On niin mukavan turvallista olla väsynyt ja lihava
Minulla on viime aikoina ollut hyvin energinen olo, ja sellainen, että nyt tämä painonpudotuskin onnistuu. Tällaisen tietysti pitäisi olla erittäin miellyttävää, mutta olen huomannut siihen itselläni liittyvän vähän synkemmän sivumaun: pelon.
Jotenkin kammottaa ajatus, että mitä jos en enää voikaan vetäytyä sivuun elämästä sen varjolla, että a) olen epäonnistunut läski luuseri ja b) olen vanha ja varsinkin väsynyt. Että ihanko oikeasti sitten, jos pääsen painotavoitteeseeni, ja jos sen myötä olen energisempikin kuin ennen, pitäisi keksiä jotain tekemistä elämässäni, alkaa tavoitella jotain eikä vain raahustaa päivästä toiseen huokaillen että tätä samaa paskaahan tämä aina vaan on mutta minkäs teet? Jostain kumman syystä sellainen ajatus on pelottava. Tuntuisi miellyttävältä lykätä sitä kaukaiseen tulevaisuuteen, ja vetäytyä turvaan sen taakse, että minulla on vielä tämä painoprojektikin kesken, että kyllä minä sitten joskus (ehkä vuosien päästä), kunhan laihdun, niin alan elää oikeasti. Jokin osa minua ei haluaisi että koskaan pääsen tavoitteeseeni, koska en haluaisi enää nähdä minkään tavoittelun vaivaa eikä varsinkaan ottaa riskiä uusista epäonnistumisista niitä asioita tavoitellessa.
Olen tehnyt tätä elämisen lykkäämistä aika huvittavissakin asioissa. Esim. kumppanin etsinnässä sen vielä jotenkin ymmärtää, että ajattelee, että haluaisi esittäytyä tulevalle kumppanille mahdollisimman hyvän näköisenä, eikä turvonneena ja makkaraisena. Mutta minäpä olen jättänyt vastaamatta unelmieni työpaikkamahdollisuuteenkin, koska ajattelin, että ei ne kumminkaan minua ota kun näkevät millainen läski vanhannäköinen plösöämmä olen. Niinpä, kun minuun otettiin yhteyttä oman alani työpaikasta Espanjassa (minähän olen tässä puolisen vuotta haaveillut työstä lämpimämmässä maassa), ensin innostuin, sitten kauhistuin ja aloin taas hävetä itseäni, ja sitten vastasin haastattelupyyntöön, että oikeastaan perhesyyt (jes, minusta on vielä tulossa valehtelijakin) estävät minua työskentelemästä ulkomailla... Olisi ollut aika unelmaduuni, firman sisäinen siirto, ei koeaikaakaan tai lomien menettämisiä, ja mikä hulluinta, ottivat minuun itse yhteyttä pelkästään CV:ni perusteella ilman että edes hain paikkaa. Mutta minuun ihan liikaa paikalleni jämähtäneeseen iski kauhea muutoksen pelko, ja vetäydyin sen kourissa turvaan paino-ongelmieni ja yleisen nolouteni taakse, ja jänistin. Mitä ihmettä minä sitten teen jos tämä turvaverkko "mutta ensin mun täytyy ratkaista tämä paino-ongelma", poistuu?? Pelottavaa!
Jotenkin kammottaa ajatus, että mitä jos en enää voikaan vetäytyä sivuun elämästä sen varjolla, että a) olen epäonnistunut läski luuseri ja b) olen vanha ja varsinkin väsynyt. Että ihanko oikeasti sitten, jos pääsen painotavoitteeseeni, ja jos sen myötä olen energisempikin kuin ennen, pitäisi keksiä jotain tekemistä elämässäni, alkaa tavoitella jotain eikä vain raahustaa päivästä toiseen huokaillen että tätä samaa paskaahan tämä aina vaan on mutta minkäs teet? Jostain kumman syystä sellainen ajatus on pelottava. Tuntuisi miellyttävältä lykätä sitä kaukaiseen tulevaisuuteen, ja vetäytyä turvaan sen taakse, että minulla on vielä tämä painoprojektikin kesken, että kyllä minä sitten joskus (ehkä vuosien päästä), kunhan laihdun, niin alan elää oikeasti. Jokin osa minua ei haluaisi että koskaan pääsen tavoitteeseeni, koska en haluaisi enää nähdä minkään tavoittelun vaivaa eikä varsinkaan ottaa riskiä uusista epäonnistumisista niitä asioita tavoitellessa.Olen tehnyt tätä elämisen lykkäämistä aika huvittavissakin asioissa. Esim. kumppanin etsinnässä sen vielä jotenkin ymmärtää, että ajattelee, että haluaisi esittäytyä tulevalle kumppanille mahdollisimman hyvän näköisenä, eikä turvonneena ja makkaraisena. Mutta minäpä olen jättänyt vastaamatta unelmieni työpaikkamahdollisuuteenkin, koska ajattelin, että ei ne kumminkaan minua ota kun näkevät millainen läski vanhannäköinen plösöämmä olen. Niinpä, kun minuun otettiin yhteyttä oman alani työpaikasta Espanjassa (minähän olen tässä puolisen vuotta haaveillut työstä lämpimämmässä maassa), ensin innostuin, sitten kauhistuin ja aloin taas hävetä itseäni, ja sitten vastasin haastattelupyyntöön, että oikeastaan perhesyyt (jes, minusta on vielä tulossa valehtelijakin) estävät minua työskentelemästä ulkomailla... Olisi ollut aika unelmaduuni, firman sisäinen siirto, ei koeaikaakaan tai lomien menettämisiä, ja mikä hulluinta, ottivat minuun itse yhteyttä pelkästään CV:ni perusteella ilman että edes hain paikkaa. Mutta minuun ihan liikaa paikalleni jämähtäneeseen iski kauhea muutoksen pelko, ja vetäydyin sen kourissa turvaan paino-ongelmieni ja yleisen nolouteni taakse, ja jänistin. Mitä ihmettä minä sitten teen jos tämä turvaverkko "mutta ensin mun täytyy ratkaista tämä paino-ongelma", poistuu?? Pelottavaa!
