Pyytämis- ja oletuskulttuurit: iso ristiriitojen lähde

Tänään törmäsin netissä mielenkiintoiseen ja käytännön kokemukseni perusteella todelliseen ilmiöön: että ihmiset on kasvatettu lapsesta asti erilaisiin kulttuureihin, joko pyytämiskulttuuriin jossa kaikkea voi pyytää ja kaikkeen voi vastata vapaasti myös ei (ilman kenenkään loukkaantumista), tai sitten oletuskulttuuriin, jossa pyytäjän pitäisi jo pyytäessään miettiä onko pyyntö kohtuullinen, sellainen että toinen todennäköisesti suostuu siihen. Viimemainitussa kulttuurissa sellaisen pyynnön tekeminen on virhe, johon toinen ei suostu - pyytäjä ei ole oikein ymmärtänyt toisen rajoja ja on tehnyt rajaloukkauksen.

Itse olen äärimmäisen pyytämiskulttuuri-ihminen. Voin kysyä mitä vaan suoraan, enkä koskaan näe pyytämisessä mitään pahaa. Kunnioitan toisen ei-vastausta enkä jää vinkumaan ja ruinaamaan. En myöskään loukkaannu yhtään kielteisestä vastauksesta. Samoin oletan, että kun minä sanon ei, sitä kunnioitetaan. Kaikkea saa pyytää, mutta pitää ymmärtää että toisella on rajat, jotka hän ilmaisee kielteisellä vastauksella, ja niitä rajoja pitää kunnioittaa.

Suomalaisessa kulttuurissa kuitenkin ilmeisesti on aika tavallinen myös oletuskulttuuri, jossa pitäisi olettaa toisen ajatukset ja voimavarat, ja pyytää vain asioita joiden olettaa olevan toiselle kohtuullisia ja suostuttavissa. Nyt tajuan, että olen itse varmasti tullut ihan tahtomattani monelle oletuskulttuurin edustajalle aiheuttaneeksi ahdistusta ja tuskaa suorasukaisilla pyynnöilläni, koska he ovat tulkinneet ne aivan toisin kuin mitä minä olen tarkoittanut, erilaisen kulttuurinsa takia. He ovat olettaneet, että pyyntö tarkoittaa, että oletan hänen suostuvan. Ehkä jopa, että loukkaannun, jos ei suostu. Mutta ei siinä ole mitään sellaista tarkoitusperää. Minä olen aivan liian suoraviivainen ja yksinkertainen ihminen tehdäkseni oletuksia toisten ihmisten suostuvuudesta mihinkin, ja siitä mikä heistä on loukkaavaa ja mikä ei. Minä ajattelen, että aina voi kysyä, ja toinen voi aina sanoa ei. No harm done.

Ja sitten se toinen, jonka joku minun kaltaiseni ajattelee olevan mukava ihminen joka tykkää auttaa, saattaakin sisäisesti ajatella, vastattuaan kyllä (koska olettaa että niin kuuluu tehdä ja ei olisi paha loukkaus): "taas tuo saakelin hyväksikäyttäjä kyykyttää minua". Tai hän vastaa ei, ja minun kaltaisellani ei ole aavistustakaan, että sen ei:n takana voi olla samanlaisia tuohtuneita ajatuksia epämiellyttävästä hyväkikäyttäjäluonteestani. Minä oletan ei:n olevan yhtä neutraali kuin itse sanomani ei:n vastaavassa tilanteessa, ilman loukkaantumisia, ilman kaunaa.

Törmäsin tähän käytännössä hiljattain kuunneltuani tuttuni tuohtunutta selostusta työelämänsä tilanteesta. Siinä häneltä oli kysytty, että voisiko hän siirtää lomansa elokuulle. Hän oli vieläpä suostunut, vaikkei missään nimessä halunnut, ja sitä harmitusta soitteli minulle. Hän oli erittäin tuohtunut siitä että AINA häntä hyväksikäytetään ja aina hän joutuu uhrautumaan. Minä ihmettelin että mitä ihmettä, mikset sanonut että ei nyt oikein kävisi siirto? Jos se kerran oli vain kysymys ja pyyntö, eikä esimiehen suora käsky, niin kyllähän ei voi sanoa. Hänelle ei ollut sellainen tullut mieleenkään, ja hän alkoi siinä sitten pohtia että miksi. Taustalla oli hyvin monimutkainen kuvio alkaen siitä, että hänestä tuntuu epämiellyttävältä tuottaa toiselle pettymys, siihen että hän olettaa että joustamattomuus kostettaisiin yt-neuvottelutilanteessa, pitkälle vietyihin pelkoihin työttömäksi joutumisesta ja sen seurauksista. Ja minä vastaavassa tilanteessa olisin intensiiviseen, jyrkkään tyyliini sanonut suoraan vaan että ei muuten todellakaan käy, enkä olisi yhtään miettinyt miltä se pyytäjästä tuntuu saati jotain työttömyyksiä. Tuttavalleni oli ihan uusi ajatus, että pyytää voi ilman oletusta myöntävästä vastauksesta, tai kostomentaliteettia tai loukkaantumista kieltävästä vastauksesta. Minulle taas oli myös uusi ajatus, että jotkut olettavat noin pitkälle meneviä asioita tavallisen pyynnön takana.

