Haluaisin ihan oikeasti olla näkymätön
Ja se on varmaan yksi syy siihen, miksi tunsin ylipainoisena oloni niin kotoisaksi. Kukaan ei koskaan katsonut minua, koska olin vain keski-ikäinen tukeva ämmänpötkylä, en niin lihavakaan että se vetäisi katseita puoleensa.
Nyt laihtumisen ja deittailun myötä olen huomannut, että minä kaipaan itsetunto-ongelmieni vuoksi sitä näkymättömyyttä. Minua ahdistaa valtavasti, jos joku ihminen katsoo minua muuta kuin ohimennen. Tulee semmoinen paniikkinen epämiellyttävällä tavalla itsetietoinen olo, että mitä, onko mulla jäänyt hameenhelma pikkuhousujen alle ylös tai roikkuuko vessapaperia housuista tai onko paita väärinpäin - mutta jotain VIKAA täytyy minussa nyt olla että joku minua katsoo. Tulee olo, että tyyppi aikoo pian tölväistä minulle jotain ilkeää.
Deiteillä kävi viimeksi tämän katsepelkoni takia nolo tapaus. Juteltiin siinä jotain, ja minusta mies oli mukava. No, jossain vaiheessa se sitten teki "virheen": se jäi tuijottamaan minua ja sanoi, että sulla on kyllä aika hiton kaunis hymy. Hyvä etten paskonut ahdistuskohtauksen takia housuuni siinä hetkessä. Mieleen iski niin vahvasti se ajatus, että se tyyppi oikeasti katselee minua, vieläpä arvostelee :-o Ja mieleen tulvahti koulukiusaajien kommentteja menneisyydestä. Esimerkiksi se kun yläasteikäisenä eräässä kahvilassa kaksi luokan muuta tyttöä keskustelivat keskenään, nauttien siitä että tietävät minunkin kuulevan, kuinka vammaisen näköinen olen kun hymyilen. Ja kun söin siinä jotain karjalanpiirakkaa munavoilla, ne töllöttivät ja kommentoivat, kuinka suuni on kuin perseenreikä johon lykkään sitä ruokaa. Yököttelivät ja kikattivat. Lopputreffit olin jäykkä, taatusti hymyilemätön ja pyrin päättämään piinan nopeasti. Kehujen vaikutus itsetuntovammaiseen voi olla melkoisen yllättävä - jopa minulle itsellenikin oli. Tulipahan yhdet treffit ainakin pilattua omalla neuroottisuudella.
Nyt laihtumisen ja deittailun myötä olen huomannut, että minä kaipaan itsetunto-ongelmieni vuoksi sitä näkymättömyyttä. Minua ahdistaa valtavasti, jos joku ihminen katsoo minua muuta kuin ohimennen. Tulee semmoinen paniikkinen epämiellyttävällä tavalla itsetietoinen olo, että mitä, onko mulla jäänyt hameenhelma pikkuhousujen alle ylös tai roikkuuko vessapaperia housuista tai onko paita väärinpäin - mutta jotain VIKAA täytyy minussa nyt olla että joku minua katsoo. Tulee olo, että tyyppi aikoo pian tölväistä minulle jotain ilkeää.
Deiteillä kävi viimeksi tämän katsepelkoni takia nolo tapaus. Juteltiin siinä jotain, ja minusta mies oli mukava. No, jossain vaiheessa se sitten teki "virheen": se jäi tuijottamaan minua ja sanoi, että sulla on kyllä aika hiton kaunis hymy. Hyvä etten paskonut ahdistuskohtauksen takia housuuni siinä hetkessä. Mieleen iski niin vahvasti se ajatus, että se tyyppi oikeasti katselee minua, vieläpä arvostelee :-o Ja mieleen tulvahti koulukiusaajien kommentteja menneisyydestä. Esimerkiksi se kun yläasteikäisenä eräässä kahvilassa kaksi luokan muuta tyttöä keskustelivat keskenään, nauttien siitä että tietävät minunkin kuulevan, kuinka vammaisen näköinen olen kun hymyilen. Ja kun söin siinä jotain karjalanpiirakkaa munavoilla, ne töllöttivät ja kommentoivat, kuinka suuni on kuin perseenreikä johon lykkään sitä ruokaa. Yököttelivät ja kikattivat. Lopputreffit olin jäykkä, taatusti hymyilemätön ja pyrin päättämään piinan nopeasti. Kehujen vaikutus itsetuntovammaiseen voi olla melkoisen yllättävä - jopa minulle itsellenikin oli. Tulipahan yhdet treffit ainakin pilattua omalla neuroottisuudella.Viime aikoina olen halunnut välillä olla näkyväkin
Olen saattanut esimerkiksi meikata tai pukeutua näyttävästi, mutta sitten kun niin teen, on suurempi riski että joku katsoo, ja sitten taas automaattisesti vetäydyn näkymättömäksitulemiseleisiini jos huomaan jonkun katsovan. Tärkeimmät niistä ovat tyly kylmä ilme, poispäin katsominen, mahdollisimman huono ryhti (pieneksi itsensä kutistaminen) ja tarvittaessa paikalta poistuminen. Se on varmaan hauskan näköistä, että joku on, vaikka kuten minä tänään, pukeutunut varoitusmerkin väriseen kelta-musta-yhdistelmään, mutta kammoaa katseita.