Voisitko vielä ottaa yhteyttä sinne ja sanoa, että tulit toisiin ajatuksiin?
VastaaPoistaNyt mä olen sulle kuule vähän vihainen:) Ei saa antaa tilaisuuksien mennä ohi.
Ei sitä oikein enää voi, ohi meni :( Toisaalta minua ihan kauheasti pelottaisi mennä, tuntuisi että ehkä en pärjää, en työssä enkä sopeutuisi uuteen paikkaan ja uusiin ihmisiin. En ymmärrä koska minusta on tullut tällainen arkajalka, minusta joka nuorempana olin tyyppi joka uskoin että minä pärjään ihan missä vaan missä haluan pärjätä...
PoistaMinä painoin vielä neljä vuotta sitten 80 kg ja silloin ajattelin,että jos saisin 10 kg pois niin olisin niin onnellinen ja saisin paljon aikaiseksi ja alkaisin sosiaalistumaan.Nyt painan35 kg enemmän ja ajattelen,että hitto kun saisi edes 30 kg pois niin olisin onnellinen.Sitten muistankin että en ollut onnellinen 80 kiloisenakaan.
VastaaPoistaNiinpä... Itsekin painoin välillä jo kymmenisen kiloa vähemmän kuin taas sitten maaliskuussa, ja olin niin varma että koskaan en enää aio lihoa takaisin ja päinvastoin jatkan painonpudotusta. Sitten vähän joulukuun takia lipsahdusten sallimista, painonnoususta masentuminen ja siihen syöminen, stressijakso töissä, ja plops,taas oli Kaljamahaladyn maha kunnon etupuskuri :D Ei ole niin suoraviivaista tämä tosiaan itselläkään ollut.
PoistaTotta tuokin, että jos alkaa odottelemaan -niin kuin itsekin olen tehnyt- jotain tapahtuvaksi ennen kuin alkaa elää oikeasti, niin voipi olla että ei koskaan tule sitä hetkeä jolloin voisi aloittaa. Jos jollain ilveellä painon saisikin tavoitelukemiin niin eiköhän sitten voi keksiä jonkun muun ongelman, minkä takia ihan vielä ei voikaan alkaa oikeasti tavoitella asioita joita haluaa ja sosiaalistua jne.
Mä luulen, että meillä kaljamahaleideillä on suurin este siihen sosiaalistumiseen se ,että kun meiltä viedään kontrolli ajan käyttöön milloin voidaan ottaa olutta.Ite olen omasta tahdostani ja myös suurimmaksi osaksi olosuhteistakin johtuen erakko.Tilanteita olisi ollut pilvin pimein päästä "ryhmiin"ja elää sitä normaalia elämää täyttäen kaikki lomat porukan kanssa mökeillä ja lähteä reissuun Leville jne.Mutta mä tykkään siitä,että kun loma tulee,saan olla itsekseni ja ottaa olutta ja joskus on jopa hyvä seuralainen samoissa merkeissä ollut mukana.Mutta en jaksa sitä ihmis,-tutut ja kakaralaumaa jossain perhelomilla missä aamuherätykset on klo:9.00 ja sitten aletaan uuteen päivän reippaasti ohjelman mukaisesti.Ja just silloin joskus ajattelin,että kunhan mustakin tulee laiha ja reipas niin ei enää pelota aloittaa normaalien ihmisten elämää.Mut sitte ajattelin,että mä vain väheksyn mun omia mieltymyksiä.Pitäs olla ulospäin suuntautunu ja sitte vähätellään,jos jätän väliin eteeni tarjottuja hyviä mahdollisuuksia mm.työmahdollisuuksia.Ite duunarina mulle tarjottiin hyvää paikkaa ihan "jakkupukuosastolta"ja koulutusta firman piikkiin.Mutta en mä jaksa.Ja siitäkös sain kuulla saatana.Mä olen duunari ja tehdastyöläinen ja ei tarvii mennä krapulassa ja tukka pesemättä asiakastapaamisiin.Nyt voin olla omissa oloissa ,juoda kaljaa ja hoitaa asiani pois ja se riittä.
