Voisiko kaikki peilit ja kamerat hävittää!!!
Ei helvetti, nyt se taas iski... Rumuuspaniikki ja oman ulkonäön häpeäminen. Minä kun olin onnellisesti päässyt siitä eroon kun päätin lopettaa yrittämästä löytää miesseuraa ja lopetin deittailun. Pääsin mielenrauhaan sen ajatuksen kanssa, että todennäköisesti en koskaan löydä kumppania enkä edes saa enää seksiä ikinä, ja hyväksyin sen. Sen jälkeen tuntui ihanan helpottavalta se, ettei tarvinnut enää välittää tuon taivaallista siitä miltä näytän. Enkä ole useampaan kuukauteen sille kauheasti ajatuksia suonut (paitsi vähän epäonnistuneen hiustenleikkauksen jälkeen), vaan keskittynyt tähdellisempiin asioihin.
Nyt kuitenkin kävi niin että häpeän vastaisku tuli sen muodossa, että töissä pidin jokin aikaa sitten pienen
teknologiaesityksen tilaisuudessa, jossa esiteltiin uusia talossa tehtyjä juttuja, joiden voidaan olettaa olevan ehkä joidenkin mielestä "cooleja". Esitys meni ihan hyvin, minä olen aina tykännyt esiintymisestä ja tiedän olevani selkeä ja ihan hyvä puhuja. Mutta ikävää kyllä, joku ryökäle otti tilaisuudessa valokuvan, ja se ilmestyi julkaisuun, jonka löysin tänään omasta postilokerostanikin.
Ei helvetti minkä näköinen lehmä siinä on kuvassa puhujapöntön takana. Tai oikeastaan on halventavaa lehmiä kohtaan kutsua kuvassa olevaa örkkiä lehmän näköiseksi. Tyyppi näyttää koomisen lyhyeltä ja paksulta. Riippurintaiselta, kaljamahaiselta ja kaulattomalta. Lisäksi sillä on bulldogin leukaperät ja suu on jotenkin vammaisen näköisesti puoliauki. Silmät näyttää turvonneilta ja tuijottavilta, ihan kuin olisin jossain kovemmissakin aineissa. Enpä ole kyllä niin rumaa ihmistä livenä tainnut tavata ikinä. Peileissä toisinaan kummittelee vähän sennäköinen otus, mutta käännän päättäväisesti katseen pois ja mietin muita asioita. Sitä paitsi olen kehittänyt jo ajat sitten mentaalisen filtterin omaa peilikuvaani kohtaan, niin että tyyppi näyttää vain minulta, ilman lisäadjektiiveja tai arvostelmia. Mutta valokuvan todellisuus oli kyllä järkytys. Sitä kai luuli, että kun esiintyessään tunsi olonsa hyväksi, energiseksi ja asiantuntevaksi, sitä näyttäisikin siltä millaiseksi itsensä tunsi, vaan ei, sitä näyttikin veltolta vanhalta juopolta...
No, eiköhän tämä vitutus tässä muutamassa päivässä laannu taas, kunhan uusia kuvia itsestäni ei tarvitse nähdä. Ja eniten ärsyttää se, etteikö jo tässä iässä voisi olla sen verran järkevä, ettei joutuisi yhdestä helvetin valokuvasta tällaisen melodramaattisen tunnekuohun valtaan, jossa haluaisi linnoittautua sisälle peiton alle häpeämään loppuiäkseen. Lapsellista ja typerää, mutta oi, niin tyypillistä meikäläiselle, jonka näyttää täytyvän kehittää itse draamat turhasta jos ei oikeita ongelmia ole!