Tosin en minä kaikkien katsomista kammoa, esim. työkaverit ja muut tutut on ihan jees. Mutta vieraat ihmiset, joihin valitettavasti alkuun ne deittailtavatkin kuuluu: hui kun niiden katseet on ahdistavia. Ehkä täytyy vaan antaa itselleen siedätyshoitoa ja altistaa itsensä lisää sellaisille tilanteille, vaikka ahdistaakin.
Kauhistuttaa se, millaista kiusaamista olet joutunut kokemaan niin koulussa kuin myöhemmässä suhteessasi. Ja kun näillä kokemuksilla on niiiin pitkät jäljet, että ne pilaavat mahdollisuuksiasi kokea jotain kivaakin - kuten nyt näillä treffeillä.
VastaaPoistaLuin taannoin vinkkaamasi "rumuus"ketjun Kiloklubissa, ja koko ketju oli aika järkkyä luettavaa. (Vielä kaiken huippu oli se "parvekenainen", joka laittoi itsestään kuvan: kuinka viehättävä hän onkaan.)
Täällähän on aiemminkin todettu esimerkiksi juuri, kuinka kaunis suu sinulla on. Ja silmät: lisäksi osaat meikata niitä, mitä taitoa itse satun pitämään suuressa arvossa.
Kunpa saisit jotakin apua itsellesi kaiken sen potaskan ohjelmoimisessa pois. Tänä aamuna tuli Studio 55:ssä NLP-tekniikasta, josta kertoi näyttelijä Sari Siikander, tuli nyt tässä vain yhtenä tekniikkana mieleeni.
Muuten kun muutama viesti sitten kerroit ihopulmistasi, niin mitä jos alkaiset käyttää laadukkaita ihonhoitotuotteita. Suosittelen Dermalogicaa. Käytän niitä itse, ja ne ovat mielestäni maailman parhaita. Ja ei, en hyödy itse mitenkään suosituksesta. Mielenkiintoinen ja persoonallinen ihonhoitoblogi on Purkkiarmeijan komentaja, joka on Dermalogican puolestapuhuja.
.
Se oli kyllä melkoinen se Kiloklubin ketjussa rumaksi ilmoittautunut minusta suorastaan kaunis punatukkainen nainen. Pani ajattelemaan, että ei rumaksi itsensä kokemisella taida aina olla juuri mitään tekemistä sen kanssa, miten esim. muut ihmiset arvioisivat ulkonäön.
PoistaJa jos sisäisesti kokee itsensä kovin hävettävän rumaksi, sitä helposti alkaa harrastaa käytöksiä ja eleitä, jotka kummastuttavat muita ihmisiä ja luovat etäisyyttä ihmisten väliin. Esim. itselläni varsinkin nuorempana oli ilmeiden kontrollista pakkomielle, koska tunsin että näytän entistäkin rumemmalta jos vaikka hymyilen tai teen muita perusilmeestä poikkeavia ilmeitä. Ei sellaista jännittyneen jäykkää ihmistä juuri kukaan koe mukavaksi seuraksi. Ja sitten tietysti eristäytyminen on myös yksi seuraus siitä, jos kokee itsensä niin rumaksi ettei voi ikinä esim. vastakkaiselle sukupuolelle kelvata.
