Mitä me jurot tervehtimättömät!

Taas on ollut viime aikoina lehdissä juttua siitä, kuinka monet ulkomaalaiset tuntevat itsensä Suomessa yksinäisiksi, kun täällä ei niin kauheasti tervehditä ja olla iloisen sosiaalisia. Moni suomalainenkin toivoisi että kulttuuri muuttuisi sosiaalisemmaksi ja yhteisöllisemmäksi, ja jotkut jopa häpeävät varsinkin ulkomaalaisten edessä juroja ja maalaismaisia tapojamme.

Tunnustaudun juroksi ja sosiaalisia tilanteita vältteleväksi

Minä olen tapojeni mukaisesti epämuodikas ja tunnustan, että olen niitä ihmisiä, jotka kokevat kaikenlaisen vain tavan vuoksi tapahtuvan sosiaalisen kanssakäymisen hyvin raskaaksi ja epämiellyttäväksi. Tervehtiminen on pahinta lajia tätä, koska sillä ei ole kerta kaikkiaan minkäänlaista, edes kevyttä asiasisältöä. Olisi vaan pakko tulla pois syvältä omista ajatuksista, noteerata toinen ihminen ja sanoa "Huomenta" tai "Terve", vaikkei sellaisella sanomisella ole oikeastaan mitään merkitystä, paitsi jonkun hyvän mielen ylläpito. Ja jos se ihminen sattuu olemaan minun tapaiseni erakko, niin sitten se ei edes tuo hyvää mieltä vaan sisäisen huokauksen: "Voih, nyt minun täytyy kai vaivautua vastaamaan.... Toivottavasti se ei sentään ala muuta jaarittelemaan".

Tässä asiassa varmaan sosiaalisten ja epäsosiaalisten on aika mahdoton ymmärtää toisiaan

koska näyttää, että jotkut ihmiset oikeasti saavat sellaisesta kevyestä sosiaalisuudesta sosiaalisuuden vuoksi jonkinlaista iloa, kun taas toiset meistä kokevat ne tilanteet stressaavina, vaivaannuttavina ja epämiellyttävinä. Eikä sitä aina voi ihmisestä päältä nähdä, kumpaa lajia on, niitä jotka odottaisivat huomiota vai niitä jotka pelkäävät sitä. Meikäläisen tulee välillä tehtyä työpaikalla tai koiralenkeillä mielenkiintoisia ylimääräisiä mutkia matkaan, koska huomaan että vastaan olisi tulossa kohtaaminen pahamaineisen sosiaalisen ihmisen kanssa, eikä sillä hetkellä juuri jaksaisi alkaa höpöttää säästä tai vastaantulleen koiran ihottumakierteestä tai ties mistä. Toisinaan, jos en ole töissä joutunut olemaan sosiaalinen juuri lainkaan, jaksan vähän paremmin small talkia ja tervehtimistä, mutta jos päivä on mennyt palavereissa, niin sitten olen suorastaan sosiaalisten tilanteiden foobikko vapaa-ajallani, sellainen omituinen hiippari joka ennen ovesta poistumista katsoo tarkkaan että ei vain naapureita näy missään, ettei joutuisi puhumaan kellekään mitään. Ja jos kuitenkin sosiaalisuutta vaativa kohtaaminen yllättää, olen kuin hirvi ajovaloissa, säikähtänyt ja järkyttynyt. 

Suomalaiset aina halveksivat omia tapojaan

Niin tässäkin. Kun meitä jörriköitä nyt on tässä maassa paljon, ainakin suhteessa joihinkin muihin maihin, niin täällä on nyt sitten keksitty, että tässä perinteisessä halussa olla omissa ajatuksissaan ja rauhassa, on jotain pahaa. Se on paitsi huonotapaista, myös ehkä henkisen pahoinvoinnin alkulähde, kun ihannoitua yhteisöllisyyttä ei pääse syntymään. Mutta ehkäpä meistä vaan aika suuri osa haluaa olla korpierakoita silloinkin, kun työ ja muut olosuhteet vaativat asumaan kaupungissa. Tai oikeastaan varsinkin silloin, koska jatkuva ihmisten näkeminen ja kohtaaminen stressaa ja saa vetäytymään entistä enemmän omaan kuoreen ja omiin ajatuksiin, pakoon vilinää ja ärsykkeiden tulvaa. Ja miksi siinä pitäisi olla edes mitään pahaa? Me emme vaadi sosiaalisia muuttumaan, vaikka meitä rasittaakin heidän käytöksensä, ja mukava olisi, jos meitäkään ei vaadittaisi ja painostettaisi muuttumaan, vaikka sosiaalisia varmasti voi joskus ärsyttääkin meidän käytöksemme. 

