Kärsin huijarisyndroomasta

Nyt osui ja upposi taas lehtiartikkeli, joka oli Hesarissa otsikolla "Oikeasti olen huono". Kyse on ilmiöstä, jossa ihminen kokee kroonisesti olevansa pohjimmiltaan jollakin tapaa huono (vaikka ruma, tyhmä tai paha tai kaikkia näitä), vaikka ympäristö antaisi päinvastaista palautettakin. Itse asiassa huijarisyndroomaisen olo on pahin, jos ympäristö tuntuu arvostavan itseä, koska silloin on jatkuva tunne että on jotenkin selvinnyt tuurilla tai oma huonous ei ole vielä paljastunut, mutta kohta kosahtaa ja häpeällinen totuus tulee esiin.

Lehtijutun esimerkkitapaukset ovat alkaneet kärsiä ongelmasta työelämässä, mutta minäpä aloitin jo alle kouluiässä. Minua pidettiin jonkinlaisena ihmelapsena koska olin ihan pikkunöösinä jo kiinnostunut kaikenlaisista mekanismeista, ja mietin lapsen tavoin "syntyjä syviä", mm. juuri puhumaan opittuani olin kysellyt vanhemmiltani millä tavalla tähdet ja kuu on kiinnitetty taivaalle, onkohan ne jengoilla :D Sitten opin vielä lukemaan ilman opettamista hyvin nuorena vain seuraamalla kun äiti luki minulle satuja. Kiinnostuksen kohteitani 4 vuoden kypsässä iässä olivatkin teokset kuten Kansojen historia, Raamattu, Avaruus ja maailmankaikkeus sekä joku rajatiedon kirja joka vanhempieni hyllyistä löytyi.

No, minua siis pidettiin hyvin älykkäänä ja ihmelapsena. Mutta itse tunsin itseni sisäisesti hyvin tavalliseksi, jopa tyhmäksi. Aika pian mukaan tuli pelko, että vanhemmilleni paljastuu etten oikeasti ole sellainen kuin he luulevat vaan ihan tyhmä. Koska he kiittelivät ja ihailivat minua aina kun osoitin lahjakkuutta ja älykkyyttä, olin varma että jos tyhmyyteni paljastuisi, vanhempani eivät enää välittäisi minusta. Lapselle mikään tuskin on kauheampaa kuin pelko siitä että menettää vanhempien rakkauden. Minä aloin vältellä minkään vaativan tekemistä, koska siinä oli riski paljastua tietämättömäksi ja tyhmäksi. Jopa erilaiset muisti- ja lautapelit menivät ryhmään joita en halunnut enää pelata, koska oli riski että teen virheen ja paljastun siksi miksi itseni tunsin, hyvin tyhmäksi joka vaan on onnistunut jotenkin huijaamaan olevansa älykäs ja siten rakastettava.

Koulussa huijarisyndrooma aiheutti sen, että minun piti koko ajan pitää yllä tietynlaista kapinallista julkisivua, asennetta että "kiviäkin kiinnostaa tää typerä koulu". Näin siltä varalta, että kun en olisi täydellisen hyvä kaikessa, menisi se toivottavasti sen pikkiin että en ole oikein kiinnostunut enkä jaksa lukea läksyjä, eikä siis paljastuisi se että oikeasti olenkin tyhmä enkä siksi opi vaikka yritän.

Ja kyllä minä vieläkin tuosta kärsin, vaikka Hesarin artikkeli väittää että ajan ja kokemuksen pitäisi auttaa.
Siellä sanotaan: "Ensin leikitään asiantuntijaa, kunnes kasvetaan täyteen mittaan asiantuntijana". No, minä olen ollut asiantuntijana viitisentoista vuotta, ja vieläkin joka päivä tunnen töissä, että olen osaamaton kusettaja-huijari joka olen tähän asti onnella jotenkin pärjännyt, mutta jatkuvasti taustalla on pelko, että kohta se paljastuu työnantajalleni kuinka tyhmä oikeasti olen ja sitten saan potkut. Pakkohan tuon tunteen kanssa on ollut oppia elämään niin ettei se täysin lamauta, mutta kyllä se omanlaisensa jäytävä jäkättäjä mielessä on, joka syö paljon elämäniloa.

Kommentit

  1. No voi hyvän tähären! :D

    Ihan oikeesti, olen tullut siihen johtopäätökseen, että olet hyvä työssäsi? Ei kukaan pysty feikkaamaan vuosikausia parempaa kuin on, eli pulma on epärealistinen (ei silti välttämättä yhtään pienempi pulma).

