Ahmimisen loppu (tällä erää)
Perjantaina jo kirjoitin kommenttiosioon että nyt taitaa ahmiminen loppua, kun jo on vatsakin sekaisin ja olo tukala. Mutta eihän se ihan vielä loppunut. Närästystä uhmaten hampurilaisateriaa ja viiniä koneeseen. Ihan vain tämän kerran. Huomenna lopetan. Ihan varmasti.
Ja niin lopetinkin, mutta en siksi että yllättäen minulle olisi kasvanut tahdonvoima, vaan siksi että olo kävi pelottavan pahaksi. Koko yön jouduin olemaan nukkumatta puoli-istuvassa asennossa, koska happovaivat oli niin pahana, että makuulla oksennus oli suussa jatkuvasti. Polte rintalastan takana oli jo sitä luokkaa, että mietin jo välillä että mitä jos tämä ei olekaan vaan paha närästys vaan jotain vakavampaa. Ruoansulatuskanavan toinen pää oli ollut tukossa jo 3 päivää ja sekin teki omanlaistaan inhottavaa oloa. Väsymys ja tokkurainen olo olivat niin kuin olisi kovassa kuumeessa ja kunnolla kipeä.
Näin siis oman kropan reaktiot lopulta saivat poikki viimeisimmän ahmimisputken. Turha silti kuvitella että tästä kovin pitkäksi ajaksi opiksi ottaisi. Tässä on sama kuin viinan kanssa, että vaikka krapulassa voi vannoa että ei ikinä, koskaan enää (tosin itse en ole 10 vuoteen enää viitsinyt vannoa, vaan olen kestänyt krapulat melko valittamatta ja ainakaan lupailematta mitään ikuista raittiutta), niin kyllä se sitten taas hetken päästä maistuu. Mutta jos nyt jonkin aikaa saisi taas syötyä normaalimmin.
Ai niin, ja paino sunnuntaiaamuna oli 85,2 kiloa. Omien ennätysten rikkominen on kai aina iloinen asia, rajojen saavuttaminen :D Vakavissaan, pitäisi kai kilo kerrallaan pyrkiä kohti vähän normaalimpia lukemia edes, vaikka ahdistaakin ajatus laihduttamisesta...
Näin siis oman kropan reaktiot lopulta saivat poikki viimeisimmän ahmimisputken. Turha silti kuvitella että tästä kovin pitkäksi ajaksi opiksi ottaisi. Tässä on sama kuin viinan kanssa, että vaikka krapulassa voi vannoa että ei ikinä, koskaan enää (tosin itse en ole 10 vuoteen enää viitsinyt vannoa, vaan olen kestänyt krapulat melko valittamatta ja ainakaan lupailematta mitään ikuista raittiutta), niin kyllä se sitten taas hetken päästä maistuu. Mutta jos nyt jonkin aikaa saisi taas syötyä normaalimmin.
Ai niin, ja paino sunnuntaiaamuna oli 85,2 kiloa. Omien ennätysten rikkominen on kai aina iloinen asia, rajojen saavuttaminen :D Vakavissaan, pitäisi kai kilo kerrallaan pyrkiä kohti vähän normaalimpia lukemia edes, vaikka ahdistaakin ajatus laihduttamisesta...
taas hävis kirjoitus kun painoin julkaise-kenttää, en jaksa ainakaan heti naputella uudelleen..
VastaaPoistaVoi kurja. Saisivat Bloggerin ylläpitäjät jo viimein korjata tämän ongelman.
PoistaVoi että, aivan kauhealta kuulostaa. Onneksi sait epäterveen putken poikki. Noin kovat happovaivatkaan eivät varmasti ole hyödyksi elimistölle.Ne taisivat tosin olla "vain" närästystä eivätkä mitään sydänperäistä.
VastaaPoistaMikä todellakaan oli vikana ravitsemusterapeutin ohjeilla aika herkutellen etenemisessä?
Sen kun tietäisi mikä se on, mikä laittaa ahmimaan roskaa, silti vaikka vain hetki sitten oli hyvällä ja terveellisellä ruoalla oikeinkin tyytyväinen...
PoistaAlkaa kyllä näköjään kroppa tosiaan sanoa että ei jaksa enää näitä ahmimisia, kun oireet käy aina vaan kamalammiksi. Tosin niin on kyllä ahmimisten kesto ja syödyt määrätkin kasvaneet.