Nyt kuitenkin kävi niin että häpeän vastaisku tuli sen muodossa, että töissä pidin jokin aikaa sitten pienen
Ei helvetti minkä näköinen lehmä siinä on kuvassa puhujapöntön takana. Tai oikeastaan on halventavaa lehmiä kohtaan kutsua kuvassa olevaa örkkiä lehmän näköiseksi. Tyyppi näyttää koomisen lyhyeltä ja paksulta. Riippurintaiselta, kaljamahaiselta ja kaulattomalta. Lisäksi sillä on bulldogin leukaperät ja suu on jotenkin vammaisen näköisesti puoliauki. Silmät näyttää turvonneilta ja tuijottavilta, ihan kuin olisin jossain kovemmissakin aineissa. Enpä ole kyllä niin rumaa ihmistä livenä tainnut tavata ikinä. Peileissä toisinaan kummittelee vähän sennäköinen otus, mutta käännän päättäväisesti katseen pois ja mietin muita asioita. Sitä paitsi olen kehittänyt jo ajat sitten mentaalisen filtterin omaa peilikuvaani kohtaan, niin että tyyppi näyttää vain minulta, ilman lisäadjektiiveja tai arvostelmia. Mutta valokuvan todellisuus oli kyllä järkytys. Sitä kai luuli, että kun esiintyessään tunsi olonsa hyväksi, energiseksi ja asiantuntevaksi, sitä näyttäisikin siltä millaiseksi itsensä tunsi, vaan ei, sitä näyttikin veltolta vanhalta juopolta...
No, eiköhän tämä vitutus tässä muutamassa päivässä laannu taas, kunhan uusia kuvia itsestäni ei tarvitse nähdä. Ja eniten ärsyttää se, etteikö jo tässä iässä voisi olla sen verran järkevä, ettei joutuisi yhdestä helvetin valokuvasta tällaisen melodramaattisen tunnekuohun valtaan, jossa haluaisi linnoittautua sisälle peiton alle häpeämään loppuiäkseen. Lapsellista ja typerää, mutta oi, niin tyypillistä meikäläiselle, jonka näyttää täytyvän kehittää itse draamat turhasta jos ei oikeita ongelmia ole!
On huutava vääryys, että itsetuntosi on onnistuttu nuijimaan siihen kuntoon, ettet siedä nähdä kuvaasi. Hyvin suuri osa siitä vaikutelmasta, joka muille ihmisille tulee, perustuu siihen, onko ihminen sinut itsensä kanssa. Mannekiinikasvot ja -vartalot saattavat toki miellyttää monen silmää paremmin kuin meidän ei niin mallikelpoisten, mutta se on vain niin pintasilaus ihmistä, että se ei pitkälle kanna, oikeasti merkitsee se, mitä siellä pääkopassa sisällä tapahtuu. Kun hyväksyt itse itsesi, muiden on paljon helpompi olla kanssasi ja pitää sinusta. En tiedä, millä pääset niistä henkisistä hiertymistä eroon, joita joku idiootti on sinulle aiheuttanut ulkonäköäsi arvostelemalla, mutta jollain sinun olisi niistä eroon päästävä. Älysi tekee sinusta kauniin, kun annat sen tehdä, ja opit itse ymmärtämään oman arvosi. Rumuutesi on totta vain sinulle itsellesi, oikeasti se on harhaa. Maailmassa on aina typeryksiä, jotka yrittävät pönkittää omaa egoaan muita mollaamalla, mutta sellaisten solvausten perusteella ei kannata minäkuvaansa rakentaa. Älä haaskaa elämääsi kuvittelemalla olevasi kelvoton, kun et ole. Teet muille aivan liian vaikeaksi esimerkiksi itseesi ihastumisen, jos et tse tule toimeen itsesi kanssa, opettele hyväksymään itsesi, koska oman pääsi kanssa joudut joka tapauksessa loppuelämäsi elämään, eikä uutta elämää tieteen nykykäsityksen mukaan tule.