VastaaPoistaMinäkin olin muuten yllättävänkin tyytyväinen erakkomaiseen kaljanlatkintaelämääni siinä vaiheessa kun aloitin viime keväänä tätä elämänmuutosprojektiani. Ajattelin, että ainoa ongelma on ylipaino, mutta että muuten elän sellaista elämää kuin mitä minulle introverttina omituisena nörttinä sopiikin. Kotielämää jossa tissuttelen yksikseni kaljaa, pelaan tietokoneella jne. En nähnyt siinä sinänsä mitään vikaa elää noin, kun ei minulla ole lapsiakaan jotka kärsisi esim. juomisestani.
PoistaMutta kun kalorien vähentämiseksi oli pakko vähentää sitä kaljan latkimista, tulikin uusi ilmiö; huomasin, etten selvinpäin haluakaan sellaista elämää kuin mikä minulla on. Että haluaisinkin esim. puolison, aktiivisempaa tekemistä, jotain merkityksentunnetta elämään. Tämä on melko vittumainen havainto kun ikää on nelisenkymmentä, ja useimmat muut on hankkineet nuo asiat elämäänsä jo paljon nuorempana. Ja kun on muutenkin itse jo "ryytynyt" rutiininomaiseen, tylsään elämäänsä, eikä osaa enää oikein repäistä, ei ryhtyä mihinkään.
Olenhan minä tässä välillä sitäkin miettinyt, että voi olla, että kun pääsen tavoitepainooni, toteankin, että ei ollut sen arvoista, ja palaan kaljoitteluelämääni, jossa kieltämättä olin pääosan aikaa ihan tyytyväinen. Paljon tyytyväisempi ainakin kuin nyt selvempänä mutta sellaisena, jolla on kaikkia haluja tulevaisuudelle, mutta ei kykyä tai kovin vahvaa tahtoa oikein pyrkiä niihin asioihin mitä haluaa.
Lueskelin koko blogisi läpi, ja mieletöntä itsetutkiskelua ja myös huijaamista havaittavissa. Tunnistan itsestänikin tuon itseinhon ja turhuuden tunteen, mistä pitäisi päästä eroon ja opetella nauttimaan elämästä, jo lihavana ja myöhemmin sitten normaalipainoisena. Vaikutat siltä, ettet arvosta itseäsi ja pidä elämääsi elämisen arvoisena. Olen itse vasta parikymppinen, mutta äitini on käynyt läpi samankaltaisia näköalattomuuden tunteita, ja vasta vakava sairastuminen pysäytti ja herätti, että elämällä on vielä huikeasti tarjolla. Hän on kymmenisen vuotta sinua vanhempi, mutta uskon, että elämällä on sinullekin vaikka mitä siistiä tarjolla, jos vain avaat oven mahdollisuuksille. Mielettömästi tsemppiä painonhallintaprojektiin ja ihanaa kevättä, itsekin taistelen samankaltaisten "pelkojen" kanssa kuin sinä tässä postauksessa. Mutta mikään ei muutu, jos ei uskalla elää. Aurinkoa!
VastaaPoistaNuo pelot... Se on jotain sellaista, että vaikka suossa on märkä, kylmä ja ikävä tarpoa, niin kun siihen on tottunut, se tuntuu turvalliselta, eikä haluaisi ottaa riskiä joutua ympäristöön jonka mahdollisia riskejä ja epämiellyttäviä puolia ei tunne... Joten helposti sitä valitsee jatkaa sitä suossa tarpomista, koska sen kanssa on jo oppinut selviämään. Kuten nyt tämä minun työpaikkahommani, kun torjuin paljon kiinnostavamman vaihtoehdon sen takia, että saan pitää tutun ja ennen kaikkea TURVALLISEN suotarpomiseni tässä hyvää vauhtia eläkevirakseni muuttuvassa työpaikassa...