Nuo ahmimiskohtaukset ovat aivan sairaalloisia. Mulla on ollut noita samoja, mutta ehkä olen saanut ne päättymään hiukan aikaisemmin. Samarinia muistan kyllä hakeneeni ensiavuksi kun olo on ollut pahimmillaan.
VastaaPoistaOlen pohtinut sitä enemmän kuin sen tuhannen iltaa, miksi ja mistä ihmeessä noita ahmimiskohtauksia tulee. Niihin täytyy olla joku alitajuinen selitys, koska kaikki 'tajuiset' selitykset ovat niin typeriä, ettei kaltaisemme järki-ihminen sellaisia usko. Kohtauksia ja muuta tolkutonta salasyömistä yhdistää joukko tekijöitä: itseinho, epävarmuus, paniikki, yksinäisyys ja tylsistyminen. Niihin kaikkiin liittyy se aivosumufiilis, jossa ei millään ole mitään väliä ja vaikka olisi, ei pystyisi siltä aivopöhöltä edes ajattelemaan. Mä luulen, että mulla ainakin yhtenä syynä on elämän täydellinen päämäärättömyys. Ei hajuakaan miksi olen olemassa tai mihin olen menossa tai mitä ylipäätään miltään haluan. Ei toista aikuista, joka olisi kiinnostunut tai jonka kanssa täyttää tämä tyhjyys. Keski-iän kriisiksi tätä ei voi kutsua, koska se alkoi jo teininä, heti urheilullisen jakson päättyessä ja viimeistään lukion jälkeen, kun en yhtään tiennyt, mitä pitäisi ryhtyä elämällään tekemään.
Ajattelin jonkun naistenlehtifilosofian pohjalta, että ehkä kyse on huomionkaipuusta, tarpeesta palata jonnakin vauva-aikaan tai varhaislapsuuteen, jolloin oli kaikkien mielestä kovin söpö ja sai parhaat kehut kun söi kiltisti lautasen tyhjäksi. Söi ja maistoi, maistoi ja söi, kunnes mahalaukku oli revetä. Kamalimmatkin muistot liittyvät ruokaan: pakko syödä lautanen tyhjäksi vaikka sillä lilluu etovasti smetanaa jäähtyneessä punajuurikeitossa. Silloin ei saanut mahalaukkua venymään. Onko ihme, että positiivista tunnetta ja edes jotain "kicksejä" hakee syömällä itsensä turvoksiin?
Tämän pohjalta kokeilin kerran, väheneekö syöminen, jos alan niellä vatsassa turpoavia kuitukapseleita. Ajatuksena siis oli, että täytän niillä mahan niin, ettei sinne enää pysty ahtamaan pahoja kalorimääriä. Se toimi. Ongelmana oli vaan, että ne kapselit janottivat ihan kamalasti ja mitä enemmän joi vettä, sen enemmän kuidut turposivat... Kunnes tiukkaa kuitua oli sitten torven toisessa päässä tulossa 24/7 niin ettei vessasta tahtonut päästä pois. Ahmimisvimmaa ei tuon lyhyeksi jääneen kokeiluna ikana kylläkään ollut, joten päättelin kyökkifilosofina, että kyse on siis alitajuisesta tarpeesta taantua taaperon tasolle ja saada hyväksytyksi tulemisen tunne ähkyn kautta.
Mutta en tosiaan tiedä, miten tästä hulluudesta vapaudutaan.
Niinpä, vapautuminen olisi se tavoite meillä kaikilla ahmijoilla, mutta niin kovin vaikeaa. Käytännössähän tällainen on syömishäiriö, eikä ne ole niin selkeitä ja helppoja vaivoja hoitaa.
PoistaItselläni vähän erilainen tämä ahmimisen logiikka siinä mielessä, että minä en koskaan ahminut ennen ensimmäistä laihdutusyritystä pari vuotta sitten. Joo, minä söin tasaisesti epäterveellistä ruokaa ja tissuttelin kaljaa, huolettomana ja iloisena, mutta en koskaan ahminut järjettömiä määriä, tai ollut erillisiä terveellisen syömisen ja liikaa syömisen kausia.
