Keskivartalolihavuus ja tulehdus - ja oma erikoinen terveysfilosofiani
Tänään lueskelin Helsingin Sanomista juttua siitä, miten keskivartalolihavuus, joka siis on juuri sitä lihavuuden lajia joka itseäni sisukkaasti piinaa, aiheuttaa itse asiassa ns. matala-asteista tulehdusta, joka on monien vakavien sairauksien kuten sydäntautien ja syöpien huomattava riskitekijä. Artikkeli on luettavissa Helsingin Sanomien verkkosivuilta: "Salakavala tulehdus riivaa satojatuhansia suomalaisia". Mielenkiintoista asiaa ja itseäni ilahdutti varsinkin se että hoidoksi ongelmaan voi toimia Välimeren tyyppinen ruokavalio jopa silti, vaikkei edes laihtuisi:
"Tulehduksen hoitamiseksi on myös kehitelty erityinen anti-inflammatorinen ruokavalio. Se ei ole ihmedieetti, vaan ruokavalio, jonka periaatteet on lainattu Välimereltä. Tulehdusarvoille tekevät hyvää etenkin kasvikset, hedelmät, marjat, pähkinät, oliiviöljy ja kala.
Tutkimusten mukaan ruokavalio alkaa pienentää tulehdusarvoja jo parin viikon jälkeen, ja esimerkiksi CRP-lukema saattaa laskea parissa kuukaudessa jopa 30 prosenttia alkuperäisestä."
Sellaista ruokavaliotahan minä viime vuonna aloin noudattaa, ja samaan olen taas palannut, kun ei paleodieettikokeilukaan alun jälkeen laihduttanut ilman kalorinlaskentaa ja -rajoittamista. Asiaan liittyy myös itseäni miellyttävä filosofia josta sama lehti uutisoi jokunen päivä sitten otsikolla "Älä juo mitään alle 1000 vuotta vanhaa". Siinä filosofi Nassim Taleb kertoo, kuinka tutkimustieto ravitsemuksesta muuttuu jatkuvasti, joten siihen on hankala luottaa kun miettii miten syödä. Hän on siksi valinnut luottaa perinteisiin, joista on pitkä käytännön kokemus. Samoin ajattelin itsekin kun Välimeren dieettiä aloin harrastaa, että sellaisella ruokavaliolla ainakin on pitkä käytännön kokemus että sillä ihmiset on pysyneet varsin terveinä, toisin kuin näillä jatkuvasti vaihtuvilla virallisilla ja puolivirallisilla suosituksilla.
Toisaalta, hassua että edes mietin terveyttä
siinä mielessä, että itselläni on ollut jo viitisentoista vuotta periaatepäätös, että en käy missään terveystarkastuksissa enkä tutkimuksissa, ja jos sairastun vakavasti, en ota muuta hoitoa kuin kivun ja muiden tukalien oireiden helpottamiseen tähtäävää hoitoa. Eikä se johdu siitä, että inhoaisin elämääni: minulla vaan ei ole mitään prioriteettia sen suhteen elääkö vai kuolla. Tunnen olevani valmis lähtemään sitten kun on luonnollisesti sen aika, vaikka tänään.
Joskus aikanaan puhuin tästä joillekin ihmisille, mutta enää en, koska monet kauhistuvat aivan liikaa sellaisesta. Sitä sai kehotuksia esim. hakea apua tuohon kauheaan masennukseen, vaikka en ollut yhtään masentunut, enkä aktiivisesti halunnut kuolemista tai sairautta. Minusta vaan ihmisiä on tällä planeetalla jo tarpeeksi ja liikaa, ja minä ihmisenä jolla ei ole vastattavana lapsia eikä muita läheisiä, ja joka kokee jo saaneensa elämästä ihan kyllikseen, voisin yhtä hyvin vaikka kuollakin. Tosin on siinä terveellisen syömisen tms. ajattelussa silti se pointti, että toki sen ajan kun sitten elää, haluaa elää mieluummin energisenä ja hyvinvoivana kuin väsyneenä ja nuutuneena. Ja lisäksi erilaiset ruokavaliot ja väitteet esim. lisäravinteista kiinnostavat minua ihan itsessään asiana.
Ainakaan sinulla ei tunnu olevan kuolemanpelkoa, joka saattaa joillain olla niin vahva, että lamauttaa elämän.
VastaaPoistaMutta, mutta. Harva sairaus tappaa kertalaakista, vaan sitä saisi sitten kituutella pahimmassa tapauksessa kymmeniäkin vuosia huonokuntoisena ja kivuliaana, ehkä liikuntakyvyttömänä. Tai sitten voi saada aivan helvetillisen nopeamman lopun esimerkiksi jonkin maksan tuhoutumisen takia.
Joten ainakin itse kyllä tsekkailen mielelläni tiettyjä mittauksiani, joka otetaan kerran vuodessa. Ja mammografiassakin käyn mielelläni - näin "vanhemmalle ihmiselle" kun yhteiskunta sen järjestää.
Joo kuolemanpelkoa ei tosiaan ole ollenkaan, eikä kuolemantoivettakaan. Eläminen ja kuoleminen käy yhtä lailla. Se on oikeastaan aika helppo tila olla, kun puuttuu pelko joka ilmeisesti monelle on jonkinlainen elämän tausta-ahdistuksen aiheuttaja alituisesti. Itsekin joskus nuorempana pelkäsin erityisesti äkkikuolemaa, sitä että saisin vaikka sydänkohtauksen tai aivoverenvuodon yöllä ja sitten mätänisin kotiini yksin eikä kukaan edes löytäisi minua pitkiin aikoihin. Ajatus ahdisti minua välillä hyvinkin voimakkaasti. Mutta enää ei, jostain syystä.
PoistaTotta kyllä tuo että hankalampi on sellaisten sairauksien ryhmä varsinkin, jotka eivät välttämättä edes tapa mutta voivat aiheuttaa hoitamattomana todella ikäviä oireita jopa loppuelämän. En ole varma mitä tekisin sellaisen sairauden kohdatessa, täytyisi harkita sitten tapauskohtaisesti. Mutta missään seulonnoissa en käy, tai työpaikan ikäkausiterveystarkastuksissa, enkä myös esm. hammaslääkärissä (viimeksi olen tainnut käydä opiskelijana, sen jälkeen tajusin että hei, eihän aikuisen ole pakko jos ei halua). Elelen huolettomana siihen asti ainakin, että jos joku voimakas oire tulee. Sitten täytyisi miettiä mitä tehdä.
Löytyy jotain samaa elämänilosofiastasi. Minulle ei ole koskaan ollut mikään itseisarvo elää mahdollisimman pitkään. Siksi en jaksa elää ns. terveyselämää saadakseni pitkän elämän. Ei kiinnosta maata terveyskeskussairaalassa ysikymppisenä hoidettavana. Mieluummin vähän räväkämpi, mutta lyhyempi. En ole kyllä elämää niin intohimoisesti koskaan arvostanutkaan. Tämähän on lusittava läpi, kun kerta tänne on synnytty. Nuorempana oli monenlaisia ajatuksia ja kuolema pelotti ja halusi elää ikuisesti ja mietti elämän tarkoitusta. Nyt tajuaa, että tässä ollaan hetki ja sitten ei. Aika monella asialla on todella vähän mitään merkitystä. Minulla olisi tässä muutama juttu, mikä pitäis hoitaa pois alta, joten ihan vielä en joutaisi kuolemaan.
VastaaPoistat.rautakanki