PoistaElämän arvostuksesta sen verran, että kokemukseni siitä vaihtelee. Toisaalta arvostan ihan kaiken elämää, olipa kyse ampiaisesta tai ruohonkorresta tai minusta itsestäni. En ajattele, että elollisten olentojen tarvitsisi ansaita elämisen oikeutus, vaan että jokainen olemassaoleva on arvokas sellaisenaan. Toisaalta on niitä muunlaisiakin tuntemuksia. Osa niistä johtunee yksinäisyydestäni, siitä etten ole kellekään tarpeellinen. Osa taas siitä, että koen että minussa olisi potentiaalia muuhunkin kuin tähän nykyiseen, mutta jostain syystä en pysty ottamaan sitä käyttööni, ja sitten turhauttaa kun huomaa että "alisuorittaa" elämäänsä.
Vakavaa sairastumista olen joskus miettinyt, ja olen ajatellut, että saattaisin jopa valita jättää sen hoitamatta ja valita tietoisesti kuolemisen sairauteeni. En minä aktiivisesti ole kuolemaa haluamassa enkä ikinä tekisi itsemurhaa, mutta toisaalta jos sairaus tarjoaisi luonnollisen tien ulos, voi olla etten haluaisi taistella vastaankaan...
Ihan samojen asioiden kanssa täällä painitaan koko ajan. Sillä erotuksella (kertomasi mukaan), että minä olin toooosi nätti ja kovasti miesten mieleen, kun olin hoikka ja vielä nytkin yli 100 kiloisena ihan kiitettävästi saisin seuraa (laadusta en tässä vaiheessa sano nyt mitään), mutta mua ei kiinnosta.
PoistaOlen aina ollut punkeroitumiseen taipuvainen ja olen myös aina ajatellut, että jos vain olisin laiha, olisin semmoinen ja tämmöinen ihminen ja tekisin vaikka mitä. Pari vuotta sitten kävin työpaikan kokonaisvaltaisen terveystarkastuksen seuraamuksena ravitsemusterapeutilla ja hän sitten sanoi ääneen sen, minkä jo oikeastaan tiesinkin eli en vissiin oikeasti edes halua laihtua, kun nyt on niin kätevää laittaa kaikki elämän vastoinkäymiset ja kotona mölläämiset sen piikkiin, että on lihava. Mulla on kerran sydän särkynyt ihan täysin ja olen myös niin rikkinäisestä perheestä, että en ollenkaan enää edes halua ajatella mitään parisuhdetta. Niin kauan kun on lihava, ei tarvi murehtia siitä, koska kukas tämmösestä hyllyvästä kiinostuis. Se, että olen ollut hoikkana kovinkin kaunis, nostaa kynnystä entisestään. Olen siis tottunut niihin komeisiin miehiin, enkä mitenkään vois tyytyä mihinkään tavalliseen. Ja sitten, kun olen joskus tavannut jonkun komean, joka onkin tykännyt tämmöisestä mätisäkistä, niin en tietenkään myöskään sellaisen kanssa voi olla, kun olispa ahdistavaa olla itse lihava ja mies ei olis. Mutta totuus on varmaankin se, että minä en uskalla enää rakastaa.
On helppoa olla lihava ja ajatella, että jos olisin laiha, lähtisin Espanjaan töihin, löytäisin elämäni rakkauden ja mitä muuta vielä. Entäs jos näin ei käviskään? Mä olen kerran elämässäni laihduttanut melkein 30 kiloa ja muistan edelleen kuinka pettynyt olin, kun kaikki elämässäni korjausta vaativat asiat ei tullutkaan kuntoon. Ja silti, vaikka muistan ihan selvästi ne kaikki jäljelle jääneet ongelmat, ajattelen kumminkin nykyäänkin, että jos vaan olisin laiha, hakisin mukavampaa duunia, tapaisin vanhoja frendejä, joita en ole suostunut painoni takia tapaamaan 15 vuoteen, hommaisin itselleni sen unelmien miehen ja lähtisin tuntureille patikoimaan. Todellisuus on kuitenkin se, että täällä minä olen yksin viettämässä perjantai-iltaa, korkkasin just toisen viinipullon, lautasella on manchecoa, vuohenjuustoa ja aurinkokuivattujatomaatteja, pöydällä avattuna Riikka Pulkkisen uusin, kainalossa hurisee 8 kiloinen kollinkoltiainen, enkä voi kyllä oikeasti väittää olevani mitenkään onneton. Vikahan on vaan siinä, että jokainen edellisen kaltainen ilta vie minut kauemmas siitä normaalipainosta ja rakkaudesta ja omakotitalosta ja puutarhajuhlista ja yhteisistä lauantaiaamupäivän ruokaostoksista Prismassa. Voi meitä omapäisiä mörrimöykkyakkoja...
