Millaistahan olisi tehdä työtä joka oikeasti kiinnostaa?
Tänään näin netissä hyvän vastauksen kysymykseen "Mikä estää sinua elämästä sellaista elämää jota haluaisit elää":
Viime aikoina olenkin alkanut miettiä, että millaistahan olisi jos olisi työ jonka itsessään kokisi jotenkin kutsumukseksi tai sisällöltään palkitsevaksi. Onkohan sellaisia ihmisiä paljonkin, joilla sellainen on?
Minulla ei ollut ammattia valitessani mitään kiinnostuksia joten piti valita jotain ns. järkevää, jotain
mistä töitä löytyisi ja palkkakin olisi jees. Nyt sitä on jo nykyisellä työnantajallakin tullut 15 vuotta väännettyä niitä järkeviä hommia jotka ei kiinnosta. Eipä tässä mitään vikaa olisi, jos sitten jaksaisi vapaa-ajalla tehdä jotain kiinnostavampaa. Mutta kun ei pysty eikä kykene, ihan loppu olen muuten paitsi kesälomalla. Elämä on vähän tympeähköä jos se on vain työtä joka on korkeintaan siedettävää mutta ei mitenkään palkitsevaa, ja työstä toipumista. Ongelma tämäkin, ettei oikein jaksaisi edes tuhlata rahoja jotka on tienannut, kun ajatuskin lähikauppaa kauemmas ostoksille menosta tuntuu uuvuttavalta, ja nettikauppoja nyt ei ainakaan voi selata kun tietokoneella joutuu töissäkin istumaan ihan tarpeeksi :D Ja tajusin senkin hiljattain, että en edes jaksaisi mitään parisuhdettakaan, koska sittenhän minun pitäisi jaksaa työpäivänkin jälkeen puhua jollekin ihmiselle, ja tuntuu että kaipaan täydellistä hiljaisuutta ja rauhaa toipumiseeni.
Pessimistinä ajattelen kuitenkin että tällaista se lienee useimmilla, että vain harva on niin onnekas että saa tehdä jotain työtä joka joko ei vie voimia aika totaalisesti, tai joka on itsessään palkitsevaa ja tuottaa jonkinlaisia myönteisiä tuntemuksia. Kyllä minä sen hyväksyn yleensä että tämä nyt on vaan ihmisen osa johon pitää alistua, mutta joskus kun lukee kaikenlaisia intoiluita siitä miten ihmisen pitäisi joko kovasti olla innostunut työstään, tai sitten vapaa-ajalla harrastaa ja kehittää itseään, niin ihmettelen, että ai tuollaisiakin ihmisiä on jotka jaksaa...
Nämä tuntemukset on myös syy miksi on niin hiton vaikea tosissaan innostua esim. siitä ulkomaille töihin hakemisestakaan. Sama hommahan siellä jatkuisi. Olisiko se niin paljon hienompaa röhnöttää uupuneena mieli totaalisen tyhjänä tuijottamassa seinää kotona, jos siellä seinän takana olisi kuusen sijaan palmu?
Työ ja raha. Työ imee minusta kaiken ilon, luovuuden ja elinvoiman ja antaa tilalle häpeää, riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunnetta. Rahan tarve estää minua irtisanomasta itseäni.Tämä pätee itseenikin ihan täydellisesti. Olen työpäivän jälkeen henkisesti niin kuiviin väännetty rätti, että minusta ei ole muuta kuin ampumaan tai mätkimään örkkejä räiskintäpelissä tai tuijottamaan seinää. Kaljaa jaksaisin juoda ja se tuottaisi mukavia mielihyvän tunteita ilman vaivaa, mutta kun sekin hupi on nyt riistetty tämän laihdutuksen takia niin on ilot vähissä.
Viime aikoina olenkin alkanut miettiä, että millaistahan olisi jos olisi työ jonka itsessään kokisi jotenkin kutsumukseksi tai sisällöltään palkitsevaksi. Onkohan sellaisia ihmisiä paljonkin, joilla sellainen on?
