Kärsin huijarisyndroomasta

Nyt osui ja upposi taas lehtiartikkeli, joka oli Hesarissa otsikolla "Oikeasti olen huono". Kyse on ilmiöstä, jossa ihminen kokee kroonisesti olevansa pohjimmiltaan jollakin tapaa huono (vaikka ruma, tyhmä tai paha tai kaikkia näitä), vaikka ympäristö antaisi päinvastaista palautettakin. Itse asiassa huijarisyndroomaisen olo on pahin, jos ympäristö tuntuu arvostavan itseä, koska silloin on jatkuva tunne että on jotenkin selvinnyt tuurilla tai oma huonous ei ole vielä paljastunut, mutta kohta kosahtaa ja häpeällinen totuus tulee esiin.

Lehtijutun esimerkkitapaukset ovat alkaneet kärsiä ongelmasta työelämässä, mutta minäpä aloitin jo alle kouluiässä. Minua pidettiin jonkinlaisena ihmelapsena koska olin ihan pikkunöösinä jo kiinnostunut kaikenlaisista mekanismeista, ja mietin lapsen tavoin "syntyjä syviä", mm. juuri puhumaan opittuani olin kysellyt vanhemmiltani millä tavalla tähdet ja kuu on kiinnitetty taivaalle, onkohan ne jengoilla :D Sitten opin vielä lukemaan ilman opettamista hyvin nuorena vain seuraamalla kun äiti luki minulle satuja. Kiinnostuksen kohteitani 4 vuoden kypsässä iässä olivatkin teokset kuten Kansojen historia, Raamattu, Avaruus ja maailmankaikkeus sekä joku rajatiedon kirja joka vanhempieni hyllyistä löytyi.

No, minua siis pidettiin hyvin älykkäänä ja ihmelapsena. Mutta itse tunsin itseni sisäisesti hyvin tavalliseksi, jopa tyhmäksi. Aika pian mukaan tuli pelko, että vanhemmilleni paljastuu etten oikeasti ole sellainen kuin he luulevat vaan ihan tyhmä. Koska he kiittelivät ja ihailivat minua aina kun osoitin lahjakkuutta ja älykkyyttä, olin varma että jos tyhmyyteni paljastuisi, vanhempani eivät enää välittäisi minusta. Lapselle mikään tuskin on kauheampaa kuin pelko siitä että menettää vanhempien rakkauden. Minä aloin vältellä minkään vaativan tekemistä, koska siinä oli riski paljastua tietämättömäksi ja tyhmäksi. Jopa erilaiset muisti- ja lautapelit menivät ryhmään joita en halunnut enää pelata, koska oli riski että teen virheen ja paljastun siksi miksi itseni tunsin, hyvin tyhmäksi joka vaan on onnistunut jotenkin huijaamaan olevansa älykäs ja siten rakastettava.

Koulussa huijarisyndrooma aiheutti sen, että minun piti koko ajan pitää yllä tietynlaista kapinallista julkisivua, asennetta että "kiviäkin kiinnostaa tää typerä koulu". Näin siltä varalta, että kun en olisi täydellisen hyvä kaikessa, menisi se toivottavasti sen pikkiin että en ole oikein kiinnostunut enkä jaksa lukea läksyjä, eikä siis paljastuisi se että oikeasti olenkin tyhmä enkä siksi opi vaikka yritän.

Ja kyllä minä vieläkin tuosta kärsin, vaikka Hesarin artikkeli väittää että ajan ja kokemuksen pitäisi auttaa.
Siellä sanotaan: "Ensin leikitään asiantuntijaa, kunnes kasvetaan täyteen mittaan asiantuntijana". No, minä olen ollut asiantuntijana viitisentoista vuotta, ja vieläkin joka päivä tunnen töissä, että olen osaamaton kusettaja-huijari joka olen tähän asti onnella jotenkin pärjännyt, mutta jatkuvasti taustalla on pelko, että kohta se paljastuu työnantajalleni kuinka tyhmä oikeasti olen ja sitten saan potkut. Pakkohan tuon tunteen kanssa on ollut oppia elämään niin ettei se täysin lamauta, mutta kyllä se omanlaisensa jäytävä jäkättäjä mielessä on, joka syö paljon elämäniloa.