Kiitos kirjoituksestasi, siinä oli paljon mietittävää asiaa. Minulla on tuo sama ristiriita kuin sinulla, että en oikeastaan aktiviisesti suurimman osan aikaa kärsi nykyisestä elämästäni. Nautin myös valtavasti tuollaisista pienistä arjen ylellisistä hetkistä mitä itse kuvaat: hyvä kirja, hyvää ruokaa, koira tuhisemassa pää sylissä ja toinen kerällä jalkoja lämmittämässä. Kaikki olisikin hyvin, jos minussa ei olisi sitä toista puolta, joka sittenkään ei haluaisi tyytyä pelkkiin arjen pieniin iloihin vaan haluaisi myös tavoitella sitä rakkautta ja sosiaalista elämää ja muuttoa toiseen maahan ja ties mitä.
PoistaLuulen, että pystyisin sinänsä valitsemaan joko tyytyä niihin pieniin iloihin, ja tulla onnellisemmaksi kuin olen nyt, tai sitten valita todella ryhtyä tavoittelemaan asioita joita haluan - ottaa riskin ja tulla sitä kautta joko onnellisemmaksi tai sitten onnettomammaksi jos kaikki menisi mönkään (joka tapauksessa kokemuksia rikkaammaksi siinäkin tapauksessa).
Mutta kun en tiedä kumpaa minä oikeasti pohjimmiltani haluan, että kumpi minä on aidompi minä, se joka haluaisi täysin sydämin heittäytyä kotihiireksi ja antaa itselleen luvan nauttia siitä, vaiko se joka haluaisi saavuttaa asioita ja olla aktiviisempi. Päättämättömyyden tila on piinaava, se että ajoittain haluaa toista ja ajoittain toista, mutta ei toimi mihinkään suuntaan.
No aivan just noin, minäkään en oikeasti tiedä, minkälainen pohjimmiltani olen. En tiedä, olisinko todellisuudessa kovinkaan sosiaalinen vai olenko nyt vaan jo niin tottunut tähän yksinäisyyteen, että luulen sen olevan aidointa minua. En myöskään ole ollenkaan varma haluanko oikeasti rakkautta ja parisuhdetta vai kuuluuko minun vaan haluta niitä? Minulla ei ole ollut kuin yksi sellainen oikea vakavasti otettava suhde ja se oli kyllä suurimmaksi osaksi aika kamalaa aikaa elämässäni. Muistan monesti ajatelleeni, että se kauhea pelko, joka möykkynä tuntui vatsanpohjassa, kun riidan keskellä kuvittelin eroa, ei ollut siitä suhteesta saatavan olon arvoista. Ja kun se ero lopulta tuli ja oli kaikin puolin ihan karmea, menin niin romuksi, että en halua sellaista kokea koskaan enää. Ja sitten kuitenkin mietin, että ikää tulee vaan lisää ja elämä kuluu ja minä varmaan menetän nyt jotain tosi isoa, kun en koe enää rakkautta. Koska täytyyhän sen olla tosi isoa, kun suurin osa kaikista maailman lauluista, elokuvista, kirjoista jne. kertoo rakkaudesta ja eikös korinttilaiskirjeessäkin sanota, että suurin niistä on rakkaus. Toisaalta kuitenkin seksistäkin hypetetään ihan koko ajan kaikkialla, enkä itse pidä sitä kovinkaan kummoisena asiana. Absolutely Fabulousin Edina sanoi joskus hyvin kuvaavasti, että se on kuin salainen puutarha, jota kaikki hehkuttavat, mutta johon hänelle ei ole annettu avainta. Tämä pätee omalla kohdallani sekä parisuhteeseen että seksiin. Mutta jospa tuo "laimeus" em. asioita kohtaan johtuukin siitä, että en vain ole tavannut sitä oikeaa?
PoistaKuten näkyy vaakakuppi heiluu täälläkin toiselta puolelta toiselle ja perimmäinen ongelma on nimenomaan se, että en tiedä mitä oikeasti haluan vai kuuluuko minun vaan haluta jotain. Tämän kun saisi selvitettyä, olisi matkan teko joutuisampaa ja vähemmän kivistä.
" En tiedä, olisinko todellisuudessa kovinkaan sosiaalinen vai olenko nyt vaan jo niin tottunut tähän yksinäisyyteen, että luulen sen olevan aidointa minua. En myöskään ole ollenkaan varma haluanko oikeasti rakkautta ja parisuhdetta vai kuuluuko minun vaan haluta niitä?"
PoistaJuuri näin minullakin. Kun en oikeasti tiedä, onko haluni noihin asioihin aitoa, vai ulkoa ehdollistettua, sitä että haluan koska kuuluu haluta ja koska ulkomaailma pitää minua kummajaisena koska minulla ei niitä ole. Entä jos ulkomaailma arvostaisi erakkoelämää - olisinko erittäin onnellinen erakkona? Voi olla, tai sitten ei. En tiedä, ja se on perseestä, syvältä ja poikittain.
