Unelmattomuus - mikä ihana olotila
Tämmöisestä tuli mieleeni kirjoittaa, kun äiti taas soitti ja kovasti touhotti siitä, että on ostanut arpoja ja lotonnut minunkin puolestani. Ja minä vaan ihmettelin, että miksi? En minä kaipaa mihinkään mitään voittorahaa. Jos asiat oikeuden ja kohtuuden mukaan menevät, niin semmoiset voitot menevät enemmän tarvitseville.
Nykyäänhän on tavallista sanoa, että ihmisellä pitäisi olla kovasti unelmia ja tavoitteita. Että sellaisten tavoittelemisesta elämä saisi merkityksen tunteensa ja elämisen tuntunsa. Unelmattomuus nähdään jonain ahdistavana paikalleen jumittuneena tilana, jossa ihminen on passiivinen ja epämääräisen onneton.
Mutta omasta näkökulmastani tuo johtuu vain ja ainoastaan siitä, että ihmiset uskovat, että pitäisi tehdä jotain ja saavuttaa ja tavoitella. Itse en usko niin, ja niinpä nautiskelen täysillä tämänhetkisestä olotilastani, jossa en halua yhtään mitään. En halua miestä. En halua olla nuorempi tai kauniimpi. En halua enempää rahaa. En kaipaa hienompaa asuntoa tai autoa. En kaipaa ihmisten tunnustustakaan, enkä rakkautta tai ystävyyttä keneltäkään. Minulla on kaikki hyvin tässä ja nyt, kun vaan olen olemassa ja terve ja saan elellä rauhassa omalla tavallani.
Ihmiset kyselevät, mitä aion tehdä lomalla. Sanon suoraan: en mitään. Aion nauttia olemisesta ja kesäkukista ja lämmöstä vaan. Kun noin sanoo, monen katseessa näkyy pieni sääli, että voi tuota raukkaa vanhaapiikaa, kun ihan yksin kotona kaupungissa viettää kesänsäkin, juhannuksenkin jopa. Jotkut alkavat jopa ehdotella matkoja tai tekemistä. Ja minua hymyilyttää hiljaa sisäisesti, kun ajattelen että he eivät tiedä, mikä ilo voi olla pelkkä oleminen pyrkimättä mihinkään, mikä rauha on se kun ei ole tavoitteiden ja ihannetilojen ja todellisuuden ristiriitaa. Kun ei edes ajattele mitään, vaan vain on, ja nauttii itse olemassaolemisen tunteesta.
Joskus luin aforismin, jonka mukaan
Onnellisuus = todellisuus - odotukset
Luulen että siinä on paljonkin perää. Onnellisuutta voi tosiaan maksimoida myös paitsi parantamalla todellisuutta kohti odotuksia, niin myös vähentämällä odotuksia. Nykymaailma sanoo että tämä on luuserien ja luovuttajien ratkaisu, mutta minä epäilen että monet muutkin laiskat tavoittelemattomat luuserit on aika onnellisia luusereita ;)
Nykyäänhän on tavallista sanoa, että ihmisellä pitäisi olla kovasti unelmia ja tavoitteita. Että sellaisten tavoittelemisesta elämä saisi merkityksen tunteensa ja elämisen tuntunsa. Unelmattomuus nähdään jonain ahdistavana paikalleen jumittuneena tilana, jossa ihminen on passiivinen ja epämääräisen onneton.
Mutta omasta näkökulmastani tuo johtuu vain ja ainoastaan siitä, että ihmiset uskovat, että pitäisi tehdä jotain ja saavuttaa ja tavoitella. Itse en usko niin, ja niinpä nautiskelen täysillä tämänhetkisestä olotilastani, jossa en halua yhtään mitään. En halua miestä. En halua olla nuorempi tai kauniimpi. En halua enempää rahaa. En kaipaa hienompaa asuntoa tai autoa. En kaipaa ihmisten tunnustustakaan, enkä rakkautta tai ystävyyttä keneltäkään. Minulla on kaikki hyvin tässä ja nyt, kun vaan olen olemassa ja terve ja saan elellä rauhassa omalla tavallani.
