Vitutuspäivä

Paluu mökkilomalta arkeen kävi oikein kovan onnen päivän kautta, mahdollisimman karusti. Ensimmäinen vastoinkäyminen tuli jo mökillä, kun pihassa vapaana ollut koirani yhtäkkiä juoksi, tai oikeastaan pomppi kolmella jalalla, paniikissa sisään selvästi kivulloisen oloisena. Se oli jotenkin loukannut itsensä. Olin sisällä vasta pukemassa ulkoiluvaatteita päälleni lenkkiä varten joten en nähnyt mitä koiralle tapahtui, että onko vain vaikka ampiainen pistänyt tai astunut pullonsiruun, vaiko pahemminkin nyrjäyttänyt jalkansa. Niin kipeä se ei ollut että olisi tarvinnut hätänä lähteä lähimpään päivystävään eläinlääkäriin, joten jätin vaan päivän lenkin väliin ja sillä selvä. Levossa koira ei parin tunnin päästä enää vaikuttanut yhtään kipeältä vaikka ontui kävellessä, joten en siitä sen enempää huolehtinut. On se ennenkin joskus vähän venäyttänyt jotain lihasta kun on liian innokkaasti painanut oravan tai jäniksen perässä, ja itsekseen ne on yleensä parantuneet.

Synkät pilvet kasautuvat

Siinä sitten pakkailin kamani, siivosin mökin huolellisesti ettei vuokramökin omistaja pistä laskua perään kun seuraavat asukkaat valittaisivat, ja sitten kotiinlähdön aika. Autolle siis... Mutta mutta. Auton kuljettajanpuoleista etuovea päin on tömähtänyt lähes puolen metrin halkaisijainen kivi. Katselen maastoa, ja huomaan mitä on tapahtunut. Parkkipaikka mökin vieressä on kaivettu rinteeseen, ja sitä reunustaa hiekkaseinämä jossa on isoja kiviä. Ylhäällä seinämää näkyy tuore irtoamapaikka mistä on irronnut iso kivi, mitä todennäköisimmin se joka nyt töröttää autoni kylkeä vasten. Pari päivää oli ollut ukkosia ja kovia sateita: todennäköisesti sade oli syönyt hiekkaa kivien ympäriltä niin että kivi pääsi irti maamassasta ja vierimään autoani päin. Kiroan mielessäni sekä itseni, joka olen niin tyhmä etten älynnyt vaaraa (toisaalta lähellä ei ollut toistakaan parkkia), ja toisaalta mökin omistajan, joka on niin typerästi tehnyt parkkipaikan, varmaan vaan kaivurilla kaivanut rinteistä mustikkametsän pohjaa tien vierestä sen verran että auto mahtuu. "Se sika korvaa viimeiseen penniin vauriot joita mun varsin uuteen sport coupé malliseen autoon tuli", ajattelen hampaita raivosta kiristellen. Alkaa tehdä mieli olutta.

 Seuraava vastoinkäyminen on, että se kivi on niin iso, etten meinaa saada sitä millään pois. Lopulta saan, oman selkäni lievästi venäyttäen, kyykkyasennossa kammettua sitä parikymmentä senttiä pois autoani vasten olemasta ja teljettyä paikalleen pienemmällä kivellä. Kun kivi irtoaa, auton kyljestä plopsahtaa irti mukana kylkilista, josta on hajonnut lähes kaikki muoviset kiinnittimet. Ei kun lista auton takakonttiin mukaan. Ja tottakai siinä auton kyljessä on myös lommoja ja naarmuja, voi jumalauta...Mutta pois pääsen sentään nyt. Selkää vihloo aaltomaisesti, jotain lapaluiden välistä tuntui venähtävän kun selkä köyryssä täysillä voimilla yritin kammeta kiveä pois autoani päin olemasta. Tekee todella mieli kaljaa.