Itselläni ei ole ollut parisuhteissa ollenkaan eroamisen tai hylätyksi tulemisen pelkoa. Päinvastoin, olen vähän liiankin riippumaton, ja sellainen "pessimisti ei pety"-ihminen. Sellainen joka joka hetki on tiedostanut että tämä voi loppua vaikka tänään, eikä se ole sitten ollut mikään suuri järkytys kun on loppunut. Yksi ilta känni-itkua ja muutama päivä itsesäälistä sisäistä puhetta, ja sitten elämä on jatkunut kuin ennenkin.
Minulla on kyllä ollut onni kokea ihan uskomaton rakkaus, sellainen jota en uskonut olevan olemassakaan, jonkinlainen sielunkumppanuus suorastaan. Sellainen, jossa tuntuu että ehkä jälleensyntyminen onkin totta, koska minusta tuntuu että olen tuntenut tuon toisen tuhat vuotta ja enemmänkin, jossa aavistaa toisen tunteet matkankin päästä, jossa kokee että ensimmäistä kertaa on löytänyt ihmisen joka ymmärtää täysin itseä. No, eipä siitäkään silti tullut mitään, sen lisäksi että tyyppi oli todellinen sielunkumppani minulle (ja on edelleen paras ystäväni) hän oli vaikeasti mielenterveysongelmainen, mikä teki yhteiselon aika haastavaksi ja lopulta mahdottomaksi...
Olen lukenut koko blogisi ja seurannut sitä.En vaan ymmärrä miksi et saa miestä??!!Et ole edes mikään hirvitys millään muotoa.Onko oma seulasi niin tiukka ettei sinne kukaan mahdu?Sussa on kunnon puuma-ainesta.Tuollaista nuoremmat miehet haluaa kunhan vaan lakkaat ajattelemasta läskejä ja ulkonäköä.
VastaaPoistaMiesten suhteen minulla ei ole koskaan ollut mitään sellaisia vaatimuksia kuin mitä jotkut listaa deitti-ilmoituksissa, ei ole kauhean tarkkoja ikärajoja (voisin kuvitella seurustelevani 25-55-vuotiaan kanssa), ei väliä onko pitkä vai lyhyt, pyöreä vai laiha, ei tarvitse olla ulkoisesti komea, ei tarvitse olla erityisen älykäskään eikä varakas.
PoistaMutta silti en ihan ketä tahansa voi tai halua ottaa, vaan täytyisi olla jonkinlainen tunne siitä että synkkaa keskenään sen miehen kanssa. Vaikka seksuaalisuuskin on tärkeää niin minulle vielä tärkeämpää on henkinen yhteys, ja se tuntuu olevan asia joka on vaikea löytää. Exäni mielestä se johtuu siitä että olen huippuälykäs ja sellaisena outo ja pelottava ;-) Itse luulen että kyse on enemmän vakavaluontoisuudestani ja siihen oudosti yhdistyneestä todella lapsellisesta mielikuvitusmaailmasta ja huumorintajusta. Useimpien ihmisten kohdalla joudun näyttelemään erilaista kuin olen, jotta "kelpaisin" heille, ja kokeiltuani sellaista suhdetta aikoinaan, olen havainnut että on parempi olla yksin kuin koko ajan omassa kotonaankin joutua varomaan ettei vain paljasta todellista itseään, koska toinen ei sitä ymmärtäisi yhtään.
Puumatouhut sinänsä voisi onnistua, niissähän on yleensä kyse pelkän seksin saamisesta, ja kyllä nainen ainakin riittävän humaltuneen miehen aina siihen tarkoitukseen saa juuri ennen valomerkkiä, jos haluaa ;-) Minä vaan en jotenkin halua pelkkää seksisuhdetta ollenkaan, olen jo oppinut varsin hyvin tulemaan toimeen ilman koko seksiä, tärkeämpää olisi elämänkumppanuus, ja sitä ei puumametsästysretkiltä taida löytyä ;-)
En minä tarkoittanutkaan sitä,että puumana olemisessa haettaisiin vain sitä seksiseuraa.Ajat ja tavat muuttuu ja ehkä nuoremmistä löytyy nykyään särmää enemmän kuin 15 vuotta sitten.Äh,mä en vaan tajua mikä sun miehen saamisessa mättää! Jos olisin ite mies niin ottaisin vaikka heti sut!
PoistaEi taida tosiaankaan olla ylipaino eikä kaljanlatkinta pääongelmasi, vaan pääongelma lienee pääongelma, eli korvien välistä ei löydy riittävää tahtoa suorittaa ympäröivän maailman normittamia elämäntehtäviä. Ja kun ihminen on sosiaalinen eläin, sosiaaliprosessorisi huutaa, että ryhdistäydy ja anna itsellesi mahdollisuus olla onnellinen, elä niin kuin kuuluu, hyödynnä lahjojasi, elä ympäröivän maailman normien mukaan.