Kommentit

  1. Ihan pakko oli kommentoida hallitsevan ajankohtaisuutisen kautta... vaivasiko lentoperämiestä suomalaistyyppinen puhumattomuus, jos henkilökohtaisten ahdistuksien vuoksi piti murhata joukko nuoria ja vähemmän nuoria ihmisiä? Miksi huonosta olosta ei uskalleta viestiä toisille? Katselen tapahtumaa tätä taustakuvaa vasten omien, henkilökohtaisten elämänkokemuksieni kautta... Mitäänhän ei varmasti tiedetä, mutta arvelut tarkentuvat as we speak. Suomalaistyyppinen puhumattomuus aiheuttaa mun mielestä niin paljon ennenaikaisia kuolemia (kateus nostaa verenpainetta, eristyksissä oleminen aiheuttaa terveysriskejä, pessimismi korjaa omanlaistaan satoa), että siinä yksi vuoreenajaminen on pilkku historiassa vain. Mein Beileit zu Alle wem sein Verwandte verloren haben :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas ihmettelen sitä, miksi tässä maassa aina ensimmäinen epäilys hirmutekojen syistä on puhumattomuus ja eristäytyneisyys? Tällaista joidenkin koulusurmien kohdallakin on esiintynyt, ja sitten on ihmetelty kun tekijä ei ollutkaan kiusattu tai eristynyt vaan tavallinen tyyppi jolla oli kavereita ja ystäviä. Vaikkei oikeasti ole mitään yhteyttä havaittu esim. introvertin itsekseen viihtyvän luonteen ja lisääntyneen rikostaipumuksen välillä.

      Tässä lentoturmatapauksessa käsittääkseni perämiehellä oli kaverita ja ystäviä ainakin. Luin jostain lehdestä kun useita hänen kavereitaan haastateltiin ja olivat kovasti sitä mieltä että ei olisi ikinä uskonut. Ei siis ollut ainakaan mikään äärieristäytynyt tyyppi, silti vaikka uusimpien tietojen mukaan onkin masennuksesta kärsinyt ja tyttöystäväkin jättänyt hiljattain. Masennus ja muut mielenterveysongelmat voivat iskeä yhtäl lailla sosiaalisiin kuin epäsosiaalisiinkin, eikä kaikki ongelmat ratkea puhumalla. Ei varsinkaan, kun monet ihmiset on aika huonoja kestämään / jaksamaan kuunnella pahasti ongelmaista, joka ei näytä tarjotusta avusta huolimatta melko äkkiä paranevan. Eikä edes ammattiauttajien apu aina auta.

      Sitä en kiellä missään nimessä etteikö eristäytyneisyys, joka ei ole itse valittua, voisi olla iso ahdistuksen ja masennuksen lähde ihmiselle, ja aiheuttaisi monia ongelmia. Useimmilla ei rikoksia sentään, vaan jos johonkin tuhohalu kohdistuu niin itseen, saatetaan esim. ryypätä sillä mentaliteetilla että ihan sama oma terveys tai mikään kun ei minulla kerran ole ketään joka välittää elänkö vai olenko kuollut.

      Mutta toisaalta ei itse valittu erakkomainen elämäntyyli kärsimyksen aiheuttaja ole. Luulisin, että varsin suuri osa meistä suomalaisista jurrikoista on sellaisia, että itse haluamme olla pääosin rauhassa ja itse käsitellä omat asiamme, emmekä koe puhumisen itseämme auttavan. Tuosta oli muuten joku tutkimuskin aikoinaan, että esim. trauman jälkeen tapahtuneesta puhuminen terapeutin kanssa ei auttanut niitä, jotka alunperinkin kokivat etteivät haluaisi puhua vaan käsitellä asiat mielessään itse, mutta olivat kuitenkin suostuneet kriisiapuun kun kerran asiantuntijat sanoivat että se on tarpeen. Nämä henkilöt toipuivat hitaammin kuin ne jotka eivät halunneet puhua eivätkä lähteneet lainkaan kriisiterapiaan. Sitten taas itse puhumista kaipaavia kriisiapu ja terapia auttoi merkittävästi. Ilmeisesti vaan eri ihmisten mielillä on kovin erilaisia tapoja käsitellä asioita, eikä kaikille ole hyväksi samat asiat.