 Lopulta pääsen kotiin. Lähden lenkille, koiran on kuitenkin pakko tehdä tarpeensa vaikka ontuukin. Ensimmäiset muutama ihminen jotka kommentoi koiran ontumista eivät ärsytä. Vastaan ihmettelyihin että joo, oltiin mökillä ja se loukkasi itsensä, katsotaan nyt tarviiko tässä eläinlääkäriä. Mutta sitten tapahtuu jotain vittumaista joka saa kamelin (tai paremminkin lehmän ;-) ) selän katkeamaan: sataa, ja minulla on toisessa kädessä koiran hihna, toisessa sateenvarjo. Koira kiertää toiselle puolelle tietä haistelemaan pissamerkkejä, joten aion näppärästi kiepauttaa hihnakäden pääni yli, etten joudu vaihtamaan käsiä sateenvarjossa ja hihnassa. Mutta kun asiat alkaa mennä pieleen, ne menee kunnolla: enpä muistakaan, että siinä samassa kädessä jossa on koiran fleksi, on myös koiran paskapussi, jossa on sen juuri vääntämät tuoreet paskat. Joten kun näppärästi kiepautan hihnan pääni yläpuolelta, kakkapussista purkautuu lasti suoraan hiuksilleni josta se valuu naamaani. JA NYT JUMALAUTA EN KESTÄ ENÄÄ HETKEÄKÄÄN. Tuntuu että voisin alkaa joko hysteerisesti itkeä tai raivota. Ja tähän sotkuun tulee joku mies, joka huomauttaa siitä että koirani ontuu, ja minulta menee kontrolli: "NO KAS KUN EN ITSE HUOMANNUT, KIITOS IHAN VITUSTI ETTÄ KERROIT VALOPÄÄ!" Mies poistuu säikähtäneenä reaktiotani, ja tässä vaiheessa itkettää jo tosissaan, senkin takia että hävettää oma epäkypsä käytös. Voisin painua häpeästä maan alle ja olla tulematta koskaan sieltä ulos. Antaa matojen syödä minut elävältä kuten ne syövät haudatut kuolleet ruumiit, lopettaa tämän elämisen ahdistavan tuskan ja häpeän (olen tainnutkin jo täällä kertoa taipumuksestani "lievään" melodramaattisuuteen ;-)) .

 Nyt en välitä enää mistään mitään, ja niinpä kipitän lähikauppaan ostamaan 5 kaljaa. Kumoan ne kurkkuuni kuin ne olisivat vettä, ja vitutus vaihtuu välinpitämättömyydeksi. "Sinähän olet vaan vanha juoppo, paskatko väliä mistään. Antaa auton olla lommoinen ja ihmisten pitää sinua käytöstavattomana ilkiönä ja töissäkin voisit haista taas pitkästä aikaa vanhalta kaljalta." Harmittaa että kaljat
juotuani kauppa on jo kiinni enkä saa lisää. Sekoitan kämppääni angstissani: heittelen mökkikamat pitkin eteisen ja keittiön lattioita enkä välitä yhtään että näyttää kamalan sotkuiselta (yleensä vihaan lievääkin epäsiisteyttä). Dekadenssia, tuskaa, sotkua, ahdistusta! Sitä juuri kaipaan nyt! No, tänään sitten duuniin kuitenkin kiltisti. Mieliala on jo vähän tasaantunut, joskin vieläkin rasittaa ja ahdistaa se että auton vakuutuskorvaukset ja korjaus pitää jaksaa joskus hoitaa, samoin koiran eläinlääkäri. Nyt en jaksa, täysi työ pystyä käymään töissä ja olla kaljoittelematta lisää, ja lyödä lössiksi koko laihdutustakin. Joskus kyllä pelottaa itseäkin tuo minulla aina ollut luonteenpiirre, että olen usein mielialoissani joko tosi ylhäällä tai tosi alhaalla - niitä alhaalla oloja on onneksi harvoin, mutta kun joku sellaisen laukaisee, niin täytyy sanoa että olen onnellinen ettei minulla ole lapsia, en taatusti olisi kellekään sopiva äiti noina päivinä.