Kiitos tuosta Dermalogica-vinkistä :) Mä en ole juuri ennen ihonhoitoa harrastanut. Itse asiassa lopetin ihonhoidon kolmikymppisenä, kun joku vinkkasi että rasvoittuva iho voi voida paremmin ilman hoitoa. Kun vaihdoin pelkkään saippuapesuun ja jätin rasvauksen pois, iho todellakin muuttui parissa kuukaudessa täysin ongelmattomaksi, kun ennen oli mustapäitä ja näppylöitä. Mutta tosiaan kun nyt laihduttamisen ja syksyn myötä on alkanut iho kuivua, niin ehkäpä sitä olisi hyvä kosteuttaakin välillä.
Aikansa ottaa, että pääsee yli tuollaisesta, mutta yli olisi päästävä. Ilmeisesti nykyaikana osataan puuttua ja puututaan kiusaamiseen koulussa toisin kuin ennen, mutta sepä ei tietenkään juuri sinua auta. Kiusaajat eivät tajua, mitä he tekevät, he eivät tiedä tekevänsä syviä haavoja vuosikymmeniksi. Heidät pitää saada tajuamaan, ja kiusaamiselle pitää panna stoppi, ja ilmeisesti se on jossain vaiheessa tajuttu, mutta sinun kannaltasi liian myöhään.
VastaaPoistaItseään pitäisi oppia sietämään ja mielellään jopa pitämään itsestään. Jos on itsensä ja kaiken suhteen jatkuvasti avoimen kyyninen ja ei pysty ottamaan vastaan kohteliaisuuksia positiivisella mielellä, tekee itsestään aika hankalan muille ihmisille. Se on negatiivinen kierre, joka pitää kyynisenä ja katkerana.
Vanhoihin kiinni jääminen on hölmöä, koska edessä on tulevaisuus, ei menneisyys. Siedätyshoito käyntiin!
Tosiaan en ole itse niitä kiusattuja jotka kantaisivat kaunaa kiusaajille. Lapsiahan he vasta olivat, ja lapsilaumassa on vähän apinalauman säännöt: jollain tapaa erilaista aletaan helposti nokkia ja kiusata. Se on vaistomaista, eikä tarkoita että nämä ihmiset on olemuksellisesti jotenkin pahempia kuin muut. Joskus olen jopa ajatellut, että olisin itsekin hyvin voinut olla kiusaaja, jos olisin ollut asemassa että olisin siihen pystynyt...
PoistaMun unelmani suhteessa omaan itseen ja kehoon on se, etten ajattelisi sitä oikeastaan ollenkaan. Että seurassa olisi yhtä rentoa sen puolesta kuin yksin ollessa, ei miettisi yhtään miltä näyttää tai tekeekö tai sanooko jotain tyhmää. Olisi vaan mikä on ja sanoisi mitä tekee mieli. Eli tietyllä tapaa toivon pääseväni eroon "itsetunnosta" kokonaan, siinä mielessä kun siitä usein puhutaan, että aina täytyisi olla jonkinlainen mielikuva itsestä mielessään, mutta liittää vain tähän mielikuvaan riittävän positiivinen tunnelataus. Miksi täytyisi olla ajatuksia ja mielikuvaa itsestään ja kelpaavuudestaan ollenkaan?
Vanhoihin kiinnijäänti tosiaan on hölmöä. Ja olen jäänyt kiinni enemmän kuin olen tajunnutkaan, kun olen elänyt niin kauan lähes erakkona kaljoitellen. Yksi tekijä siihenkin valintaan on ollut noihin itseä koskeviin negatiivisiin ajatuksiin kiinni jääminen, esim. en koskaan uskonut että voisin saada puolisoa tai perhettä, enkä siksi ole aktiivisesti sellaista hakenutkaan. En jotenkin edes tajunnut pitkään, että iso syy haluuni olla aina yksin on se, että kammoan ihmisiä. Ajattelin päinvastoin, että minä vaan olen sellainen luonne etten kaipaa seuraa. Mutta nyt ymmärrän, että paljolti kyse on ollut siitä että ihmisten katseille altistuminen ahdistaa, ja ahdistusta haluaa usein välttää. Mutta tässä iässä viimeistään on aika opetella vaan kestämäänkin sitä :)
Romanttinen rakkaus, välittäminen, empatia, läheisyys, arvostus, tuki, turva.