Minulla ei ollut ammattia valitessani mitään kiinnostuksia joten piti valita jotain ns. järkevää, jotain
 |
| Vittu puhuuko toi jätkä hepreaa? |
Pessimistinä ajattelen kuitenkin että tällaista se lienee useimmilla, että vain harva on niin onnekas että saa tehdä jotain työtä joka joko ei vie voimia aika totaalisesti, tai joka on itsessään palkitsevaa ja tuottaa jonkinlaisia myönteisiä tuntemuksia. Kyllä minä sen hyväksyn yleensä että tämä nyt on vaan ihmisen osa johon pitää alistua, mutta joskus kun lukee kaikenlaisia intoiluita siitä miten ihmisen pitäisi joko kovasti olla innostunut työstään, tai sitten vapaa-ajalla harrastaa ja kehittää itseään, niin ihmettelen, että ai tuollaisiakin ihmisiä on jotka jaksaa...
Nämä tuntemukset on myös syy miksi on niin hiton vaikea tosissaan innostua esim. siitä ulkomaille töihin hakemisestakaan. Sama hommahan siellä jatkuisi. Olisiko se niin paljon hienompaa röhnöttää uupuneena mieli totaalisen tyhjänä tuijottamassa seinää kotona, jos siellä seinän takana olisi kuusen sijaan palmu?
Oravanpyörä... Näin keski-ikäisenä alkaa arvottaa asioita uudella tavalla. Aika on hupeneva resurssi.
VastaaPoistaTotta. Sitä näkee kuinka järjetöntä on tuhlata ainutkertaista elämäänsä siihen että tekee työtä josta ei pidä, mutta joka kuitenkin syö kaiken jaksamisen sitten nauttia vapaa-ajasta. Nuorempana olin jopa ylpeä siitä että en kitissyt kaikenlaisia "nyyh kun en ole kutsumusammatissa" juttuja joita varsinkin keski-ikäiset kollegat joskus valitti, ja ajattelin että sisäiset kitinät hiljaiseksi ja painetaan hommia vaan. Että kyllä sitä jaksaa kun on oikea asenne eikä valita.
PoistaJa kyllähän sitä jaksaa kun pakko on, mutta nyt itsekin keski-ikäistyttyäni olen alkanut kyseenalaistaa, että onko siinä mitään ihailtavaa, tai mitään järkeä, että lyttää oman mielen vastalauseet ja aina vaan pakottaa itsensä asioihin joista ei pidä. Nyt enemmänkin ihailen niitä "oravanpyörästä pois hyppääjiä", joita aikanaan sisäisesti vähän naureskelin, että ihme höyrähdys tullut, ja perikatoon johtaa tuollainen hyväpalkkaisesta varmasta työstä johonkin ihme hömppähommiin vaihtaminen... Omalla alallani on aika tavallista että 40-50 v. iässä moni vaihtaa alaa totaalisesti, ja usein valinnat on varsin eksoottisia.
Se lause sopii minuunkin täydellisesti. Lisäksi nykyään on netti ja naistenlehdet pullollaan ihmisiä, jotka alkavat toteuttaa itseään, elämään oman näköistä elämää jne. Siihen kuuluu yleensä irtisanoutuminen töistä ja asuminen jonkin aikaa ulkomailla joogaamassa tai tekemässä vapaaehtoistyötä tai vastaavaa ja sitten tullaan kertomaan miten elämä on nyt niin hyvää. No, oletan, että suurin osa on aika nuoria, monesti perheettömiä ja suurin: todennäköisesti takamettää on turvana tai perintö tai muuta, vaikkei mielellään kerrota, ettei tämä tyhjätaskuilta onnistu. Tämmönen tyhjätasku, yli viiskymppinen, perheellinen ja lapsenlapsellinen jatkaa työssä, mistä todella saa vaan pienen palkan ja riittämättömyyden tunnetta. Tietysti jos irtisanoutuisi. Todennäköisesti en hihkuisi onnesta, miten nyt toteutan itseäni, vaan kitkuttelisin työttömyyskorvauksella ja kävisin leipäjonossa. Asuisin ehkä kaupungin vuokra-asunnossa (missä niissäkin on hyviä ja viihtyisiä) jonkun tappelevan juopon naapurina ja haikailisin aikoja, jolloin olin suunnittelutyössä, vaikka palkka olikin pieni ja miesten ja naisten epätasa-arvo räikeää. Nuo netti- ja lehtijutut lisäävät vaan painetta ja alkaa tuntemaan pettymystä ja riittämättömyyden tunnetta myös vapaa-ajalla.
