Kun mitkään maailman tapahtumat ei järkytä pätkääkään

Olen joskus ihmetellyt tätä piirrettä itsessäni ennenkin, että minua ei näytä ollenkaan tunnetasolla koskettavan esim. onnettomuuden tai rikokset, joissa kärsivät itselleni tuntemattomat ihmiset. Viikonlopun aikana tapahtui Pariisissa terrori-isku, ja mediat julistavat, kuinka järkyttävää tämä on ja kuinka turvallisuuden tunne on Euroopassa peruuttamattomalla tavalla särkynyt. Minä toki voin järjen tasolla todeta että hyvin ikävä asia, ja että terrorismille täytyisi yrittää tehdä jotain ettei tällaista tulisi lisää, mutta en vaan pysty tuntemaan mitään. En ole järkyttynyt enkä surullinen, enkä siksi edes osallistunut hiljaiseen hetkeen, kun se olisi tuntunut teeskentelyltä. Saman olen kokenut viimeisen 10 vuoden aikana monien katastrofien aikana. Ja toki miettinyt että miksi.

Yksi syy on se, että turvallisuuden tunne ei voi minulta kadota, koska en ole aikoihin ajatellut, että elämässä koskaan kukaan olisi mitenkään turvassa. Oli aika, jolloin pelkäsin joka ilta nukkumaan mennessäni, että voi olla että aamulla en herää, että vaikka verisuoni poksahtaa päästä. Jokusen vuoden angstattuani kyllästyin pelkäämään ja totesin että joo, totta on, voin kuolla vaikka minuutin päästä, mutta asiaa ei murehtiminen mitenkään auta, joten mitäpä jos lopettaisin koko asian ajattelun ja vaan eläisin, niin kauan kuin nyt elän. En ole sen jälkeen osannut pelätä en liikenneonnettomuuksia, en sairauksia, en luonnonkatastrofeja, enkä edes terrori-iskuja. Sellaisia tapahtuu, ja voi tapahtua minullekin, mutta hyväksyn sen että minäkin täältä lähden ajallaan, sama se onko se aika huomenna vai 40 vuoden päästä. Asiaa helpottaa ehkä se, että en ole lisääntynyt, joten ei ole lapsia joiden kohtaloa tarvitsisi murehtia.

Mutta kyllä minä taidan lisäksi olla vaan jotenkin myös sen verran tunnemaailmaltani alkeellinen, että en vaan osaa ulottaa empatiantunnetta tuntemattomiin ainakaan tilanteessa, jossa vain luen tai näen televisiossa kärsimyksistä. Luulen, että jos olisin paikan päällä ja näkisin tuskissaan olevia haavoittuneita tai kuolleita, niin tuntisin jotain, mutta telkkarin kautta ei tunnu miltään. Kai se osaltaan johtuu siitäkin, kun on tottunut näkemään niin paljon tv:n kautta kaikenlaista näyteltyä väkivaltaa ja kuolemaa, että ei siihen osaa suhtautua mitenkään silloinkaan kun tietää että tämä on ihan tosielämää. Toisaalta hyvä niin, tuskin sitä jaksaisi jos kaikkia maailman kärsiviä tarvisi alkaa tunnetasolla miettiä, kaikkia vääryyksiä joita on. Mutta kyllä tällaisina hetkinä, kun sosiaaliset mediat ja tiedotusvälineet täyttyvät järkytyksen ja surun ilmauksista, ja itse ei tunne niin yhtään mitään, vähän sisäisesti hävettää, että erikoisen kolkko ja kylmä ihminen taidan olla. No, en sentään niin kylmä, että olisin niitä pahoja tekoja tekemässä, mikä ajatus vähän lohduttaa.

14.11.2015, taas yksi synkkä päivämäärä terrorismin historiaan 



Kommentit

  1. Vihdoinkin joku samalla tavalla ajattelija! Kollektiivinen sureminen on internetsin suurin epäkohta ikinä! Ei vain kiinnosta tuntemattomien kohtalo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska kuulla, että on muitakin jotka ilkeävät tunnustaa tällaisen asian, maailmassa jossa tuntuu että osa oikein kilpailee, kuka on syviten järkyttynyt ja sitä kautta erityisen empaattinen persoona...

