Vapaaehtoisen sinkkuuden problematisoimisesta

Tänään oli Hesarissa juttu ihmisistä, jotka eivät halua lainkaan perinteistä parisuhdetta (linkki). Lasken nykyisin itsenikin tähän ryhmään, vaikka en ole täysin poissulkenut sitä mahdollisuutta että jossain joskus kävelisi vastaan täydellinen sielunkumppani, jonka kanssa alkaisin olla parisuhteessa. Minulla ei kuitenkaan ole halua etsiä kumppania, eikä oikeastaan halua tehdä juuri minkäänlaisia kompromisseja päästäkseni parisuhteeseen, koska minulla ei ole mitään erityistä halua olla parisuhteessa eikä yksinolo ole mitenkään epämiellyttävää.

Se mikä sinkkuusjutussa kiinnitti huomiota on, että niin itse jutussa kuin kommenttiosiossa vapaaehtoista sinkkuutta pidettiin selvästi jonkinlaisena ongelmana, johon on löydyttävä syyt henkilöhistoriasta. Vain Väestöliiton Osmo Kontula myönsi, että osalla varmasti aidosti syy voi olla se, että vaan nauttii yksinolosta. Sen sijaan erityisasiantuntija Maaret Kallio jo toi esiin näkemyksiä, joissa vapaaehtoiseen sinkkuuteen johtaisi jonkinlainen ongelma tai henkinen vamma:

Jos lapsi on kasvatettu niin, ettei hän ole saanut turvautua kenenkään, vaan on pitänyt olla reipas, ei aikuisenakaan osaa olla riippuvainen toisesta. Vaikka riippuvuus on taito, se nähdään yksilöllisyyttä ihailevassa kulttuurissa heikkoutena", Kallio sanoo.

Myös se, miten ihminen kokee itsensä, vaikuttaa ajatuksiin parisuhteesta. Jos ei usko kelpaavansa kenellekään, ei edes yritä löytää kumppania.

Jos sydän on särkynyt ja on jäänyt traumaattisia kokemuksia parisuhteesta, ihminen on saattanut menettää uskonsa siihen, että on olemassa kelvollisia kumppaneita

Jutun kommenttiosiossa esitetään lisää oletuksia, miksi niin epänormaaliin ja sairaaseen tilanteeseen kuin yksinolon vapaaehtoiseen haluamiseen voidaan päätyä (toki siellä on myös kommentteja toiseen suuntaan erityisesti vapaaehtoisesti sinkuilta):

Ihan mielenkiinnosta haluaisin nähdä tutkimuksen, jossa verrattaisiin sitä ovatko nämä sinkkuilijat olleet ainoita lapsia tai ns. iltatähtiä, jotka käytännössä kasvatetaan ainoan lapsen tavoin. ... Tunnen myös monia, jotka ovat olleet vanhempiensa silmäteriä ja sinkkuilevat yhä päälle 40v. ikäisenä kun jokaisesta kumppanista on aina löytynyt jotakin vikaa, jonka ylitse ei ole päästy kun kompromissiin ei ole kykyä/halua. (Plussaallon huomio: miksi sitten PITÄISI olla kykyä tai halua tässä asiassa kompromisseihin, miksi pitäisi pyrkiä sopeutumaan parisuhteeseen???)

Varmasti ko. ryhmässä on valtavan paljon erilaisia syitä yksinelämiseen, mutta tuo kyvyttömyys kompromisseihin tarkoittaa mielestäni sitä, että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs ja haluaa elämäänsä vaikuttavien asioiden tapahtuvan itselleen mieleisellä tavalla. Jokaisella on siihen tietysti oikeus. Individualismia korostava aikamme on omiaan lisäämään tämän tyyppistä elämäntapaa. 

En ymmärrä sitä sinkkuuden perustelua, että on kiva että tavarat ovat omilla paikoillaan eikä kukaan sotke omaa lehteä. Minusta se on osa aikuiseksi kasvamista, että oppii jakamaan ja ottamaan toisen ihmisen tunteet ja tavat huomioon. 