    Mulla on vähän samanlainen ongelma, mutta se ei liity siihen, että pelkään paljastuvani tyhmäksi, vaan LAISKAKSI! Apuva! Koulussa jo oli hirveetä kun sai tehtävät valmiiksi puolta tuntia ennen muita ja piti kuitenkin teeskennellä tekevänsä jotain järkevää... mua kiusattiin koulussa, hakattiin ja pilkattiin verbaalisesti ja vietinkin useimmat välitunnit pahoinpitelijöiltä turvassa vessakopissa lukkojen takana... tyypit piti mua hikipinkona, vaikken koskaan edes tehnyt läksyjä sen kummemmin... Ihan niin kuin sinäkin, opin lukemaan jo varhain (mutsi väittää että 2-vuotiaana) ja muistan itsekin ihmetelleeni sitä, mikseivät vanhempani tienneet vastausta 5-vuotiaana esittämääni kysymykseen "ollaanko me oikeasti olemassa, vai ollaanko me vain sellaisia että me näytetään siltä kuin oltais olemassa"...
    Ehkä sit vaan pitäis opetella pitämään muiden mielipiteitä merkityksettöminä? En itse ainakaan keksi parempaa konstia... ja jotenkin tuntuu, että tässä on mukana myös muiden ihmisten tarpeettoman laajamittainen kunnioittaminen (kaikki me ollaan samanlaisia luusereita, toiset vaan osaa piilottaa sen tehokkaammin)... Oma kokemus osoittaa että ihmiset on sisältä päin tosi heikkoja ja tarvitsevia, kun sen kovan kuoren jotenkin edes hetkeksi murtaa (tyyliin pubissa viides kalja töiden jälkeen perjantaina). Harvoin olen törmännyt kehenkään, joka olis sisältä oikeasti terästä... enkä tiedä haluasinko edes törmätäkään :) Eli samassa epätietoisuuden, huonon itsetunnon ja itse-epäilysten veneessä tässä kaikki seilataan!!!

    VastaaPoista
  2. Tuo huijarisyndroomaolo ja tyhmäksi itseni tunteminen häiritsee sitä työn tekemistä kunnollakin paljon. Erityisesti minun on hyvin vaikea aloittaa hommia, koska ne tuntuvat aina mahdottoman vaativilta, sellaisilta joista en voi selvitä, en koska olen oikeasti tyhmä. Tähän ei auta yhtään se että järjelläni vakuuttelen itselleni, että olen selvinnyt kaikesta ennenkin, ja selviän nytkin, vaan se valtava ahdistus ja pelko tulee jostain syvemmältä niin etten vaan pysty aloittamaan vaikka tiedänkin että asioiden lykkääminen vain pahentaa ongelmaa. Lopulta sitten muutama päivä ennen deadlinea se ahdistus, joka syntyy deadlinen ja tekemättömyydestä kiinnijäämisen pelosta, voittaa aloittamisen pelkoon liittyvän ahdistuksen, ja sitten tuleekin muutama päivää paniikkista yötä päivää tekemistä.

    Selviän näin, olen aina selvinnyt näin, mutta varmastikaan laatu ei ole yhtä hyvää kuin jos olisin kaikessa rauhassa tehnyt sitä samaa hommaa viikkoja kuten olisi ollut aikaa. Silti minulla on hyvä maine, sellainen maine etten koskaan myöhästy, ettei minun tekemisiäni ja aikataulujani tarvitse valvoa koska varmaa on että määräpäivänä homma on valmis. Ja silti taas seuraavalla kerralla olen varma, että nyt en enää onnistu, nyt jään kiinni, ja taas huomaan ahdistuksen vallassa lykkääväni aloitusta joka tuntuu pystysuoralle vuorelle kiipeämiseltä, päättäen että HUOMENNA minä aloitan, kerrankin ajoissa...

    Tuo on hyvä huomio että mukana on varmaan tarpeettoman suurta muiden kunnioittamista. Ihmiset esim. töissä näyttävät hyviä julkisivuja, enhän minäkään itse siellä näistä ahdistuksistani ja viime hetken paniikkitekemisistäni puhu. Luultavasti tosiaan on niin, että on paljon muitakin joilla on vastaavia ongelmia joko töissä tai muualla, eikä kaikki mene muilla kuin Strömsössä aina tasaisesti ja ilman ahdistuksia ja sisäisiä taisteluja. Itse olen paljolti olettanut että muut ovat yhtä tyyniä kuin ulkokuorensa, silti vaikka omakin ulkokuoreni on tyyni huolimatta siitä mitä on sisällä.

