Minä ja liikunta, tuskainen historia
Olin jo lapsena kömpelö ja kolhin itseäni joka paikkaan. Lisäksi olin laiska. Äitini valitti, että siinä missä pikkuveljeni halusi aina jo pienenä itse kävellä, minä aika äkkiä osoitin rattaita ja aloin rääkyä maassa rähmälläni jos JOUDUIN kävelemään. Minä halusin rattaisiin, minä EN kävele! Ja koska olin sisukas pikku paskiainen joka olisin huutanut rähmälläni vaikka maailman tappiin, viisaampi eli vanhemmat antoivat periksi aina lopulta.
Koulussa liikuntatunnit olivat pelkkää ahdistusta ja piinaa. Olin muutenkin kiusattu, ja kiusaaminen kiihtyi liikuntatunneista, joilla olin hitain, kömpelöin, heikoin pienikokoinen rääpäle koko luokassa. Muilla oli hauskaa, kun meikäläinen yritti työntää kuulaa tai tehdä telinevoimisteluliikkeitä tai pelata pesäpalloa. Eihän siitä mitään tullut, ja näytin kuulemma "vammaiselta" kun yritin. Riemastuttavia kokemuksia olivat etenkin joukkuepelit, kun joukkueiden valinnassa olin aina viimeinen valituksi tullut, ja sittenkin valitsija saattoi valittaa että miksi me joudutaan TAAS ottamaan tuo joukuueeseen, me varmasti hävitään nyt!
Kun koulu loppui, oli ihanaa ettei tarvinnut enää liikkua. Liikuin toki sen verran kuin tarvitsi arjessa, mutta ei sen enempää. Kun vuosia kului, inho kuitenkin haihtui sen verran, että päätin että jotain pitäisi kokeilla ehkä kun kerran joka paikassa toitotetaan kuinka liikunta on hyväksi terveydelle ja jopa välttämätöntä.
Ensimmäiseksi kokeilin mennä vatsatanssitunneille, se kun ei tuntunut fyysisesti kohtuuttoman rasittavalta eikä perinteiseltä liikunnalta. Mutta olin edelleen kömpelö, jäykkä pönkkö jolla ei lisäksi ole rytmitajua, joten tanssimisesta ei tullut kerta kaikkiaan mitään. Lisäksi inhosin sitä ulisevaa arabialaista musiikkia jonka tahtiin siellä tanssittiin. Yhden kauden kävin kun olin maksanutkin, sisulla, vaikka huomasinkin että pari nuorempaa tyttöä jotka tanssivat tosi hyvin naureskelivat yrityksilleni usein.
No, seuraava kokeilu oli kuntosali. Menin sellaiselle ja siellä ohjaaja teki minulle ohjelman jonka mukaan treenasin erilaisissa laitteissa. Alkuun se tuntuikin ihan ok:lta, siis niin kauan kun oli uutuudenviehätystä eri laitteiden ja liikkeiden opettelusta. Sen jälkeen homma tuntui pelkästään pitkästyttävältä. Lisäksi huomasin että kroppani RUMENI treenaamisesta. Kapea vyötärö alkoi leventyä kun vatsan sivulle tuli lihaksia. Jalat ja kädet tulivat äijämäisiksi ja verisuonet tulivat paremmin esiin. Olin kai tavallaan lajissa lahjakas, nimittäin harvinainen naisihminen, jolle tulee hyvin helposti lihasmassaa. Mutta minä en tykännyt sen ulkonäöstä ja treenaaminen oli tylsää. Enkä arjessani edes tehnyt mitään kasvaneella fyysisellä voimalla. Vuoden päästä lopetin harrastuksen.
Viimeisin kokeilu on kun muutama vuosi sitten tein Porin juoksukoulun. Silloin jo tavoitteena vähän oli laihtuminen, ja se että näkisin pystynkö minä muka joskus oikeasti juoksemaan 10 km kävelemättä välillä, vaikken nuorenakaan koskaan pystynyt. Noudatin ohjelmaa orjallisesti vaikka se tuntui ihan helvetilliseltä rääkiltä. Hikeä, tuskaa, hengästymistä, ahdistumista, kärsimystä. Hampaat kiristyivät pelosta jo ajatuksestakin että taas tänään olisi lenkkipäivä. Mutta sisulla tein sen ohjelman. Ja ohjelman aikataulun mukaisessa ajassa sain kuin sainkin juostua 10 km yhteen menoon. Sitten vaa'alle, varmasti olin laihtunut kun kerran juoksin 3-4 kertaa viikossa nyt? No, en grammaakaan. Ilmeisesti automaattisesti lisäsin syömistä kulutuksen mukaan. Jonkun aikaa tuon jälkeen vielä juoksin 3 kertaa viikossa 10-15 km lenkkejä, mutta se alkoi tuntua hyvin pitkästyttävältä ravata niitä samoja reittejä aina vaan. Varsinkin kun en huomannut lenkkeilystä mitään hyötyjä. Ei hyvänolon tunteita, ei laihtumista, ei lisääntynyttä energisyyttä, ei mitään. Pelkkää hikeä ja kyllästymistä. Miksi sellaista jatkaisi? Joten en jatkanut.