VastaaPoistaMutta eipä hätää: kun annat perseen levitä rauhassa, pötsin paisua, makkaroiden pullistua, elimistön alkoholisoitua, vetäydyt omaan koppiisi kippaamaan kaljaa kurkkuun ja mussuttamaan roskaruokaa liikkumatta ja olematta muiden kanssa tekemisissä, ristiriita oikenee. Alkoholismista ja lihavuudesta muodostuvat pääongelmasi, ja sen jälkeen tilanne on helpompi ymmärtää.
Yksinkertaisuus on kaunista, keep it simple!
Ongelma on juuri tuo "ympäröimän maailman normittamia". Minulla on vaikeuksia erottaa, mitkä on aitoja omia halujani, ja mitkä on ympäröimän maailman normittamia asioita, joita en oikeasti sisäisesti halua mutta joiden puuttumisesta tunnen ahdistusta koska minut on opetettu niin tuntemaan. Vakaa tahtoni on elää oman sisäisen minäni mukaan, eikä ympäröivän maailman normien. Mutta kun en osaa erottaa niitä toisistaan, en tällä hetkellä.
PoistaFakta toki on, ettei tuo ongelma kyllä kaljaa juomalla ja itseään lihottamalla ratkea. Päinvastoin sitä voisi edesauttaa se, että pyrkisi kohtaamaan vaan kaiken ristiriitaan liittyvän ahdistuksen juoksematta pakoon yhtään mihinkään, ei alkoholiin, ei ylensyömiseen, ei liikaan työntekoon, ei harrastuksiin. Olla vaan ja olla ahdistunut. Tämä on se, mitä olen nyt yrittämässä tehdä, ja tässä tarkoituksessa olen esim. päättänyt olla juomatta lainkaan alkoholia kesälomaan asti. Että voisin paremmin kohdata omia ajatuksiani ja tunteitani.
Nythän tämä keskustelu kääntyi filosofiseksi eli mielenkiintoiseksi :) Jäin oikein miettimään, että onko kaikki epäterveellinen todellisuudessa merkki itsetuhoisuudesta eli itsensä hitaasti kuoliaaksi juominen tai syöminen olisi pelkästään katolta hyppäämistä vitkaampi itsemurhakonsti. Tämähän ei sinänsä ole mikään uusi ajatus, mutta tuntuu juuri nyt kovin omakohtaiselta... Eräs julkisuuden henkilö antoi hiljan lehdelle lausunnon, jonka mukaan hän sairastutti itsensä eristäytymällä maaseutuasuntoonsa luomaan rauhassa taidettaan. Mulla on vähän samantyyppinen ongelma, sillä teen työni kotitoimistossa, enkä juurikaan kohtaa päivittäin tai edes viikoittain muita aikuisia kuin kaupan kassan ja joskus jonkun naapurin. En ole edes älynnyt epäillä, ettei tälläinen elämäntapa välttämättä ole kovin terveellinen ilman viininlipittelyä ja ylipainoisuuttakin. Toisin sanoen jäin pohtimaan eniten tuota "sosiaalistuminen" -sanaa.
VastaaPoistaSiihenhän liittyy myös se onnen odottaminen laihtumisen perusteella. En itsekään etsi aktiivisesti suhdetta näissä kilolukemissa, ja tuskin se sattumaltakaan syntyy näillä elämäntavoilla. Mulle on oikeasti vanhana jojottelijana käynyt juuri niin, että kun kilot on saatu hyvälle mallille, mieskin on jostain tupsahtanut (kerran tuli kaksikin samaan aikaan). Ehkä sitä vain sitten on liikkunut enemmän ihmisten ilmoilla?
Olen myös huomannut, että laihtuminen onnistuu vain silloin, jos sen saa kytkettyä itseensä identiteettitasolla asti. Jos kykenee jollain lailla näkemään itsensä hoikkana tulevaisuudessa (tai edes menneisyydessä, jos kyseessä on paluu normaalipainoon), on paljon helpompi lähteä tavoittelemaan tuota mielikuvaa todellisuudessa. Toisaalta on pidettävä huolta, että identiteetti sitten hoikistuneena pysyy ajan tasalla - olen kerran lihonut 25 kiloa takaisin luultavasti juuri siksi, etten onnistunut näkemään peilistä itseäni sellaisena kuin olin, vaan näin sen vanhan virtahevon edelleen...