Mitä tästä opin? Sen, että ehkä voisi vähän enemmän tarkkailla pyyntöjen kohteiden reaktioita jos jotain pyytää, ja jos huomaa että toinen kokee jotain epämiellyttävää, pehmentää pyyntöään jotenkin, esim. sanoa että "siis toki vain jos sulla on aikaa, ei mitenkään tietenkään pakko ole" tms. Mutta siihen en aio ryhtyä, että alkaisin arvailemaan mikä kellekin erilaiselle ihmispersoonalle juuri hänen nykyisessä elämäntilanteessaan on suostuttavissa oleva pyyntö ja mikä ei, koska valitettavasti en osaa lukea ajatuksia. Edelleen aion kysyä suoraan, ehkä vähän pehmennetyssä muodossa tosin, ja oletan kunkin ilmaisevan omat rajansa suoraan, ilman että minun pitää niitä arvailla.

Eihän tuollainen arvailu edes onnistu käytännössä. Jos esim. ajatellaan työpaikkaa, niin se mikä pyyntö on suostuttavissahan riippuu täysin omasta työtilanteesta. Jos mulla olisi rentoa, moni pyyntö voisi olla jopa tervetullutta tekemistä. Jos taas on työtä enemmän kuin meinaa ehtiä, niin toki en suostuisi lisätöihin. Miten siinä sitten ulkopuolinen ihminen voisi oikein arvailla ennen pyytämistä, onko pyyntö suostuttavissa ja siis kohtuullinen? Ja miksi ihmeessä hän edes sellaiseen aivokapasiteettiaan tuhlaisi? Ei, minulta saa edelleen pyytää vapaasti, ja vastaan ei tai kyllä vapaasti.

Kommentit

  1. Tuo konditionaalin käyttö suomalaisessa työelämässä on hienman ongelmallinen, koska se on kuitenkin kätketty määräys. Sinänsä hölmöä, mutta näin se vaan menee. Kerran sitten kysyin äkäiseltä naispomolta, että miksi se kysyy asiaa antaen vaikutelman että olisi jotain mahdollisuuksia säätämiseen, meni akka punaiseksi naamaltaan. Ilmeidesti ensimmäinen kerta kun jo kyseenalaisti. Lomalistojen tekeminen on työnantajan direktio-oikeuden piirissä, eikä lomien ajankohtaa välttämättä edes tarvitse kysyä työntekijöiltä. Käytännön syistä ja työviihtyvyyden kannalta on kuitenkin parempi kysyä. Eniten noissa lomajärjestelyissä vituttaa jotkut lapsiperseiden edustajat ja maalaiset, joiden pitää päästä joka helvetin joulu, juhannus ja muukin juhla-aika lomalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei minusta kätkettyjä määräyksiä ole olemassakaan, vaan jos on määräys, niin se esitetään suoraan sen jälkeen kun konditionaaliin on vastattu ei. Mun ei ainakaan tulisi mieleenkään esim. suostua pyyntöön johon en halua ajatellen jo valmiiksi "no kun se varmaan on kätketty määräys kuitenkin".

      Aika usein nuo asiat kun ovat ihan oikeastikin vain pyyntöjä. Tai sitten neuvottelunavauksia, niin että on mahdollista vaikuttaa kumminkin. Esim. kerran multa kysyttiin, voisinko projektitilanteen takia siirtää kesälomani pitkälle syksyyn. Vastaus oli, että en todellakaan voi. Esimies sitten perusteli asiaa, ja pääsimme kompromissiin, että pidän lomani elokuussa jolloin voin koko heinäkuun keskittyä kiireisimipiin töihin. Mutta ilman kieltäytymistä olisin joutunut kesälomille loka-marraskuussa.

      Poista

Lähetä kommentti