VastaaPoistaEn minäkään valitettavasti usko kuolemanjälkeiseen elämään tai jälleensyntymään, jossa voisi vaikka syntyä vähän kauniimpaan ulkokuoreen vaihteeksi ;-)
PoistaOikeassa kyllä olet, ja tunnen itsekin ihmisiä jotka ovat ainakin minusta pahuksen viehättäviä ja hurmaavia vaikkeivat ole ulkokuoreltaan ollenkaan kauniita. Heidän viehättävyytensä tuntuu perustuvan juuri hyvään itsetuntoon, siihen etteivät he samaan tapaan kuin minä itse usein, häpeä koko ajan itseään ja yritä jotenkin vetäytyä ihmisten edessä näkymättömiin. Ovat vain mitä ovat, omia itsejään, rennosti.
Minä olen kuullut rumuudestani pikkulapsesta asti (sukulaisilta ja ajattelemattomilta ohikulkevilta kommentoijilta, jotka pysähtyivät ihailemaan kaunista pikkuveljeäni ja sitten huomasivat vähemmän kauniin tyttölapsen ja samalla lausuivat tylyhköjä kommentteja), sitten koulukiusaajilta, sitten niiltä parilta joiden kanssa olen ollut parisuhteessa. Vaikuttaa se vieläkin näköjään, vaikka välillä jo tuntuu että ne haavat on parantuneet, kun ei sitä nyt kovin usein mieti miltä näyttää. Mutta yksi valokuva voi laukaista totaalisen neuroottisuuden, tai esim. treffitilanne, jossa tuntuu että toinen katsoo minua arvostelevasti. Tipaton tammikuuhan se on mikä tässä kiusaa, jos en olisi sillä, olisin huuhtonut vitutuksen kaljalla pois vaan ;-)
Olen loukannut joitakin ikätovereitani syvästi ja onnistuneesti lapsuudessani, aiheuttanut traumoja, joiden kanssa he elävät vielä nykyään, vaikka loukkaukset johtuivat vain ahdistuksestani ja typeryydestäni lapsuudessa. Sain hyvinkin oman osani loukkauksista myös itseäni kohtaan, mutta eri ihmisiltä, eikä se millään tavoin oikeuttanut minua vyöryttämään omaa ahdistustani ja arvostuksenkaipuutani solvauksina toisten niskaan, se oli järjetöntä, mutta se oli inhimillistä. Olin ihmislapsi, joka horjui itsemurhan partaalla.
PoistaKukaan niistä, jotka tekivät minun elämästäni lähes sietämätöntä, ei pyytänyt anteeksi. Minä en pyytänyt koskaan anteeksi niiltä, joita loukkasin. Osasin loukata, en ollut tyhmä.
Pyydän nyt sinulta anteeksi, vaikka en ole juuri sinua loukannut, siirretty anteeksipyyntö. Olin typerä, en oikeasti edes tarkoittanut pahaa. Kyse oli omasta pahoinvoinnistani. Jätä ne typeryydet taaksesi, niillä ei ole oikeasti mitään arvoa. Syy solvauksiin ei ollut sinussa, se oli solvaajissasi, usko pois. Anteeksi.
Olipa koskettavasti sanottu. Minäkin olen pitkään jo ymmärtänyt, että ei niitä kiusaajia ole mitään syytä vihata tai demonisoida kokonaan pahoiksi ihmishirviöiksi: hekin olivat kuitenkin vain tavallisia ihmislapsia, jotka kiusasivat omista syistään. Joku pahasta olosta ja tarpeesta purkaa sitä heikompaan tai haavoittuvaan, joku toinen ehkä koska kaipasi valtaa lasten sosiaalisissa piireissä.
PoistaEn ole ikinä ymmärtänyt niitä, jotka vielä aikuisenakin esim. toivovat että kiusaajien elämästä tulisi kammottava tai heille tapahtuisi jotain pahaa kostoksi siitä, mitä he ovat lapsena tehneet. Lapset eivät vielä hallitse impulssejaan ja käytöstään eikä heitä tule siksi tuomita kuin aikuisia. Useimmista kiusaajista tulee aikuisena ihan järkeviä ja ei-kiusaavia ihmisiä ja hyvä niin.