    Tuo muiden mielipiteen arvostaminen on jännä asia. Itse en pintatasolla välitä muiden arvostuksista juurikaan, koska elänkin varsin erakkomaisesti - mitä minulle siis on väliä mitä ihmiset minusta ajattelee, kun minun ei tarvitse haluta tai yrittää pitää kenenkään ystävyyttä tai rakkautta tai arvostusta? Omituinen erakko vanhapiika saa olla juuri sellainen kuin on mökkihöperönä kämpässään ;) Mutta jostain lapsuuden peruja kai tietyissä tilanteissa aktivoituu noita hädän ja huijariuden tunteita, silti vaikkei enää tietoisella tasolla välitäkään siitä mitä ne muut minusta ajattelee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ok, ihan samoilla linjoilla mennään.

      Rupesi oikeen ajattelemaan että miten nää munkin työkuviot menee...

      Jos mulla on kirjaprojekti, johon kuluu yhteensä noin 4 kuukautta aikaa (joko oma kirja tai käännös), työhön käytetty aika jakaantuu suurin piirtein näin:

      1. kuukausi

      Riemua siitä, että on tilattu työtä, eli jossain vaiheessa saa rahaakin ja voi elättää perheen. Varovaista kurkistelua hankkeen suhteen: millainen se mahtaa olla?

      2. kuukausi

      Ääretöntä välttelykäyttäytymistä. Ikkunat on pakko pestä, kaapin perältä kaivaa keräykseen vanhat vaatteet ja keittiön kaapinovien on loistettava (kuka v...ttu niitä edes katselee) Kustantaja kyselee sähköpostissa, miten työ mahtaa edetä. Kerron, että ihan vtu LOISTAVASTI, tosi mielenkiintoinen projekti jne. yms.

      3. kuukausi

      TIetoisuus siitä, että jotain pitäis kohta tehrä ja kallonsisäinen paine kasvaa kasvamistaan, olo on yhä kurjempi. Välttelykäyttäytyminen siirtyy siivoamisesta viinanjuontiin ja ylensyömiseen.

      4. kuukausi

      Painekattila räjähtää. Töitä tehdään yötä päivää niin, ettei välillä muista suihkussa käydä. Ja oliko mulla jotain lapsia muka? Toisinaan kuulostaa hämärästi siltä, että joku kimeä-ääninen ihminen yrittää puhutella, mutta se huitaistaan sivuun kuin syyskuinen hirvikärpänen.

      Deadline: työ on tehty.

      Tämä on sitä ihmisen vapaata tahtoa ja siitä seuraavaa kärsimystä kaikki tyynni. Välillä ajattelen, että opettelen ajamaan trukkia. Vaikka kai siinäkin jotain veemäistä on....

      Poista
    2. On tosiaan samat kuviot. Myös tuo sun 3. vaiheen tuskan välttely viinanjuonnilla ja ylensyönnillä on erittäinkin tuttua. Se on kummallista, että vaikka työn välttely ja lähestyvä deadline aiheuttaa niin suurta tuskaa, ettei sitä ilman viinaa tai mättöä kestä, niin silti ei vaan PYSTY jotenkin tarttumaan siihen työhön. Kummallinen on ihmisen mieli...

      Minä olen myös ajatellut tuota, että ehkä aivotyö ei ole minulle järin sopivaa juuri näiden taipumusteni takia, kun välttelen töitä ja teen vasta kun on ihan pakko, ja elän siten lähes jatkuvassa stressissä. Ensin stressaa työt jotka PITÄISI tehdä mutta en pysty ja sitten se kun täytyy tehdä niin julmetulla vauhdilla ja peläten että tulee virheitä kun tekee hätänä nopeasti.

      Minä uskon oikeasti, että olisin paljon onnellisempi vaikka kaupungin hommissa puutarhanhoitajana tai tehtaan liukuhihnalla. Lukuun ottamatta sitä että niiden hommien palkalla on kyllä sinkkuna Helsingissä aika tuskaista elää. Joten täällä sitä jatketaan "kultaisessa häkissä", onnettomana ja stressaten.

      Poista

Lähetä kommentti