      Poista
    2. Olen itse introvertti, silti ihmettelen ihmisiä jotka eivät tervehdi. Talossamme asuu esimerkiksi yksinasuva vanhempi nainen (todella laitettu ja luulisi ulkonäön perusteella sosiaaliseksi) sekä nuorehko pariskunta koirineen (kovin meneviä ja puheliaita keskenään ainakin = myös kovaäänisiä). Eivät tervehdi ellei itse aloita tervehtimällä ja sittenkin vain vaivoin saavat sanan suustaan ulos. Sekä muutamia muitakin ihmisiä naapuritaloista koirineen, tulevat kuitenkin jatkuvasti vastaan.
      Täytyy myöntää ettei ajatus tervehtimisestä kiehdo itseänikään, introvertti kun olen (muissa sosiaalisissa tilanteissa hyvin paljon sinun kaltaisesti), tuo vaan oudoksuttaa, alan toisinaan jopa pohtimaan mikä lienee syynä.
      Eli meitä introvertteja omaan maailmaan eristäytyneitä on sitten moneen junaan. Meinaan tervehtimistä pidemmälle ei ole mitään halua mennä. Tervehtimällä olen saanut loppujen lopuksi pari eläkeläistä kiusakseni uuvuttavineen sairaustarinoineen.

      Poista
    3. Jännä, että sanot ettei sinua itseäsi kiehdo ajatus tervehtimisestä, mutta silti paitsi itse teet sitä, myös ihmettelet niitä jotka eivät tee. Ilmeisesti se on vaan niin vahva se tapojen sosiaalinen ehdollistaminen, että tervehtiä kuuluu. Itse aloin jossain 35 ikävuoden paikkeilla luopua kaikesta mitä tehdään vain tapojen vuoksi tai koska "kuuluu", ellei asialla muuten ole mitään merkitystä paitsi että joku voi järkyttyä junttimaisuudesta :D

      Varmaan voi vaikuttaa sekin missä on asunut elämänsä aikana. Minä olen asunut vain Helsingissä ja Turussa, joissa molemmissa etäisyyden pitäminen esim. naapureihin on varsin yleistä. En ole siis joutunut kokemaan koskaan olevani mikään ainutlaatuinen kummajainen, vaan tuntuu että ainakin puolet väestä on kaltaisiani. Ai että mitä sielujen sympatiaa tunsinkaan kun VIELÄ asuin kerrostalossa, 6. kerroksessa, kun oven avatessani huomasin että toinen ovi sulkeutui, kun minun henkiseni ihmiskammoinen totesi, että en halua kohtaamistilanteeseen, joten menen rappuun vasta kun toinen ihminen on alta pois :D Nyt on onneksi rivitaloasunto ja oma sisäänkäynti, saa ihan rauhassa poistua pelkäämättä kohtaamisia.

      Poista
    4. Näin se on, että tervehdin ja ihmettelen jos ei tervehditä, huolimatta siitä mikä on vastapuolen reaktio. Ja vaikka en siitä nautikaan :)
      Tuon oviasian olen pystynyt ohittamaan jo aikaa sitten, varmaankin siinä 35 ikävuoden paikkeilla. Menen rappuun kun menen, jos siellä on joku niin harmi (ajattelen näin mielessäni).

      Minä myös syntynyt, kasvanut ja elänyt koko ikäni vaihtelevasti Vantaalla tai Helsingissä joten ei ole paikkakunnastakaan kiinni. Pointti oli juuri se, että ollaan erilaisia vaikka ollaankin introvertteja.

      Ja tuo tapojen sosiaalinen ehdollistaminen on varmasti juurikin se mikä saa ihmiset itseni mukaanlukien käyttäytymään kuten käyttäytyy vaikka periaatteessa ei pidä ko. toimintatavasta.

      Olet muistaakseni aihetta sivunnut useamman kerran mutta teepä erilllinen postaus aiheesta kun meitä itsekseen viihtyviä ja ei kokoajan äänessä olevia ihmisiä luullaan ujoiksi. Minua henkilökohtaisesti ärsyttää tuo nimitys koska en ole todellakaan ujo tai hiljainen, ei vaan kiinnosta läpistä turhanpäiväisiä tunnista toiseen tuntemattomien kanssa (eikä tuttujenkaan).