Toisaalta jossain toisissa kulttuureissa ja toisina aikakausina erakoitunutta elämää on ihannoitu. Erityisesti henkiset ja hengelliset ihmiset ovat vetäytyneet monet "maailmasta" omistautuakseen sisäiselle ulkoisen sijaan. Minä olen aina ajatellut, että minä olisin "lahjakas" erakkonunna, jos vaan olisin jonkin sortin uskova ;-) Ilman mitään koettua tarkoitusta varmaan aika harvalle sopii erakon elämä, mutta jos kokee sillä olevan tavoite, kuten vaikka jonkun hengellisen saavuttaminen, se voisi tällaiselle introvertille sopiakin. Ajattelen siis, että mikään yksi sosiaalisuuden määrä ei sovi kaikille, vaan jokaiselle on joku oma taso jossa on paras olla, toinen tarvitsee enemmän ja toinen vähemmän ihmisten seuraa.
PoistaMulla on hassua kyllä vieläkin ajoittain laihan ruipelon identiteetti. Olen suurimman osan elämääni ollut niin laiha, että ihmiset ovat ärsytyksekseni kauhistelleet sitä kuinka surkean pieni olen. Minun on vieläkin ajoittain vaikea uskoa, etten olekaan se säälittävä laiha rääpäle jota takaapäin luullaan pikkupojaksi vaan päinvastoin varsin iso tyttö.
Samoissa peloissa olen omien nenänvalkaisu viikkojen jälkeen.Ensinnäkin on ihan voittaja olo kun ei ole juonut ja minulla automaattisesti tule syötyä terveellisesti ja liikuttua tällöin.Sitten kun naama alkaa näyttää taas normaalilta ja olo on puhtoinen,käyn kampaajalla ja mietin kynsien laittamista ja saatanpa ostaa jonkun uuden kivan vaatteen.Sitten se pelko iskeekin.Ei siinä voi yhtäkkiä alkaa haalimaan itselleen sellaisia ympyröitä mitä normaaleilla ihmisillä on.Ystäviä,sinkuilla villejä viikonloppuja,kaikkea sellaista mitä tosiaan tavallisesti ihmiset elää.Taas palaan helposti omaan turvalliseen maailmaani kun kaikki se normalisoituminen minussa on lopulta helvetin pitkävetistä ja yksinäistä.
VastaaPoistaNiinpä. Niin kauan kuin on päällä joku dynaaminen projekti, olipa se meikätyttö raittiiksi tai meikätyttö hoikaksi, sitä saa hoidettua ja onnistumisista tulee voittajaolo. Mutta on vaikea selvitä sitiä tilanteesta kun hommasta tulee rutiinia tai kun 'projekti loppuu', silloin siitä loppuu palkitsevuuden tunne ja lipeää erittäin helposti vanhoihin tapoihin.
PoistaItselläni on nyt ehkä samanlainen vaihe menossa. Olen voinut vuosia pistää kaikki epäonnistumiset ihmissuhteissa, opiskelussa ym. sen syyksi, että olen ollut masentunut ja muutenkin mielenterveysongelmainen. Nyt olen kuitenkin käynyt terapiassa vähän vajaa puolitoista vuotta, ja voin huomattavasti paremmin. Ja nythän vasta onkin pelko perseessä, kun ei voikaan enää syyttää sellaista tavallaan itsestä erillistä asiaa kaikesta pieleen menneestä. Minulla päättyi juuri yksi ihmissuhde kun mies muuttaa pois paikkakunnalta, enkä oikein tiedä kumpi ajattelutapa tuntuu pahemmalta: se entinen, jossa ajattelisin että kaikki johtuu minusta ja masennuksesta, vai tämä uusi, jossa mitään konkreettista syytä ei löydykään ja jää vain hämmentyneenä miettimään, että asiat eivät vain natsaakaan aina kohdilleen vaikka olisi kuinka hyvinvoiva. Tietenkin yhtä lailla pelottaa se, että jostain tulee tyyppi jonka kanssa käykin hyvin, minkähänlaiseen kriisiin sitä sitten joutuu..?
VastaaPoistaNiinpä, helposti sitä ajattelee tai ainakin toivoo, että joku tarpeellinen muutos, oli se sitten laihtuminen, alkoholinkäytön vähentäminen tai masennuksesta paraneminen, tekisi elämästä ainakin melko täydellisen. Ja jollain tasolla sitä kuitenkin tietää, että kaikkien, myös 'ongelmattomien' elämässä on paljonkin tuskaa, ja oikeastaan riski tuskaan kasvaa kun alkaa todella elää ja tehdä asioita.
PoistaKuten sanot, parisuhdekin on iso riski että tulee henkisesti turpaan, ja pahasti. Samoin sitä voi epäonnistua kaikessa mitä lähtee tavoittelemaan, mikä sattuu vielä enemmän kuin se tyhjyys jossa on ollut ennen kuin alkoi mitään yrittääkään. Mutta silti itse kannatan, jos vaan voimia on eikä esim. masennus sitä estä, toimimista: mieluummin tunnen yrittämisen intoa ja vaikka sitten epäonnistumisen tuskaakin kuin sitä ettei koskaan tunnu oikein miltään paitsi tylsältä.