Tuon jälkeen päätin että en enää tuhlaa elämääni liikunnan harrastamiseen. Ja se päätös on pitänyt :) En vaan pidä liikunnasta, ja elämä on liian lyhyt siihen että käyttäisi elämäänsä ei-välttämättömiin asioihin joista ei pidä. Kuluttaisihan se liikunta kaloreita joo, mutta en sillä ennenkään koskaan laihtunut. Ja toisaalta inhoan sitä niin paljon että hinta on liikaa edes laihtumisesta. Parempi vaan hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, kun elää niin kuin mukavaksi kokee.
Kun koulu loppui, oli ihanaa ettei tarvinnut enää liikkua. Liikuin toki sen verran kuin tarvitsi arjessa, mutta ei sen enempää. Kun vuosia kului, inho kuitenkin haihtui sen verran, että päätin että jotain pitäisi kokeilla ehkä kun kerran joka paikassa toitotetaan kuinka liikunta on hyväksi terveydelle ja jopa välttämätöntä.
Ensimmäiseksi kokeilin mennä vatsatanssitunneille, se kun ei tuntunut fyysisesti kohtuuttoman rasittavalta eikä perinteiseltä liikunnalta. Mutta olin edelleen kömpelö, jäykkä pönkkö jolla ei lisäksi ole rytmitajua, joten tanssimisesta ei tullut kerta kaikkiaan mitään. Lisäksi inhosin sitä ulisevaa arabialaista musiikkia jonka tahtiin siellä tanssittiin. Yhden kauden kävin kun olin maksanutkin, sisulla, vaikka huomasinkin että pari nuorempaa tyttöä jotka tanssivat tosi hyvin naureskelivat yrityksilleni usein.
No, seuraava kokeilu oli kuntosali. Menin sellaiselle ja siellä ohjaaja teki minulle ohjelman jonka mukaan treenasin erilaisissa laitteissa. Alkuun se tuntuikin ihan ok:lta, siis niin kauan kun oli uutuudenviehätystä eri laitteiden ja liikkeiden opettelusta. Sen jälkeen homma tuntui pelkästään pitkästyttävältä. Lisäksi huomasin että kroppani RUMENI treenaamisesta. Kapea vyötärö alkoi leventyä kun vatsan sivulle tuli lihaksia. Jalat ja kädet tulivat äijämäisiksi ja verisuonet tulivat paremmin esiin. Olin kai tavallaan lajissa lahjakas, nimittäin harvinainen naisihminen, jolle tulee hyvin helposti lihasmassaa. Mutta minä en tykännyt sen ulkonäöstä ja treenaaminen oli tylsää. Enkä arjessani edes tehnyt mitään kasvaneella fyysisellä voimalla. Vuoden päästä lopetin harrastuksen.
Viimeisin kokeilu on kun muutama vuosi sitten tein Porin juoksukoulun. Silloin jo tavoitteena vähän oli laihtuminen, ja se että näkisin pystynkö minä muka joskus oikeasti juoksemaan 10 km kävelemättä välillä, vaikken nuorenakaan koskaan pystynyt. Noudatin ohjelmaa orjallisesti vaikka se tuntui ihan helvetilliseltä rääkiltä. Hikeä, tuskaa, hengästymistä, ahdistumista, kärsimystä. Hampaat kiristyivät pelosta jo ajatuksestakin että taas tänään olisi lenkkipäivä. Mutta sisulla tein sen ohjelman. Ja ohjelman aikataulun mukaisessa ajassa sain kuin sainkin juostua 10 km yhteen menoon. Sitten vaa'alle, varmasti olin laihtunut kun kerran juoksin 3-4 kertaa viikossa nyt? No, en grammaakaan. Ilmeisesti automaattisesti lisäsin syömistä kulutuksen mukaan. Jonkun aikaa tuon jälkeen vielä juoksin 3 kertaa viikossa 10-15 km lenkkejä, mutta se alkoi tuntua hyvin pitkästyttävältä ravata niitä samoja reittejä aina vaan. Varsinkin kun en huomannut lenkkeilystä mitään hyötyjä. Ei hyvänolon tunteita, ei laihtumista, ei lisääntynyttä energisyyttä, ei mitään. Pelkkää hikeä ja kyllästymistä. Miksi sellaista jatkaisi? Joten en jatkanut.
