Viisastuuko sitä vanhemmiten yhtään?

Aloin miettiä tätä kysymystä lukiessani tänään netistä keskustelua, jossa ikäiseni, nelikymppiset naiset ylistivät kuinka nyt tässä iässä elämä on seesteistä, itsetunto huipussaan, tietää mitä haluaa, eikä oma ulkonäkökään murehduta kun on niin paljon itsevarmuutta. Se oli masentavaa luettavaa, koska minusta tuntuu etten ole kypsynyt noissa asioissa yhtään teini-iän jälkeen. En vieläkään esimerkiksi tiedä, "miksi haluaisin tulla isona". Ja vieläkin häpeän itseäni muiden ihmisten edessä, eikä itsevarmuudesta ole yleensä tietoakaan. Aloin oikein pohtia, onko psyykkisesti MIKÄÄN minussa muuttunut, onko minkäänlaista viisastumista tai kasvua tapahtunut vuosien myötä. Ja kyllä sitä sentään joitain asioita tulee mieleen.

En enää vatvo omia tunteitani ja olojani

Nuorempana minulla meni suuri osa energiasta siihen, että tarkkailin koko ajan lievän huolestuneesti sitä, millainen olo minulla on, niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja heti jos oli jotenkin vähänkään epämiellyttävä olo, aloin vatvoa sitä, että mistähän tällainen tuli, meneekö se ohi, onko tämä vaarallista tai merkki jostain isommasta ongelmasta. Varsinkin erilaiset ahdistuksentunteet oli pahoja, niistä saatoin kehittää tunti- tai päiväkausien vatvomisen miettien ongelman lähteitä lapsuudestani alkaen ja  usein lopulta päätyen masentuneeseen lopputulokseen, että tulen aina kärsimään koska koulukiusaaminen, koska sitä ja tätä jolle en voi mitään enää koska se tapahtui jo eikä sitä saa tapahtumattomaksi. 

Nykyisin en mieti olojani yhtään. Jos tuntisin vaikka ahdistusta kun olen ruokakaupassa, antaisin sen vaan olla: tulla ja mennä, eikä minua kiinnostaisi yhtään miettiä miksi minua alkoi ahdistaa. Samaa sovellan kaikenlaisten tunteiden kanssa, seurailen niitä vain kuin sivustakatsojana, mutta en kommentoi, en älyllistä, en huolestu. Olen huomannut että sillä tavalla kaikenlaiset epämiellyttävätkin olot menevät äkkiä ohi, kun taas älyllistävällä vatvomisella 5 minuutin tunnetilan voi laajentaa vaikka viikkoja kestäväksi, kun oikein huolestuneena alkaa pohtia mistä kamalasta asiasta tämä on alkuoire (murehtimisaikoinani tein kyllä hauskoja itsediagnooseja itsestäni huolissani; niiden mukaan minulla on ainakin Asperger, ADHD, bipolaarinen mielialahäiriö, paniikkihäiriö, rajatilapersoonallisuus sekä autismi)...

Saatan kyllä hävetä itseäni, mutta en enää häpeä sitä että häpeän

Tai saatan kyllä käyttäytyä itselleni ominaisesti eli jotenkin töksähtelevästi ja kulmikkaasti sosiaalisissa tilanteissa, mutta en enää tee siitä ongelmaa. Olen jo hyväksynyt vuosia sitten, että sellainen minä vaan olen, samoin olen hyväksynyt monet muutkin puolet joita vihasin nuorempana ja yritin niitä piilotella. Esimerkiksi sitä, että olen kauhean herkkä itkemään liikutuksesta, tai etten aina keksi small-talk tilanteissa mitään puhuttavaa ja tulee vaivaannuttava hiljainen hetki. Hyväksyn sen että olen mikä olen, ja tiedän että kaikilla muillakin on omia heikkouksiaan, en ole parempi tai huonompi kuin muut. Nuorempana luulin, että olen ainoa niin "nolo" kuin olen, ja että jotta kukaan voisi mitenkään sietää minua, minun olisi peitettävä häpeälliset ominaisuuteni. On mukavaa kun saa rauhassa olla omanlaisensa outolintu ilman että mieli koko ajan jäkättää kommentteja kuten "voi helvetti, taas sinä mokasit, olet niin nolo että parempi olisi ettei näitä ihmisiä tarvisi nähdä enää ikinä"... 

Osaan olla tekemättä tai ajattelematta mitään

Muistan kuinka aikanaan alta parikymppisenä kun muutin yksin, oli aivan kammottavan ahdistavaa, kun oli yksin siellä kämpässään, eikä ollut koko ajan mitään tekemistä. Minun oli pakko mennä koko ajan, tai jos ei voinut, edes kuunnella musiikkia ja häärätä, koska oli aivan liian ahdistavaa alistua "tylsyyteen", siitä tuli välillä jopa sellainen ahdistuksentunne että tuntui että siihen sekoaa. Nykyisin minun ei tarvitse onneksi enää paeta mitään ikäviä tuntemuksia menemiseen tai tekemiseen - tai ajattelemiseen. Voin aivan hyvin istua sohvalla tuntikausia ja tuntea oloni rauhalliseksi ja hyväksi. Tai jos en tunnekaan oloani joskus hyväksi, ei sekään ole ongelma. Silti istun siinä vaan ja seurailen niitä ei-hyviä tuntemuksia ihan rauhassa. 

Voipi olla että näitä tulee vielä mieleen lisääkin (toivottavasti ;-) ) ja mahdollisesti jos näin käy, kirjoittelen kakkososaa tälle postaukselle lähipäivinä.