Erilainen äitienpäiväkirjoitus

Minussa on sellainen perustavanlaatuinen vika, että en pysty mihinkään "imelyyteen", eli sosiaalisesti odotettuun epärehellisyyteen jotta kaikilla olisi hyvä mieli. Äitienpäivä on minusta oikein malliesimerkki päivästä, jolloin odotetaan imelyyttä, jossa yhtäkkiä äiti, joka on ihminen hyveineen ja puutteineen, pitäisi korottaa melkein puolijumalaksi. Äidistä saisi sanoa vain hyvää, vain kiittää, ei moittia. No, olen minä sen verran iän myötä oppinut, etten enää päin naamaa paukuta ihan kaikkia ajatuksiani. Laitoin äidille kortin ja lahjankin, ja hän ihan vilpittömästi minusta on niiden arvoinen.

Mutta ei, en ala väittämään että äitini on ihana täydellinen ihminen, jota olen aina rakastanut yli kaiken. Ei hän

Äitienpäivälahja

ole mikään hirviöäiti myöskään, vaan ihan kunnollinen ihminen, joka on tahtonut lapsilleen hyvää, parhaansa mukaan. Hänen parhaansa ei vaan aina ole ollut kovin hyvää, varsinkaan kun minä itse vaikeine luonteineni en ole tehnyt kanssani elämisestä aina kovin helppoa. Minun ja äitini yhteiselossa on aina ollut kaksi kuumaveristä, herkästi loukkaantuvaa ja jääräpäistä ihmistä vastakkain, ja huutamista, välillä viileyttä ja etäisyyden pitoa, ja teininä jopa fyysistä yhteenottoa on ollut.

Ne asiat jotka minua ovat aina eniten äidissä ärsyttäneet ovat tietynlainen älykkyyden puute ja levottomuus. Minä olin muistaakseni neljän, kun koin että olen älykkäämpi kuin äitini, ja että siksi minun täytyy joissan asioissa auttaa häntä, ehkä suojellakin asioilta joita hän ei pysty käsittämään. Tämä tunne vain vahvistui iän myötä, niin että kouluiässä ei enää tullut mieleenkään kertoa esimerkiksi kiusaamisesta äidille, koska tiesin että äitiparka vaan menisi huolesta sekaisin ja murehtisi asiaa päivät ja yöt, eikä kumminkaan pystyisi tekemään asialle mitään. Niinpä minä päätin, että minä kun tässä olen henkisesti vahvempi, minun pitää itse taakkani kantaa. Olen myös joutunut lukemattomat kerrat tulkkaamaan keskustelua hitaammin äidilleni, koska hän ei ole ymmärtänyt oikein mistä puhutaan, minkä minä olen jo lapsena oppinut lukemaan hänen ilmeestään, että nyt menee yli ja lujaa. Minä aina koin, että minun täytyy jotenkin varjella äitiä häpeältä, joka tulisi siitä että kävisi ilmi ettei hän ymmärrä jotain tavallista asiaa, ja niinpä yritin pitää huolen siitä että hän ymmärtäisi.

Levottomuus myös on aina ollut äitini ominaispiirre. Levottomuus, jota hän ei luultavasti itse edes tunnista levottomuudeksi, mutta joka on silti päällepäin nähtävissä äärettömän selvästi. Kun hänelle tulee neuroottinen siivousvimma, kaikki muut paitsi hän itse näkevät, että häntä ahdistaa ja hänen on siksi pakko purkaa itseään lähes maaniseen toimintaan. Tai kun yhtäkkiä on pakko mennä ja tehdä jotain. Levottomuus on periytynyt myös itseeni, mutta minä uskoisin tiedostavani oman levottomuuteni paremmin, ainakin jo tässä iässä. Olenhan minäkin sitä toki hukuttanut, minun tapauksessani viinaan, ei niinkään siivoamiseen, sisustusprojekteihin, matkoihin, ja sensellaiseen. Mutta nykyisin jos olen levoton, tiedän että olen levoton, enkä vaan luule että "kun tämä helvetin kotikin on taas niin törkyinen niin on ihan pakko siivota"...

Mutta silti, uskon että äitini on tehnyt parhaansa, ja kukapa meistä voisi tehdä enempää kuin parhaansa? Jos itse olisin äiti, en olisi minäkään pyhimysäiti, enkä toivoisi että lapseni valehtelisivat minulle että olen, edes yhtenä päivänä vuodessa. Minusta olisi paljon rehellisempää kuulla, että lapsi uskoo että tein parhaani, tai että olin riittävän hyvä.