VastaaPoistaTotta. Itsellänikin on niin että jotta oikeasti hyppäisin pois oravanpyörästä, pitäisi kyllä olla joku vaihtoehtoinen toimintasuunnitelma, jolla voisi ainakin todennäköisesti välttää sen skenaarion että asuisin siellä kaupungin vuokrayksiössä ja yrittäisin tulla toimeen peruspäivärahalla. Tuskin sekään mitään hienoa elämää on, että ei ole rahaa tehdä mitään, vaikka jaksamista varmaan sitten olisi.
PoistaJossain oli tutkimus että itsen ja oman tilanteen vertailu toisiin esim. sosiaalisessa mediassa huonontaa mielialaa. Samaa aiheuttaa varmasti tosiaan monelle meistä ne naistenlehdet, jotka hehkuttaa oman elämänsä sankareita jotka ovat tehneet täydellisiä irtiottoja tai sitten nauttivat täysillä elämänsä kaikista osa-alueista, työ mukaan lukien, ja siinä sivussa kirjoittavat kirjan ja harrastavat liikuntaa ja jotain muutakin. Olisi kiva lukea vaihtelun vuoksi tavallisistakin ihmisistä, jotka selviävät, vaikka elämä olisikin vähän turhauttavaa rämpimistä eikä mitenkään hienoa ja hohdokasta.
Edelleen tuo tilanteesi kuulostaa aika kauhealta, stressaavalta ja olet kertonut uniongelmistakin. Samoja tunteita, monesti en voi iltaisin edes käynnistää pesukonetta sillä se tuottaa liikaa "stressaavaa" ääntä, pakko pestä viikonnloppuisin päiväsaikaan, aika huvittavaa monen mielestä vaan minulle totisinta totta.
VastaaPoistaAnteeksi jos olet aiheesta jo kertonut mutta oletko kokeillut melatoniinia vuorokausirytmin säätelyyn? Moni itseni mukaalukien on saanut siitä avun taittaakseen pahimman väsymyksenkierteen. Jo apteekissa myytävät reseptivapaat tuotteet auttaneet helpottamaan tilannetta.
Olen kokeillut melatoniinia, minulla se ei auttanut nukkumaan yhtään aikaisemmin mutta aiheutti seuraavaksi päiväksi kauhean päiväväsymyksen. Toisaalta tuo unijuttu ei ole mulle enää niin ongelma, kun olen alkanut mennä töihin myöhemmin. Mun ongelmahan on lähinnä se, että olen äärimmäisen iltavirkku, mun vuorokauden aktiivisin aika on klo 22-02. Jos menee suht aikaisin töihin ja joutuu heräämään jotain klo 7 niin unet jää lyhyeksi. Mutta nyt olen alkanut menemään vasta klo 10 töihin aina kun ei ole jotain palaveria aiemmin, ja lisäksi pidän 1-2 etäpäivää joka viikko, jolloin nukun päiväunetkin jossain vaiheessa päivää.
PoistaTuo on kyllä hauska tuo ääniherkkyys. Mulla se on tullut avokonttorin myötä. Kun koko päivän kuuntelee erilaisia häiriöääniä ja on valmiudessa että kuka tahansa voi pongaista selän taakse kysymään jotain tms niin kotona ei kestä oikein mitään melua tai häiriötä. Mulla oli joskus siivouspäivä torstai, kun tuntui että on kiva että sitten voi viikonlopun mukavasti viettää ilman että täytyy ajatella siivoamista ja kotitöitä. Mutta kun tuli avokonttori, en kestänyt esim. imurin ääntä enää työpäivän jälkeen enkä muutenkaan jaksanut tehdä mitään.
Se on myös joskus vähän pelottavaakin miten kireällä joskus hermot on poikkeuksellisen kovan työrupeaman jälkeen. Joskus on tuntunut, että jos joku sanoo mulla poikkipuolisen sanan niin voisin vaikka tappaa, niin kova järjen sokaiseva kiivastus nousee pienestäkin kun on stressaantunut. Onneksi on jäänyt sanallisten purkausten tasolle sentään käytännössä. Mutta niitä on kyllä saaneet päälleen melko hyviä jotkut koiravalittajat ;)
Tee jotain pöhköä - se on elämän suola. Miltä kuulostaisi vaikkapa tänä kesänä hypätä veks täysin toimintakuntoisesta lentokoneesta kesken lennon? [Varjon kanssa toki.]