Ihmiset kyselevät, mitä aion tehdä lomalla. Sanon suoraan: en mitään. Aion nauttia olemisesta ja kesäkukista ja lämmöstä vaan. Kun noin sanoo, monen katseessa näkyy pieni sääli, että voi tuota raukkaa vanhaapiikaa, kun ihan yksin kotona kaupungissa viettää kesänsäkin, juhannuksenkin jopa. Jotkut alkavat jopa ehdotella matkoja tai tekemistä. Ja minua hymyilyttää hiljaa sisäisesti, kun ajattelen että he eivät tiedä, mikä ilo voi olla pelkkä oleminen pyrkimättä mihinkään, mikä rauha on se kun ei ole tavoitteiden ja ihannetilojen ja todellisuuden ristiriitaa. Kun ei edes ajattele mitään, vaan vain on, ja nauttii itse olemassaolemisen tunteesta.
Joskus luin aforismin, jonka mukaan
Onnellisuus = todellisuus - odotukset
Luulen että siinä on paljonkin perää. Onnellisuutta voi tosiaan maksimoida myös paitsi parantamalla todellisuutta kohti odotuksia, niin myös vähentämällä odotuksia. Nykymaailma sanoo että tämä on luuserien ja luovuttajien ratkaisu, mutta minä epäilen että monet muutkin laiskat tavoittelemattomat luuserit on aika onnellisia luusereita ;)
Oli pakko ottaa koppi tohon lauseeseen jossa sanoit että: "Niinpä nautiskelen tämänhetkisestä olotilastani, jossa en halua yhtään mitään".
VastaaPoistaOnhan sinulla tavoitteita, saada painoa pudotettua sinne 65 kiloon! ;) Haave/tavoite/unelma se on sekin! Ja hyvä tavoite onkin :)
Joo, ei vaan ole niin kovin vakava tuokaan, ei niin haittaa jos ei onnistu. Tai jos ei pysy siinä painossa sitten jos onnistuu. Kiva toki jos onnistuu ja pysyy, mutta en aio jäädä surkuttelemaan itseäni ja tekemään läskeistä enää tyytyväisyyteni estettä, jos niin käy että lihon takaisin.
PoistaOon samaa mieltä siitä, että onnellisuudella ja odotuksilla elämää kohtaan on paljon tekemistä keskenään. Itselleni asiaa joskus avasi hyvin artikkeli oman sukupolveni tyytymättömyydestä. http://www.huffingtonpost.com/wait-but-why/generation-y-unhappy_b_3930620.html
VastaaPoistaJep. Joku omien vanhempieni sukupolvi on paljon tyytyväisempää väkeä, kun eivät ole odottaneetkaan ihmeitä.
PoistaPuolisoksi on riittänyt joku tavallinen saman kylän tyttö tai poika, joka nyt ei toivottavasti ole kovin häijy, juoppo tai muuta kamalaa - ei ole odotettu elämän kestävää intohimoa tai että toinen pysyy hoikkana ja nuorekkaana tms. Työnkin päätehtävä on ollut tuoda leipä pöytään, eikä mikään itsensä toteuttaminen ja luovuus ja nauttiminen.
Nuorempana itsekin ajattelin että sellaisen elämän täytyy olla rajoittunutta ja ankeaa, kun se vaikutti niin alistuneelta. Vanhemmiten olen alkanut ymmärtää, että se on ankeaa ja rajoittunutta vain niille, joilla on sisäinen ristiriita siinä, etteivät he oikeasti halua tai hyväksy sellaista elämää. Niille jotka hyväksyvät, siinä ei ole mitään ankeaa.
