Voiko tasapaino muka löytyä ilman että vahdin, rajoitan ja piiskaan itseäni?
PoistaMä kuitenkin niin kovasti toivoisin oppivani suhtautumaan luontevasti ruokaan ja syömiseen. Tai edes vahtimaan, rajoittamaan ja piiskaamaan itseäni siitä vähän vähemmän. Kun musta taas ei ole enää esimerkiksi nutraamaan tms., ei edes silloin tällöin yhtä päivää. Ennen kuin ehkä taas...
No onneksi konsteja on monia, meille monenlaisile ihmisille.