VastaaPoistaTuskin ne pahaa kenellekään tekisivät. Katson juuri ranskalaista elokuvaa Siilin eleganssi, jossa hienostotalon portinvartijaleskirouva, joka on katkeroitunut ja kyynistynyt köyhyydestään, yksinäisyydestään, rumuudestaan, lihavuudestaan ja kaikesta, joutuukin kohtaamaan arvostusta ja ihailua, joita hänelle antavat talossa asuvan hienostoperheen älykkötyttö ja taloon muuttanut rikas leskiherra.
Kaunis ja surullinen elokuva, joka jotenkin sopii niin tähän tunnelmaan, joka välittyy blogistasi. Älykäs ja sivistynyt portinvartija on niin tottunut olemaan kaikille näkymätön, että ei osaa ottaa vastaan saamaansa pyytämättä ja yllätyksenä tullutta arvostusta.
Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi elämättömyyteen.
Mä olen muuten lukenut kirjana tuon Siilin Eleganssin. Pystyin samaistumaan portinvartijaan siihen asti, kunnes kävi ilmi että hän on kuitenkin poikkeuksellisen älykäs ja lukenut. Siinä vaiheessa totesin, että blaah, ei sekään ollut niin toivoton ja tylsä tyyppi kun minä :D
PoistaSä oot ihan mahoton. Toi ei mee läpi täällä lukijakaartissa, että et tietäis olevas älykäs ja sivistyny. Mutta pannaan kansallisen vaatimattomuuden ja luterilaisen nöyryyden piikkiin...
PoistaTäytyy sitä kieriskellä omassa surkeudessa oikein kunnolla, kun kerran aloittaa! Mut joo, yhdeltä treffikumppanilta sain jo palautettaettä vaikutan, "hmm, miten sen nyt sanoisi, vähän tylsältä tyypiltä". Joo, me vakavamieliset introvertit ei monen mielestä la kovin kiinnostavaa väkeä ;-)
PoistaSiihen että vaikuttaa tylsältä, voi olla yksinkertainen syy: aiemmin saatu negatiivinen palaute saa jotenkin varpailleen eikä uskalla heittäytyä vuorovaikutukseen koko persoonallaan. Sitä ajattelee, että kun käyttäytyy maltillisesti, niin ei vaikuta ainakaan oudolta. Kuitenkin ne oudot piirteet tai ehkä lievät käyttäytymisen ylilyönnit (esim. hirveä puhetulva tai kiihkeä suhtautuminen johonkin keskustelunaiheeseen) voivatkin olla juuri niitä, jotka tekevät ihmisestä kiinnostavalla tavalla erilaisen. Pitää vain itse uskoa olevansa valloittava persoona ja käyttäytyä sen pohjalta aidosti ja vapautuneesti. Samalla tietysti ottaa sen riskin, ettei miellytä kaikkia tai että on yksinkertaisesti jollekin vähän "liikaa".
PoistaToki voi myös olla, että olet ihan oikeasti tylsä :) Ei tästä blogista sitä käsitystä kyllä saa.
Anonyymi, totta tuokin että pelkään koko ajan olevani liian outo ja siksi pidättelen itseäni vieraampien ihmisten lähellä. Yritän kaikin keinoin olla asiallinen ja fiksun oloinen, mistä varmaan tulee juuri sellainen jäykkä ja tylsä vaikutelma. Tosiasiassa sen kuoren alla olen melko umpiouto, huumorintajuni on todella kummallinen ja nautin ihan kummallisista jutuista.
PoistaOlen vain kerran tavannut ihmisen joka todella ymmärsi minua, ja se oli se viimeisin eksäni, jonka kanssa sitten meni poikki kuitenkin... Me olimme jotenkin mystisesti samalla tavalla outoja, saatoimme esim. sängyssä makaillen kehitellä tuntikausia yhdessä fantasiahistorioita itsellemme. Muistan kerrankin kun kerroin olevani valkoinen neekeri kilimanDÄÄRÖ (loppuosa huutaen täysillä) vuorilta, ja kerroin sydäntäriipaisevan tarinan miten päädyin tänne. Ja mies kertoi jotain yhtä outoa ja olimme aivan haltioissamme niistä tarinoista. Ei tuollaisia vaan joka kadunkulmasta löydä ;-)
Kummallinen huumorintaju on paras huumorintaju!
VastaaPoista