Hei Plussapallo!
VastaaPoistaOlen harvakseltaan kommentoinut kirjoituksiasi, nyt taas tuntui että on jotain sanottavaa. (Näin yövuorossa:))
Eräässä opuksessa sanotaan, että "the wounds from verbal abuse can last a lifetime and result in low self-esteem or addictions, which are used to cover emotional pain". Tämähän on siis peruskauraa self-help-osastolla, mutta taas kerran tuli mieleen, että miten totta se onkaan :( Kunpa itsekin aina jaksais esim. hymyillä sille finninaamaiselle 15-v. pojalle bussissa, joka yrittää leikkiä kovista ja käyttäytyy huonosti, mutta jolla on sisällä ihan hirvee pelko ja hätä...
Nojoo...
Kiva, että olet olemassa ja jaksat kirjoittaa :D
Noita self help kirjoja on tulult jossain vaiheessa jonkun verrankin luettua, ja niissä on yleensä se ongelma, että ne kyllä koskettavasti osaavat kuvata ongelmia joita tavallisilla ihmisillä on elämässään ja oman mielensä kanssa, mutta ratkaisut on usein varsin heppoisia.
PoistaEi minua ole ainakaan hirveästi auttanut se, jos jotain kirjaa lukiessa on suorastaan liikutuksesta itkettänyt kun on tuntunut että kirjoittaja niin hyvin ymmärtää oman tuskani - silti se sama tuska jää. Puhumattakaan erilaisista "think positive" jutuista, jotka usein toimivat tasan sen aikaa kun kaikki menee hyvin. Sitten kun tulee joku törmäys tavalla tai toisella elämässä, lentää positiivinen ajattelu vessanpönttöön ja sitten vellotaan taas.
Toisaalta, olen aina omalla tavallani nauttinut siitä että elämässä on vahvoja tunteita, siis tosiaan niistä negatiivisistakin. Taitaisin tylsistyä hengiltä jos minusta tulisi jonain päivänä tasapainoinen ja ongelmaton ihminen ;)
Kuva oli vain hetken välähdys. Tosiasiassa ihmiset eivät niin paljoa katso, miltä toinen näyttää. Luultavasti esiintymistilanteessa ihmiset näkivät kiinnostavan, eläväisen ihmisen. Näkivät saman energian, minkä itse tunsit. Itse olen joskus huomannut, että kun joku tuntemani ihminen on vaikka laihduttanut 10 kg, en ole huomannut, koska kuvani tästä ihmisestä liittyy yllättävän vähän ulkonäköön.
VastaaPoistaTotta muuten, en minä itsekään varsinkaan tutuissa ihmisissä erityisemmin kiinnitä mitään huomiota ulkonäköön. Vieraammissakin vain jos on jotenkin hyvin erikoisen näköinen, ja ohimennen sittenkin...
PoistaTänään taas jo paarempi päivä, nyt minua vituttaa lähinnän enää se, että näytän kuvassa noin 60-vuotiaalta, ei niinkään rumuus enää :D
Voi, minä NIIN tunnistan nuo tunteet! Suurimman osan ajasta onnistun olemaan ajattelematta ulkonäköäni ja tunnen oloni ihan kivaksi, jopa viehättäväksi ja sitten tulee joku tuollainen kuva, josta tuijottaa vastaan se ihan käsittämätön rumuus mikä leimaa omaa ulkonäköäni. Juuri sellainen rumuus, että en toista yhtä rumaa ole ikinä itse nähnyt. Tuollaisina hetkinä jään aina vähäksi aikaa ihmettelemään, että miten kanssaihmiset oikein kestävät minua silmissään ja mitä ihmettä olen oikein kuvitellut kun olen ollut ihan tyytyväinen itseeni. Sitten kun on pieni hetki tässä itseinhossa vierähtynyt, pistän nuo ajatukset pois ja koitan jatkaa elämää ikään kuin en olisi kyseistä kuvaa nähnyt, ikään kuin se ei olisi totta. Vaikka se tuntuu lähes mahdottomalta käsittää, niin nyt vuosien myötä olen alkanut tunnustaa sen mahdollisuuden olemassaolon, että näen itse itseni jotenkin virheellisesti, että ehkä muut eivät näe minun ulkonäköäni yhtä totaalisen rumana. Mikään kaunotar en nyt tietenkään ole, mutta ehkä en ole myöskään se kammottavan vastenmielinen kuvatus, minä itse itseni näen.
VastaaPoistaSen perusteella mitä tästä blogista olen saanut, niin sinulla on varmaan tilanne vähän samantapainen. Ei muut näe kuvassa kaikkea tuota mitä sinä kuvaat. Eikä ne varsinkaan ole nähnyt sitä esiintyessäsi, kun huomio on kiinnittynyt muuhun kuin esiintyjän yksittäisiin ulkonäkövirheisiin. Sitä paitsi, mitä sillä rumalla ulkonäöllä nyt loppupeleissä on edes merkitystä jos sitä ei normielämässä edes huomaa vaan pystyy elämään itseensä tyytyväisenä?
Jep, ei sillä lopulta olekaan kauheasti merkitystä, ja ikääntyminen on siitä armollista, että entistä vähemmän on merkitystä. Minäkin onneksi pystyn nykyään suurimman osan aikaa elämään miettien ihan muita asioita kuin omaa ulkonäköäni, keskittymään elämiseen enkä itseni surkutteluun.
PoistaNuorena oli toista, kun sitä tietysti olisi halunnut olla suosittu ja löytää poikakaverin tms, ja sitten saikin jatkuvasti tylyä palautetta tyyliin kun miesporukka tuli juttelemaan sen tyttöporukan kanssa jossa olin, muille alettiin flirttailla, mutta minusta joku saattoi sanoa tyyliin "tarttis olla aika juovuksissa että tota panis" tai "hei tulkaa kattoon hyi helvetti mikä tyyppi täällä on". Ikävuodet 15-25 angstasin ulkonäköäni lähes jatkuvasti ja joskus (tosin ei niin kovin vakavasti, koska tiesin ettei minusta olisi toteuttamaan sitä) mietin jopa elämäni lopettamista koska en haluaisi jatkaa sitä rumana ja hyljeksittynä.
Suurin osa ihmisistä on "arkisen" näköisiä, harva kai oikeastaan on ihan ruma. Pitääkö kukaan siististi pukeutunutta ihmistä rumana? Kauniit ihmiset joutuvat usein yhtä lailla kovaan syyniin: "Et sinä nyt niin ihmeellinen ole / et sentään ole niin kaunis kun X / Olet olevasi upea, mutta olet persjalkainen" jne..
VastaaPoistaMoni arkisemman näköinen ihminen voi olla silti viehättävä ja tyylikäs, jopa karismaattinen.
Yleensä ihmiset ajattelevat enemmän itseään ja vain ohimennen toisia...
Totta tuokin että kyllä jopa kauniit saa ikävää palautetta, usein kateudesta. Luulen että sitä on silti helpompi kestää, jos kuitenkin saa myös eri ihmisiltä mukavaa palautetta, esim. vastakkaisen sukupuolen katseita tai ihailua... Ei-kaunis saa pelkästään sitä paskaa niskaan, ei vastapainoksi muuta.
PoistaUseimmat ihmiset tosiaan ajattelee pääosin itseään ja ohimennen toisia, mutta on niitä sitten niitäkin joiden yksi lempihuveista on toisten ihmisten arvosteleminen. tosin eipä sellaisista tarvitse niin välittää, ja ammattinarisijat nyt todennäköisesti narisee yhtä lailla kaikista joista eivät muuten vaan pidä.