Kumpi tulee ennen, loma vai burnout...

Huooh, taas yksi kova työviikko ohi. Minulla on aivan hullu tilanne nyt töissä, ja kun puhutaan it-alan duuneista, niin se perustilannekin tarkoittaa melkoista kiirettä, mutta tämä on jotain ihan muuta.

Minut on bookattu tekemään täysipäiväisesti työtä kahteen isoon, kriittiseen scrum-projektiin. Molemmissa olen "kriittinen toteuttajaresurssi". Sen lisäksi minulle tulee välillä yllättäviä ylläpitotöitä sekä pienempiä muutostöitä muista projekteista. Ihan niin kuin tämä vähintään 2,5-kertainen ylibookkaus ei riittäisi, niin nuo kaksi scrum-projektia syövät kolmasosan työajastani PALAVEREIHIN. Scrum dailyt, sprint planningit, backlog groomingit, demot ja retrot. Sitten välillä kivat rennosti elävät asiakkaat haluavat viedä meidät vaikka lounasristeilylle, ja sielläkin itsellä pyörii päässä vain yksi ajatus: tämäkin aika on pois koodaamisesta, ja joudun tekemään työt jotka olisin voinut tehdä risteilyn aikana, kotona vapaa-ajallani ilmaiseksi. Eipä siinä kauheasti rentoa risteilyfiilistä tule.

Nyt on alkanut jo kroppa vähän muistutella että menoa täytyisi hidastaa. On hermostunut ja kuumottava olo vähän väliä, sellainen ylikierroksilla oleva ja flunssanomainen, vaikka tiedän ettei se mitään flunssaa ole vaan stressiä. Asiaan varmaan vaikuttaa, että selvitäkseni tämänpäiväisestä deadlinesta tein kaksi edellistä yötäkin töitä kotona. Nukkuminen on jäänyt pariin tuntiin yössä, ja energiajuoman voimalla on menty. Viikonloppuna on pakko ottaa ainakin yksi päivä niin etten tee töitä ollenkaan, ja nukkua kunnolla.

Mutta mikä parasta, enää 15 työpäivää lomaan. 15 jumalattoman intensiivistä, hermostuttavaa, kuumottavaa, kiireistä päivää. Mutta vain 15. Siitä varmasti selviää hengissä. Tämän jälkeen kun lomalle pääsen, niin tulee kyllä olemaan melkoisen haastavaa olla purkamatta stressikierroksia kunnon känneillä. Viikon deekiksen siihen tarvisi, että pää nollaantuisi.

Yhdestä burnoutistahan mulla on jo kokemusta

Vuosien takaa. Siitä tiedän, että ei tämä "hätähätäkiire" vaihe vielä paha ole. Sitten on paha, kun ei enää pysty tekemään mitään työtä, ei vaikka yrittäisi. Kun tulee itku, kun yrittää pakottaa itseään, ja kun alkaa oikeasti uskoa että on täysin kyvytön koskaan tekemään sitä työtä, koska yksinkertaisesti on liian avuton, tyhmä ja saamaton. Nyt en usko ollenkaan niin, vaan tiedän että saan nämä työt tehtyä kyllä. 

Mutta siinä mielessä huolestuttavaa, että olen taas alkanut lipsua niistä periaatteista, jotka omaksuin ensimmäisen burnarini jälkeen. Sitä ennen olin ihan krooninen stressipallo, joka tein valtavasti ilmaista ylityötä paikkaillakseni oletettuja osaamisen ja lahjojen puutteitani, ja koska "muutkin tekee, niin on pakko". Lomatkin opiskelin alaan liittyviä asioita kotona. Burnoutin jälkeen päätin, että ei enää koskaan, ja aloin rajata työn tekemisen tiukasti työaikaan, sanoa ei lisätöille jos en ehdi, aloin opiskelemaan alan asioita vain työajalla. Näin löysinkin mukavan tavan selvitä erittäin hektisissä projekteissa, ja kaikki muutkin työpaikallani oppivat kunnioittamaan sitä, että en jousta vapaa-ajastani. 

Nyt olen taas mennyt vaan vähän lankaan, uskomaan siihen että on pakko. Olen suostunut joustamaan, koska on muka poikkeustilanne, kriittinen tilanne josta riippuu isot asiakassuhteet ja se että meillä on töitä jatkossa. Vaarallinen tiehän tämä on, koska alalla on lähes aina jokin poikkeustilanne, varsinkin nykyisin kun yt:issä on laitettu porukkaa ulos paljon, ja samat hommat tehdään pienemmällä porukalla. No, kesäloman jälkeen täytyy taas alkaa jämäköityä sen kanssa, että en tee ilmaista ylityötä enkä aio tappaa itseäni työllä. Mutta jos stressihormonit estää laihtumista, niin luultavasti minä en ihan hetkeen laihdu :D