Eikös tämä nyt ole sellainen elämänasenne, johon jossain päin maailmaa viitataan sanalla "zen". Luulen, että siihen pyrkiminen ei oikein johda tuloksiin, mutta jos se on näin upeasti "luonnostaan" muovautunut niin täytyy vain todeta, että olet henkinen mestari :)
VastaaPoistaSinänsä hauskaa että olen henkisyydestä kiinnostuneiden ihmisten mielestä varmasti maailman epähenkisin juntti, kun en oikein ymmärrä mitään chakrojen ja energiavirtojen sun muun sellaisen päälle.
PoistaEikä muodollinen meditaatiokaan oikein ottanut tulta alleen kun sitä joskus kokeilin, tuli vaan olo että miksi minä erityisesti varaan ajan tällaiseen istumiseen, kun muutenkin istuskelen yksikseni mitään ajattelematta pääosan ajasta ;) Silloin mulla tosin oli vielä vähän jäljellä uskomista yhteiskunnan aivopesuun ja ajattelin että minun täytyisi pyrkiä erilaiseksi, sosiaalisemmaksi ja aktiivisemmaksi, ja siksikin meditaatio tuntui juuri väärään suuntaan pyrkimiseltä.
Nykyisin, päästyäni jo neljänkympin kriisistä ajattelen, että olen mikä olen, ja olen ihan yhtä arvokas kuin kaikki muutkin sittenkin, jos suuri osa muista on sitä mieltä että olen esim. omituinen, saamaton tms.
Minulla on ollut muistaakseni aina aivan sama juttu, etten ole osannut unelmoida mistään. Joskus tunsin siitä vähän alemmuutta, kun ajattelin sen johtuvan siitä, että koen olevani niin huono. Että ihan turha unelmoida, kun en kumminkaan ikinä saavuttaisi unelmiani! Jossakin vaiheessa kumminkin tajusin, että unelmattomuus johtuukin siitä, että olen tyytyväinen elämääni tällaisena, useimmiten voisin jopa sanoa olevani onnellinen. En minäkään kaipaa elämääni mitään sen enempää kuin mitä minulla nyt on. En myöskään enää mittaa elämääni ns. yleisesti hyväksytyllä mittapuulla (pitäisi olla ura, lapsia, omakotitalo jne.), kuten aiemmin tein, vaan tykkään elämästäni tällaisena kuin se on. :-)
VastaaPoistaJa ai että minua ärsyttää ne semmoiset kysymykset, että missä näet itsesi esim. viiden vuoden päästä. No tässä, perhana. Miksi minun pitäisi nähdä itseni jossakin muualla?
Niinpä! Minä menen sinne minne virta ja intuitiiviset impulssit vievät, en tee viisivuotis- enkä edes viisipäiväissuunnitelmia.
PoistaTyöelämässä on aina ollut myös hankalaa sen kanssa, että en halua mitään ns. uraa. Kaikenlaisissa tavoite- ja kehityskeskusteluissa on pakko käydä, mutta siellä sitten herätän aina hämmästystä toteamalla että en halua mitään urakehitystä, enkä kaipaa muuten edes palkkaa lisää. Pääasia että saan tehdä rauhassa juuri sitä koodaustyötä, josta tykkään, eli samaa kuin nytkin.
Ja deittailua kun joskus kokeilin, oli kiusallista se kun monet kyselivät kovasti itsensä kehittämisestä. Monelle se oli ihan shokki, että en harrasta mitään enkä halua kehittää itseäni. Olla möllöttelen vaan. Jos satun luonnostaan kehittymään, niin sitten kehityn, jos en, niin se on ihan ok. Ainakin parin miehen kiinnostus loppui siihen, kun kerroin olevani kiinnostumaton itseni kehittämisestä :D Meillä kaikilla on kuulemma ties mitä tunnelukkojakin mitä pitäisi terapiassa vatvoa, ja lisäksi pitäisi pyrkiä sivistämään itseään ja kehittämään luonnettaan. Harrastakoot ne noista jotka kokevat halua tai tarvetta, minä mieluummin vain olen mikä olen enkä tee siitä ongelmaa.