Kun mitkään maailman tapahtumat ei järkytä pätkääkään

Olen joskus ihmetellyt tätä piirrettä itsessäni ennenkin, että minua ei näytä ollenkaan tunnetasolla koskettavan esim. onnettomuuden tai rikokset, joissa kärsivät itselleni tuntemattomat ihmiset. Viikonlopun aikana tapahtui Pariisissa terrori-isku, ja mediat julistavat, kuinka järkyttävää tämä on ja kuinka turvallisuuden tunne on Euroopassa peruuttamattomalla tavalla särkynyt. Minä toki voin järjen tasolla todeta että hyvin ikävä asia, ja että terrorismille täytyisi yrittää tehdä jotain ettei tällaista tulisi lisää, mutta en vaan pysty tuntemaan mitään. En ole järkyttynyt enkä surullinen, enkä siksi edes osallistunut hiljaiseen hetkeen, kun se olisi tuntunut teeskentelyltä. Saman olen kokenut viimeisen 10 vuoden aikana monien katastrofien aikana. Ja toki miettinyt että miksi.

Yksi syy on se, että turvallisuuden tunne ei voi minulta kadota, koska en ole aikoihin ajatellut, että elämässä koskaan kukaan olisi mitenkään turvassa. Oli aika, jolloin pelkäsin joka ilta nukkumaan mennessäni, että voi olla että aamulla en herää, että vaikka verisuoni poksahtaa päästä. Jokusen vuoden angstattuani kyllästyin pelkäämään ja totesin että joo, totta on, voin kuolla vaikka minuutin päästä, mutta asiaa ei murehtiminen mitenkään auta, joten mitäpä jos lopettaisin koko asian ajattelun ja vaan eläisin, niin kauan kuin nyt elän. En ole sen jälkeen osannut pelätä en liikenneonnettomuuksia, en sairauksia, en luonnonkatastrofeja, enkä edes terrori-iskuja. Sellaisia tapahtuu, ja voi tapahtua minullekin, mutta hyväksyn sen että minäkin täältä lähden ajallaan, sama se onko se aika huomenna vai 40 vuoden päästä. Asiaa helpottaa ehkä se, että en ole lisääntynyt, joten ei ole lapsia joiden kohtaloa tarvitsisi murehtia.

Mutta kyllä minä taidan lisäksi olla vaan jotenkin myös sen verran tunnemaailmaltani alkeellinen, että en vaan osaa ulottaa empatiantunnetta tuntemattomiin ainakaan tilanteessa, jossa vain luen tai näen televisiossa kärsimyksistä. Luulen, että jos olisin paikan päällä ja näkisin tuskissaan olevia haavoittuneita tai kuolleita, niin tuntisin jotain, mutta telkkarin kautta ei tunnu miltään. Kai se osaltaan johtuu siitäkin, kun on tottunut näkemään niin paljon tv:n kautta kaikenlaista näyteltyä väkivaltaa ja kuolemaa, että ei siihen osaa suhtautua mitenkään silloinkaan kun tietää että tämä on ihan tosielämää. Toisaalta hyvä niin, tuskin sitä jaksaisi jos kaikkia maailman kärsiviä tarvisi alkaa tunnetasolla miettiä, kaikkia vääryyksiä joita on. Mutta kyllä tällaisina hetkinä, kun sosiaaliset mediat ja tiedotusvälineet täyttyvät järkytyksen ja surun ilmauksista, ja itse ei tunne niin yhtään mitään, vähän sisäisesti hävettää, että erikoisen kolkko ja kylmä ihminen taidan olla. No, en sentään niin kylmä, että olisin niitä pahoja tekoja tekemässä, mikä ajatus vähän lohduttaa.

14.11.2015, taas yksi synkkä päivämäärä terrorismin historiaan