VastaaPoistaMä en ole koskaan noista saanut oikein mitään iloa. Joskus nuorempana tuli kokeiltua jopa jotain lievästi extremeitä juttuja, mutta minä en saanut niistä mitään sellaista iloa kuin jotkut. Esim. joku benji-hyppy: pelkoa ja ahdistusta ennen suoritusta, sitten suoritus, eikä mitään hyvää oloa sen jälkeen. Miksi haluaisin tehdä jotain mistä ainoa saldo on että "sain" kokea ahdistusta ja jännitystä jonkin aikaa.
PoistaNykyisin olen kyllä myös niin arka ettei minusta olisi mihinkään laskuvarjohyppyyn tai muuhun. Tavallinen elämäkin on jo kovin jännittävää minulle, täynnä uhkaavia vaaratilanteita, joten ei siitä enempää enää halua ;) Ehkä kyse on äärimmäisestä muodosta siitä kun jossain kirjassa sanottiin että introverteillä aivokuori on turhan aktiivinen jopa lepotilassa, joten monet heistä etsivät vapaa-ajalla rauhaa, ei aktiivista tekemistä joka edelleen pahentaisi tasapainoa liian aktivaation suuntaan.
Mielekäs työ saattaisi käydä sinulle tylsäksi. Ihmiset jotka on luotu pessimisteiksi eivät voi tehdä mielekästä työtä. :)
VastaaPoistaHmm, enpä tiedä. Toki mielekkäässäkin työssä pessimistin ominaisluonne varmasti säilyy ja sitä kitisee vaikka lämpimikseen jostain, mutta kyllä minä uskon että on ainakin erilaisia "vittumaisuuden asteita" töissä, jopa pessimistille.
PoistaMulla se tärkein pointti taitaa olla että haluaisin tuntea olevani tarpeellinen ja oikeasti ihmisille hyödyksi tekemälläni työllä. Luulen että voisin saada sellaisesta jotain palkitsevuuden tunteita, silti vaikka itse työn tekeminen olisikin tavalla tai toisella raskasta.
Moikka pitkästä aikaa!
VastaaPoistaEn ole koskaan kuullut tuosta introverttien aivokuorihommasta, mutta tuli kommentistasi mieleen kysyä, oletko kokeillut jo kaikki joogan ja meditoinnin tapaiset jutut? Aitini kävi joskus kasariaikoina "Hiljaisuuden viikonloppu" -retriiteissä ja tykkäsi kovasti, kun piti (j asai) olla vaan ihan hiljaa. Sillä meni kai pinna kun ipanat huseerasi tauotta kotia sekaisin ja päivät meni töissä juoruavien eukkojen keskellä. Voi tyhjyydestäkin ja äänettömyydestä saada kicksejä. Vaikka kyllä me noille viikonlopuille ihan vääränä naurettiin sillon. Nykyisin kun kaikkien on oltava erilaisten älyvimpainten ja koko maailmaan tavoitettavissa 24/7 ja infoähkyä ja mediahälyä on tyrkyllä katsoi mihin tahansa, alkaa jo kuulostaa ihan järkeenkäyvältä, että maksaa hiljaisuudesta.
Eipä tämä kommentti kyllä työn mielekkyyteen mitenkään liity. Kuten melkein kaikessa, mitä postaat, mulla on sama tilanne tai samat ajatukset. Omakin työ tökkii pahan kerran, mutta kun it pays the bills eikä suurta intohimoa ole suuntaan eikä toiseen.