      Poista
    5. Harrastan itse tervehtimistä ja paheksun syvästi, jos tervehdykseen ei vastata vaan vastauksena on ilmeetön ja jäykkä tuijotus tai pään pois kääntäminen. Mikä vastenmielinen tylyttäjien kulttuuri tällainen.

      Mielestäni tervehtimiseen kykenemättömillä on jäänyt koti- ja koulukasvatus pahasti kesken. Tuo omaan introrverttiin olemukseen vetoaminen ei vakuuta minua. Tervehdys kestää noin sekunnin ja sitten voi taas upota omiin erinomaisiin ajatuksiinsa, jos niistä edes pinnalle pulpahti. Tarvitsisiko ajatuksiaan joskus muuten ventiloidakin?

      En ollut muuten koskaan kokenut tarvetta miettiä ennen blogiisi tutustumista, olenko intovertti tai ekstrovertti. Sinulla se on jonkinlainen yleispätevä elämänselitys. Tein pari testiä ja olen ambivertti - siis molempia puolia yhtä paljon. Mutta kuten edellinen anonyymi kirjoitti, ihmiset ovat erilaisia vaikka olisivat introvertteja - tai ekstrovertteja tai ambivertteja.

      Eikä se, että kannattaa hyviä tapoja ja tervehtimistä, tarkoita sitä, että olisi koko ajan jotenkin yltiöyhteisöllinen. Minä esimerkiksi en harjoita minkäänlaista yhteisöllisyyttä, kai. Mutta sillä tavalla olen, että minulta voi pyytää ja saada apua ja en esimerkiksi jättäisi avuntarvitsijaa kadulle makaamaan.

      Osa jurottajista varmaan pitää luovuttamattomasta ihmisoikeudestaan epäsosiaalisuuteen kiinni niin tarkoin, että avun tarjoaminenkaan ei mitenkään voi kuulua heille.

      Ja voi tervehtijäkin haluta palautua työstä ja ihmis- ja ärsyke tulvasta aivan samoin kuin sinä: rauhaan vetäytyen. Kotini ei siis ole mikään hollitupa, ja toivon, että lähimmälle neliökilometrille ei nouse rakennuksia. Silti kyllä voin heilauttaa kättä tai jopa lausua tervehdyksen tai vaihtaa muutaman sanan, vaikka olisinkin nääntynyt yltiörasittavan Helsingin-reissun takia.

      Lisäksi yleensä aina, kun juttelen ihmisten kanssa, olen saanut kyllä tietää mielenkiintoisia ja tarpeellisiakin asioita.

      Et tahdo lausua yhtä sanaa vain "jonkun hyvän mielen takia". En usko, että jonkun jurotus romuttaa kenenkään elämän, muta tylyttäjien kulttuurissa on tylsää. Mitä nyt miettii pieni iloinen lapsikin, jos et vastaa hänen tervehdykseensä tai noteeraa häntä edes pikkuisen?

      Tähän liittyy vielä sekin, että suomalainen palvelukulttuuri on perinteisesti jurottavan huono - mutta onneksi paranemaan päin.

      Mitä tulee noihin kouluampujiin, Jokelan ampuja oli koulukiusattu ja niin myös Kauhajoen ampuja. Jokelan ampujalla ei ollut ystäviä, Kauhajoen ampujalla oli sosiaalisia suhteita, mutta hän koki suurta ihmisvihaa.

      Eristäytyminen katsotaan joukkosurmien riskiksi. Onhan selvää, että syystä tai toisesta tämä saksalainen lentäjäkin on ollut mielentilassaan eristyksissä ihmisistä, koska minkäänlaista empatiaa hän ei kyennyt tuntemaan ketään kohtaan: näki vain omat ongelmansa ja veti muut mukanaan tuhoon.

      Tietenkään kaikista koulukiusatuista tai eristäytyneistä ei tule massamurhaajia.



      Poista
    6. Tämä vastaus on 28.3. klo 15:50 kirjoittaneen Anonyymin kirjoitukseen.

      Kyllä minä siis vastaan tervehdykseen, jos joku tekee aloitteen. Saatan kyllä yrittää vältellä tervehdyksen kohteeksi joutumista kiertämällä vähän toista reittiä ihmisen tullessa vastaan tai vaikka näpläämällä intensiivisesti kännykkääni kohtaamisen hetkellä. Mutta jos ei tervehdystä voi välttää, kyllä minä aina vastaan.