Tuon jälkeen päätin että en enää tuhlaa elämääni liikunnan harrastamiseen. Ja se päätös on pitänyt :) En vaan pidä liikunnasta, ja elämä on liian lyhyt siihen että käyttäisi elämäänsä ei-välttämättömiin asioihin joista ei pidä. Kuluttaisihan se liikunta kaloreita joo, mutta en sillä ennenkään koskaan laihtunut. Ja toisaalta inhoan sitä niin paljon että hinta on liikaa edes laihtumisesta. Parempi vaan hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, kun elää niin kuin mukavaksi kokee.
Onhan koirien ulkoiluttaminenkin liikuntaa, terveellistä niin henkisellä kuin psyykkisellä puolellakin. Ei liikunnan tarvitse olla vastenmielistä, jotta siitä olisi hyötyä.
VastaaPoistaItsekin ajattelen vähän noin että kyllähän periaatteessa tuollainen rauhallinen liikuntakin parempi ainakin on kuin ei mitään, vaikka kaikenlaiset suositukset sanovatkin että täytyisi olla myös hengästyttävää liikuntaa säännöllisesti. Ehkä tuosta syystä moni ei pidä rauhallista kävelyä koiran kanssa liikuntana ollenkaan, kun siihen ei liity hikoilua eikä hengästymistä juurikaan.
PoistaHmmmh... tottakai raittiissa ilmassa liikkuminen on hyväksi. Kuntoliikuntaa koiralenkistä voisi tehdä vaikka vain 2-4 spurtin vetäminen esim. ylämäkeen. Enempää ei tarvita! Juuri julkaistiin tutkimus, jonka mukaan muutaman kymmenen sekunnin kova ponnistus tuotti merkittävät terveyshyödyt jopa yli 6-kymppisille (joilla nivelet ilmeisesti kesti rääkin). Aika kiehtovaa, ei enempää tarvitse kuin kävelylenkillä vetäistyt muutaman kymmenen sekunnin täysvauhdit! Multa kuoli kultainennoutaja melko lailla tasan vuosi sitten ja olen kyllä kaivannut koiralenkkejä... ne pitää ihmisen järjissään monin tavoin. (Tai sitten viimeistään palailee maan päälle kun yrittää saada umpikuraisen elukan yläkerrassa sijaitsevaan kylppäriin pilaamatta kaikkia mattoja ja roiskuttamatta rapaa portaikosta telkkarin ylle :D :D)
PoistaKiva kuulla että lyhyet spurtitkin voi hyödyttää!
PoistaNuo kurakelit on kyllä koiran kanssa semmoisia että toivoisi että olisi tulltu valittua asunto sen mukaan että on kylppäri hyvässä paikassa. Itselläni ei ole sentään yläkerrassa, mutta täytyy mennä eteisen lisäksi yhden huoneen läpi että pääsee kylppäriin, ja kyllä siinä jo kuraisia tassunjälkiä helposti mattoihin jää. Usein teenkin niin että jos on oikein paskat kelit, pidän matot kylppärireitiltä rullalla, ja laitan lattiaan vain jos tulee vaikka vieraita ;)
Muistelen, että olisit vetänyt jonkun callanetics-jaksonkin ja olit tyytyväinen tuloksiin vai sekoitankohan sut nyt johonkin toiseen? Ja siinä yhdessä kuvassahan kirmasit kovaa vauhtia koiran kanssa agilitykisoissa. Että et sä nyt ihan täydellinen liikunnanvihaaja kumminkaan ole :-)
VastaaPoistaPilates-jakson vedin viime vuonna ja kaduttaa ettei tullut jatkettua, vaikka kerran viikossa ilmeisesti riittäisi tulosten ylläpitoon. Pahuksen laiskuus, joka saa aina luovuttamaan kaikenlaisen kanssa jollain tekosyyllä kuten 'nyt on just töissä niin raskasta että en jaksa' ja sitten kun on luovutettu niin päätös on näköjään lopullinen...
PoistaAgilityä olen kyllä tosiaan harrastanut vuosia. En koskaan mitenkään sillä lailla vakavasti kuin monet kolmosluokassa kilpailevat, vaan enemmän se oli sosiaalista hupia: oli kiva jutella toisten kanssa siellä kentänlaidalla, se itse minuutin-parin spurtti radalla oli sivuasia, saati menestys siellä :D Lopetinkin sen harrastuksen sitten kun agilitystä alkoi tulla enemmän urheilua, ja korkeimmassa luokassa kun oltiin niin tuntui että en minä tämmöistä halua enää, että pitäisi sadasosia hioa pois suoritusajasta jne, minä tykkäsin siitä niin kauan kun se oli kivaa ajanvietettä ja leikkiä :)