En ole kokeillut mitenkään vakavissani, no meditointia jonkun aikaa koitin mutta tuntui että se on mulle juuri väärä juttu, kun muutenkin olen melkein aina yksin ja hiljaa. Tuntui että mulle olisi enemmän tarpeen joku aktiivisempi tekeminen kuin lisää hiljaisuutta. Mullahan on käytännössä hiljaisuuden retriiti joka viikonloppu, kun ihan yksinäni asun enkä mitään tee enkä yleensä tapaa ketään :D
PoistaTosi tuttua mullekin. Nyt olen itse pitkästä aikaa työssä, joka on siitä kivaa, että sinne meno ei aiheuta jatkuvaa kaiken alleen murjovaa ahdistusta, niin kuin useat aiemmat työt. Mutta silti olen työviikon edetessä aina vaan väsyneempi ja aikaansaamattomampi, univaikeuksia ja työ vie kaikki voimat. Yritän kuntoilla n kertaa viikossa, mutta välillä mietin, että mitä varten? Sitäkö, että jaksan tätä oravanpyörää eläkeikään asti. Kun mitään varallisuutta ei opintolainan, pätkätöiden ja pakollisten asumiskustannusten takia ole kertynyt, tuntuu tulevaisuus lohduttomalta. Pystyn jotenkuten nauttimaan elämästä viikonloppuisin ja lomilla, mutta se on hirveän pieni osa vuodesta, kun tuntee oikeasti elävänsä eikä vain laahusta apaattisena velvollisuudesta toiseen.
VastaaPoistaOlin pitkään masentunut, ja silloin opiskelut ja työt ahdistivat valtavasti. Ajattelin, että tavanomainen apaattisuus ja normiväsymys olisi parempi olotila. Mutta ei se vaan ole. Tunnen jonkinlaista vastenmielistä ylpeyttä siitä, että ainakaan en elä yhteiskunnan tuilla ja ole yhteiskunnan pohjasakkaa, mutta todellisuudessa olisin varmaan tyytyväisempi elämääni, jos saisin loppuiäkseni vain elää ja olla minimituilla, eikä minun tarvitsisi enää ikinä stressata työnteon ja itsensä hyödylliseksi tekemisen kanssa.
En tiedä, oliko tässä nyt mitään tolkkua, mutta kuten niin usein ennenkin, samaistun vahvasti kirjoituksiisi. En osaa tarjota ratkaisuja, osaan vain kertoa symppaavani.
Mä en tunne edes ylpeyttä siitä että tienaan itse elantoni, mutta tuntisin kyllä ahdistusta siitä jos joutuisin elämään tuilla. Koen moraaliseksi velvollisuudekseni elättää itseni työllä niin kauan kuin siihen vaan pystyn, kun ei ole mitään työnteon kerta kaikkiaan estävää fyysistä tai psyykkistä sairautta. Jos tästä pakkomielteestä pääsisi, niin luultavasti olisin työttöömänä aika tyytyväinen.
PoistaTuo on kaikkein turhauttavinta tosiaan tuo oravanpyörän hulluus, että sitä yrittää pitää itsensä kasassa ja jaksaa, mutta miksi: siksi että jaksaa juosta lisää oravanpyörässä... Olisi mielekkään tuntuista huolehtia jaksamisestaan jotain positiviista tavoitetta varten, esim. että jaksaisi nauttia rakkaasta harrastuksesta tai huolehtia omasta lapsesta mahdollisimman pitkään. Mutta ei, sitä yritetään jaksaa, koska moraalinen pakko sanoo: "otsasi hiessä sinun tulee leipäsi ansaitseman" ja "jos ei työtä tee, ei syömänkään pidä". Joten oravanpyörään vaan juoksemaan lisää. Ja oravanpyörässä juokseminen väsyttää sen verran paljon että mitään muuta ei jaksa.
EI JUMALAUTA OO TOTTA! VALUTIN SYDÄNVERTA PUOLI TUNTIA JA SE HÄVIS TAAAAS JONNEKIN BITTIAVARUUTEEN! Eikä oo eka kerta, vaan ehkä kolmas... noh, ok, ehkä maailmankaikkeus on päättänyt ettei mun kommentteja tarvita. Tuutte paremmin toimeen ilman niitä...
VastaaPoista:( Näitä on aina kurja lukea. Bloggerin ikäviä ominaisuuksia. Tekstin saa muuten usein pelastettua niin että jos se on kadonnut kun klikkaa esikatselua tai lähetystä, niin painaa selaimen Back-nappia. Usein se teksti näkyy siellä sivulla ja sen voi kopioida vielä talteen.
Poista