      Tuo että olet ambivertti varmaan selittääkin paljon miksi introversio-ekstroversio ei ole sinulle koskaan ollut kovin merkittävä asia. Yleensä ihmisen elämään vaikuttaa enemmän vain ne aspektit, joissa poikkeaa huomattavan paljon keskiarvosta. Itse olen aika ääripään introvertti, ja elämä sellaisena ei ole aina kovin helppoa, ei ollut ainakaan ennen kuin lopetin välittämästä siitä mitä muut minusta ajattelee ja millainen pitäisi olla. Mutta tosi pitkään, yli kolmekymppiseksi, pidin erakkouttani jonkinlaisena vikana, josta haluaisin eroon, normaaliksi. Minulle on ollut kyllä vapauttavaa lukea viimeisen 10 vuoden aikana tullutta kirjallisuutta introverteistä ja heidän elämässään kohtaamistaan vaikeuksista maailmassa, josta on tullut enemmän ja enemmän ekstroverttien maailma. Mutta varmaan jos ambivertti tai ekstrovertti lukisi niitä samoja kirjoja, ihmettelisi vaan että mistä tässä kohkataan, kummallisia ongelmia noillakin!

      Apua minä ainakin tarjoan mielelläni, enkä muutenkaan oikein usko että tervehtimättömyys olisi erityisen paljon yhteydessä siihen etteikö haluaisi auttaa kun joku apua tarvitsee. Minä tykkään sosiaalisesta kanssakäymisestä, jolla on joku sisällöllinen tarkoitus tai merkitys, esim. juuri auttaminen tai avun saaminen, ongelman ratkaiseminen, työn edistäminen, syvällinen pohdiskelu, mielipiteiden vaihto jostain tärkeästä asiasta. Se mitä vaan en jaksa usein on small talk ja tavan vuoksi sosiaalisuus, jolla ei ole sisältöä itsessään, jota tehdään vain koska on tapana tai täyttääkseen joillekin epämiellyttävää hiljaisuutta.

      Tuossa mennään jo aika pitkälle jos saksalainen lentäjäkin, jolla oli kuitenkin ystäviä ja kavereita ja tyttöystäväkin, aletaan kuvata eristyneeksi ja selittää sillä tekoa. Toki hän on varmasti ollut oman mielen sisällä, ehkä masennuksen tai muun mt-ongelman takia, eristynyt ihmisistä tai ehkä jopa reaalitodellisuudesta, mutta se taas on ihan erillinen ilmiö siitä kuinka paljon sosiaalisia suhteita ihminen käytännössä harrastaa. Paljonkin sosiaalisia suhteita omaava voi masentua ja päätyä epätoivoisiin tekoihin.

      Poista
  2. "Olet muistaakseni aihetta sivunnut useamman kerran mutta teepä erilllinen postaus aiheesta kun meitä itsekseen viihtyviä ja ei kokoajan äänessä olevia ihmisiä luullaan ujoiksi. Minua henkilökohtaisesti ärsyttää tuo nimitys koska en ole todellakaan ujo tai hiljainen, ei vaan kiinnosta läpistä turhanpäiväisiä tunnista toiseen tuntemattomien kanssa (eikä tuttujenkaan)"

    Minua ei luulla yleensä yleensä ujoksi, kun koko muu olemukseni on niin epäujo. Pukeudun yleensä hyvin värikkäästi, elehdin vilkkaasti, minulla on matala ja kova ääni enkä epäröi yhtään liittyä puheeseen jos minulla on jotain sanottavaa.

    Minunlaisilleni se tulkinta on sitten ylimielinen kusipää tai vaan muuten pelottava tapaus :D Minua ei oikeastaan yhtään haittaa varsinkaan tuo pelottavan rooli, töissä siitä on usein huomattavaa hyötyä ainakin. Minulla on ilmeisesti jonkinlainen 'mulle ei vittuilla' imago, koska jopa hyvin hankalina tunnetut tyypit on usein minulle äärimmäisen asiallisia ja jopa kunnioittavia. Joskus huvitti vähän kun uudelle työntekijälle toinen sanoi että hän voi kysyä yhtä asiaa multa, ja lisäsi että ei se ole niin pelottava kuin miltä näyttää, kyllä siltä voi kysyä :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti