Alkoholin liikakäytön lopettamisen haitat

Provosoiva otsikko ehkä. Eihän näin pitäisi kenenkään sanoa. Aina kun ihmiset kirjoittavat tai puhuvat raitistumisesta, kerrotaan vain positiivisia asioita. Vähintään on energisyys lisääntynyt ja mieliala parantunut, ehkä paino pudonnut, joku sanoo jopa että elämä vasta oikein alkoi raittiina. Itse en ole kokenut valitettavasti oikein mitään sellaista, paitsi että paino on pudonnut, joskaan ei pelkän alkoholin vähentämisen ansiosta, koska lasken myös kaloreita ja rajoitan syömistäni.

Nyt tässä pari viikkoa olen ollut jopa ilman tavanomaista ruokaviinilasillistani päivällisellä oikein miettiäkseni tätä raittiutta ja elämää. Ja täytyy sanoa, että tällä hetkellä minä kaipaan entisiä juomatapojani ja niiden tuomia tuntemuksia. Minä en oikein taida pitää siitä ihmisestä, joka olen ilman alkoholia. Se ihminen itse asiassa muistuttaa paljon äitiäni kaikessa siinä, minkä kanssa en äidissäni tahdo tulla toimeen. Se on neuroottinen tiukkis nipottaja, joka sisäisesti ruoskii itseään koko ajan suorittamaan erilaisia velvollisuuksia, ja puhuu sisäisellä puheella: "PAKKOHAN se on, nyt jumalauta laiskaperse ämmä otat itseäsi niskasta kiinni ja teet perkele..." Ja vaikka tekee, on ainainen riittämättömyyden tunne. Minua melkein huvitti, kun suorastaan järkytyin siitä että jääkaappini kahvasta meni alaspäin jonkinlainen valumajälki, ja huomasin todella vittumaiseen sävyyn moittivani itseäni: "niin nehän pitäisi kyllä jokaisen tiskaamisen jälkeen pyyhkiä myös nuo kaapinovet ja kahvat, mutta onko tullut tehtyä... no EIPÄ OLE, vain kerran viikossa viikkosiivouksessa... täällä elää ämmä kuin pellossa ja on koti kuin pultsariläävä, eipä ole kumma ettei ole kukaan mieskään huolinut kun on niin saastainenkin" (kuulostaa tyypilliseltä äitini jäkätykseltä) ;-)

Pahinta on, että tämä nipottaja pyrkii myös esiin esim. työkuvioissa, joissa minusta on itsellenikin paljastunut uusi ilkeä puoli: kyyninen v-mäinen sanoilla sivaltaja, kun ennen olin rento ja vähän välinpitämätönkin tyyppi. Siinä missä olisin ennen selvittänyt uudelle työntekijälle joka ei ollut tehnyt jotain kovin järkevästi, että mikä hänen ratkaisussaan on ongelmana ja ehdottanut muuta lähestymistapaa, nyt saatan purskahtaa ensin nauruun ja sen jälkeen aloittaa kommenttini: "EI EI EI EI EI EI..... EIIII NÄIN nyt hyvänen aika, eihän tässä ole mitään järkeä"... Enkä minä halua olla sellainen lannistava mulkvisti.

Eniten kyllästyttää kuitenkin elämän tasaisuus. Ei minulla ole alkoholitta mitenkään huono tai ahdistava olo. Ihan tasaisen ok valtaosan ajasta. Mutta tasaisen ok on tylsää! Huomaan kaipaavani jopa krapuloita, koska krapulassa tuntuu vahvasti joltain. Puhumattakaan nousuhumalan vauhdista, siitä kun mieli säkenöi mielikuvia ja hauskoja juttuja ja luovia ideoita (kirjoittelen paljon esimerkiksi tajunnanvirtarunoja juodessani, ja olen usein seuraavanakin aamuna hämmästellyt, että tulipa aika hyviä - kutsun sitä runosuoLen pulppuamiseksi).

Tai siitä, että humalassa minä kerrankin olen sosiaalinen. Selvä minä olen ihmisarka erakko-otus. Tai en varsinaisesti arka, vaan sellainen jota ÄRSYTTÄÄ ihmiset ja niiden juttujen tyhmyys. En jaksa ihmisiä selvinpäin. En silti vaikka yksinäisyyskin ahdistaisi. Pöhnässä minä rakastan kaikkia ihmisiä, vaikken erityisesti kaipaakaan niiden seuraa, koska mielihyvääni riittää etanolin aivosoluja hyväilevä vaikutus. Mutta olen joskus juodessani pyytänyt jopa oven taakse tulleet Jehovan todistajat sisään ja olin todella innostunut heidän seurastaan ja juttelemisesta heidän kanssaan, koska humalassa nyt vaan -paitsi että naiset näyttää kauniimmilta kuten sanonta sanoo- kaikki ihmiset ja asiat näyttävät kiinnostavammilta. Jopa jehovien maailmankuva, minusta joka en perusta uskonnoista enempää kuin lemmikkikoirani.

Mutta joo, en minä ainakaan vielä ole entiseen palaamassa. Huomiset pikkujoulutkin päätin jättää väliin. Olen päättänyt pitää tästä projektista kiinni kunnes saavutan tavoitepainoni. Ja se ei onnistu jos juo paljon alkoholia. Ehkä sitten kun tavoite on saavutettu, ei enää tunnu tältä, toivotaan...