      Itse kun olen iän myötä menettänyt kaiken kiinnostuksen sitä kohtaan, mitä muut minusta ajattelee, tapaan suoraan sanoa mitä ajatten, myös tällaisissa kysymyksissä, huolimatta siitä että lopputulos voi olla kauhistuneen epäuskoinen tuijotus ;) Tosin muistaakseni paljon pahempi reaktio oli siitä kun viime vuonna töissä kerroin joulunvietostani kyselevälle, että en vietä joulua enkä muitakaan juhlia. Se oli jo liian outoa, ei se ihan niin paha ole ettei sure terrori-iskun uhreja ,)

      Poista
  2. Nyt löytyi edes yksi asia, joissa me ollaan ollaan erilaiset... niin monessa muussa olet kirjoittanut kuin suoraan omaa puhettani, mutta tässä ollaan kuin yö ja päivä. Mä olen tolaltani, luen kaikki terroriuutiset ja islam-analyysit ja panikoin, millaisessa maailmassa tässä eletään. Mutta taisit jo selittääkin sen eron. Mulla on lapsia.





    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se varmasti muuttaa asian täysin että on lapsia. Itsellä helppoa, kun olen tällainen vähän elämään kyllästynyt sinkku, niin minähän vaan seuraan jännityksellä, että jes, vihdoin jotain rytinää eikä aina sitä samaa tylsää ;) Uutisten katselu tuntuu siltä kuin olisi joku jännä fiktiivinen sarja menossa ja sen juonia seuraisin. Se on helppoa tuntea niin kun omasta hengestään ei niin perusta eikä ole ketään muutakaan niin läheistä että niitäkään tarvisi murehtia.

      Poista
  3. Tämä ei kuulu tähän nyt ollenkaan,mutta kommentoin tähän osioon. Oletkos koskaan ajatellut käydä Antti Heikkilän vastaanotolla?Itse vuosikaudet vieroksunu koko asiaa,mutta päätin,että kun tässä ei ole muuta kun aikaa niin miksipä ei vaikka viikon verran kokeilisi ketokarppausta missä hiilarit jää 50 g vuorokauteen.Viikko on kuitenkin lyhyt aika elämästä.Mutta voin todeta,että se toimii hyvänä laihdutuskuurina!Tänään teen iltapalaksi ilmakuivattua kinkkua,parmesanjuustoa,avokadoa,kurkkua,salaattia,kananmuna,tomaattia ja fetajuustoa.Ja tällä laihtuu kunhan huolehtii hiilareista vain ja se ei ole vaikeaa!! Kun kerran kävit julkkisravintoterapeutilla niin miksi et kokeilisi Heikkilää...pitää Eiran sairaalassa vastaanottoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla ei ole kovin hyvää kokemusta karppauksesta, eikä hyvää kuvaa Antti Heikkilästä. Olen itse asiassa kahteen otteeseen kokeillut vähähiilarista dieettiä. Yksi kerta Antti Heikkilän ohjeilla. Siinä kirjassa, jonka kirjastosta lainasin, oli ihan 3 viikon tarkka ruokavalio mitä seurata. Oli muuten pahaa, esim. lounas saattoi olla purkki sardiineja ja raastettua kaalia. Yh ja pyh. Päätä särki koko ajan ja oli loppuun väsynyt olo. 3 viikkoa enempää en olisi pystynyt.

      Myöhemmin kokeilin paleodieettiä, joka myös on eräänlainen vähähiilarinen. Siinähän ei viljan lisäksi syödä myöskään maitotuotteita. Tätä jaksoin noudattaa 3 kk, ja koska siinä saa syödä vähän enemmän hiilaria, esim. hedelmät sallittuja, olo oli parempi. Mutta ongelma oli se, että en laihtunut ollenkaan. Nestettä lähti ekalla viikolla 1,5 kg, sitten jäi siihen. Ei tuommoista rajoittavaa dieettiä oikein viitsi pitkän päälle noudattaa, jos se ei edes laihduta. Muutenkin olen huomannut, että mun kroppa voi parhaiten aika runsailla hiilihydraateilla. Proteiini on se, mikä minulla väsyttää ja tekee tympeän olon, jos sitä menen syömään liikaa.

      Tuosta Heikkilästä vielä... Siitä kirjasta, jonka luin, tuli aika epämiellyttävä mielikuva tyypistä. Ortopedi, joka ajattelee pystyvänsä ilman perusteluja tai lähdeviitteitä tutkimuksiin kumoamaan tuosta vaan varsinaisten ravitsemuksen tai sisäerityksen tutkijoiden aivan erilaiset näkemykset. Tuli olo, että Heikkilää pitäisi uskoa koska Heikkilä on jonkinlainen guru, ja siksi ei tarvita muita perusteluja. Itse en vaan pysty noin uskomaan, kun tosiaan näkemykset on aika radikaaleja vielä.

      Poista
  4. Samat on fiilikset. Ottaa tuo rauhanuskovien riehunta päähän, vaan enpä viitsi väittää kovasti surevani. Puhumattakaan, jotta ihan hiljaisia hetkiä. Tekopyhää moinen kollektiivinen muka murehtiminen.

    -KKi-

    VastaaPoista

Lähetä kommentti