 Itse en usko että vapaaehtoisen sinkkuuden täytyisi olla tuollainen ongelmallinen asia, jonka taustalla on jotain vian tai sairauden omaista. Totta kai on myös olemassa kyvyttömyyttä sitoutua ja niin kovaa hylätyksi tulemisen pelkoa ettei uskalla ollenkaan yrittääkkään suhdetta ja noita muita syitä, mutta minä tiedän omakohtaisesta kokemuksesta että ei aina tarvitse olla tuollaisia asioita taustalla.

Oma vapaaehtoinen sinkkuuteni

Minä en ainakaan koe noita yllä lainattuja syitä kauhean tutuiksi. En ole ainoa lapsi, enkä pilalle hemmoteltu. Minun syyni olla tyytyväisempi yksin kuin kaksin eivät ole niin pinnallisia kuin että on kivaa että koti pysyy järjestyksessä eikä tarvitse ottaa toisen tapoja huomioon. En pelkää riippuvuutta toisesta, joskaan en erityisemmin aikuisena ihmisenä kaipaakaan sellaiseen suhteeseen kenenkään kanssa. Toki olen välillisesti riippuvainen lukemattomista ihmisistä, tarvitsen esim. muiden tuottamaa ruokaa, vaatteita, palveluja, esineitä ja tämä on tietysti täysin ok, en kaipaa omavaraiseksi korpierakoksi. Vaikka minulla on ulkonäköni suhteen huono itsetunto, en myöskään ajattele ettenkö kelpaisi kellekään. Ajattelen päinvastoin, että ne miehet eivät kelpaa minulle, koska en ole törmännyt niin sopivan oloiseen, että olisin valmis luopumaan sinkkuuteni eduista, sellaiseen jonka kanssa olisi parempi olla kaksin kuin yksin. Edes aiempien parisuhteiden traumat eivät ole sinkkuuteni syitä: en ole koskaan ollut herkkä tuossa mielessä. En ole koskaan edes parisuhteeseen lähtiessäni ajatellut että sen pitäisi kestää loppuikä, vaan elänyt hetki kerrallaan ja kun suhde on loppunut, pienten ikäväitkujen jälkeen elämä on jatkunut ilman sen syvempiä traumatisoitumisia. 

Minun pääasiallinen syyni sinkkuuteeni on äärimmäinen introverttiyteni. Luin joskus jonkun taitelijan lauseen: "Parhaat bileet on mun pään sisällä" ja näin juuri koen asioiden olevan. Minä kaipaan lopulta aika vähän elämyksiä itseni ulkopuolelta, ja varsinkaan toisilta ihmisiltä. Elämäni suurin ilo on mielikuvittelu ja pelkkä oleminen. Mitä tulee aistielämyksiin, niistäkin nautin enemmän yksin kuin kaksin: seurassa aina jotenkin tuntuu että joutuu rajoittamaan itseään, ettei vaikuttaisi kummalliselta. Esim. saatan haluta koskea tai halata puuta koska minusta tuntuu että aistin siinä mielenkiintoista energiaa, tai liikehtiä tai ilveillä rumasti (tai miettimättä miltä se näyttää) musiikin tahdissa. Tai tuijottaa pitkään vaikka asfaltilla kimaltelevia monenvärisiä jääkiteiden jalokiviä aivan ihastuneena, niin pitkään että kuka tahansa "normaali" kysyisi jo mikä mulla on ja mitä katson - mutta en voisi mitenkään jakaa kokemusta sellaisen kanssa joka ei sitä itse koe samoin. Haaveeni on aina ollut kieltämättä parisuhde toisen samanlaisen outolinnun, sielunkumppanin kanssa. Mutta kaltaiseni ovat harvassa ja miehissä varmasti vielä harvemmassa kuin naisissa, ja minun on paljon parempi olla yksin kuin kaksin sellaisen kanssa, joka ei ymmärrä minun intuitiivista ja värikästä sisäistä maailmaani, joka on elämäni tärkein nautinto ja johon verrattuna pinnallisempi persoonallisuus on kuin pieni jäävuoren huippu: sen tason yhteys ei minulle riitä. (Joskus aina mietin, että kirjoittaisin kirjan jossa päähenkilö olisi päällepäin äärimmäisen kuiva ja epäkiinnostava, ja eläisi ja ehkä kuolisikin täysin yksin, mutta vasta kuoleman jälkeen paljastuisi tämän päiväkirjasta, kuinka valtavan rikas ja kaunis sisäinen elämä hänellä oli ollut.)