Mulla ei myöskään liity ahmimiskausien alkuun mitään erityisiä negatiivisia tunteita. Olen yleensä ihan tyytyväinen ja rauhallinen, ja ottaessani ensimmäisen herkkupalan ei tulisi mieleenkään että tästä voisi laueta ahmiminen. Minähän tässä vaan istun ja nautin pari palaa suklaata mauista nauttien, miksi ihmeessä pilaisin oloni ähkyllä? Hyvillä kausilla se jääkin siihen pariin palaan. Mutta jostain tuntemattomasta syystä sitten toisinaan käykin niin, että se pari palaa laukaisee hirvittävän hingun saada lisää, lisää ihan mitä tahansa rasvaista ja makeaa, syödä kunnes on ähky ja vituttaa. Se ruoanhimo tyydyttämättömänä kyllä aiheuttaa voimakasta levottomuutta ja ahdistusta, mutta itselläni ei yleensä ole ennen ahmimista mitään ahdistavia tai muuten huonoja oloja.
Tää on meidän yksinäisten ihmisten ongelma :( Menisit jonnekkin matkalle, Tahitille,Kapkaupunkiin,Balille, tai Berliiniin..?Sulla ei ole mitään estettä lähteä muualle kotoa kuin koira jos saat runtille hotajan.Älä jumita täällä.Ja lomamatkalta pääsee pois takas kotiin.
VastaaPoistaMinua ei kiinnosta enää matkustelu nykyisin ollenkaan. Olen tehnyt sitä kyllä nuorempana paljonkin. Jossain vaiheessa vaan totesin, että matkustelen lähinnä koska se on tapana yhteiskuntaluokassani, en siksi että oikeasti itse nauttisin siitä. Kännissähän ne matkat tuli vietettyä pääosin, koska minua lähinnä ahdistivat vieraat hotellihuoneet ja vieraiden ihmisten jatkuva tapaaminen. Jossain vaiheessa ymmärsin, että matkustan vain siksi, että saan työkavereille sanoa matkustaneeni ja niin ilmaista kuuluvani samaan porukkaan kuin he. Nykyisin avoimesti sanon, jos joku kysyy, että mitä teit talvi- tai kesälomalla, että en mitään. Olin vain kotona ja nautin siitä ihan helvetisti :D
PoistaMinä tosiaan en tunne itseäni yksinäiseksi enkä mitenkään ahdistuneeksi tai muutenkaan huonoksi. Sen takia tämä ahmiminen onkin minulle mysteeri. Ymmärtäisin sen, jos olisin koko ajan jotenkin levoton tai ahdistunut, ja sitä lievittääkseni sitten välillä sortuisin syömään. Mutta ei, olen hyvinkin harmonisessa mielentilassa kun täysin yllättäen iskee ahmimisimpulssi.
En ole koskaan ajatellutkaan,että olisit ahdistunut tai levoton. Sun kirjoituksia lukiessani tuntuu,että olisin jopa kylässä siellä taikka haluaisin olla siellä,olet kyllä erikoisen ihana persoona :) Tuntuu jotenkin kotoisalta päästä lukemaan blogiasi. Niin toivoisin,että saisit jotain sellaista itsellesi mikä on jotain sellaista mikä saisi sut nauttimaan jotain uutta.Mutta ei se ole mahdollista kun ajattelet kaiken järjellä ja seurauksin... ;) ite en koskaan nauti mistään kun kaikessa pitäs olla järkeä j hyötyä.Tosin tämä pessimistisyys on pelastanut itseni monelta tuholtakin.
PoistaMä en ole itse asiassa koskaan pitänyt itseäni kovin järki-ihmisenä. Nuorempana olin jopa ongelmiin asti impulsiivinen, olin esim. ainaisessa rahapulassa koska ostelin kaikenlaista ilman kontrollia, esim. pitkästymisen tunteeseen, vaihtelunhaluun jne. Tavallista oli mennä ostamaan tarpeetonta kosmetiikkaa ja vaatteita jos tympi jokin, mutta on sitä tullut joskus autokin vaihdettua vain siksi että halusi jotain muutosta elämäänsä.
PoistaNykyisin on helpompaa siksi, että en ole enää sillä tavalla levoton ja jatkuvasti tekemistä ja vaihtelua kaipaava kuin nuorempana. Ei minulla juuri ole haluakaan mihinkään vaihteluun tai muutoksiin. Tälläkin hetkellä ainoa minkä keksin on, on että haluaisin marmosetin lemmmikiksi, mutta kun sekin on Suomessa laitonta, niin ainoa haaveeni jää täyttämättä.