Huh huh mikä työrupeama - ja syötyä ja juotua tuli :(
Tänään oli deadline yhdelle isolle projektille, ja kuten aina, sellaisten loppuvaiheessa on kauhea hätä. Osin olen siihen itse syyllinenkin, minulla kun on taipumusta sellaiseen vitkutteluun, että jos tuntuu että aikaa vielä on, surffailen aika paljon töissäkin netissä ja käyn pitkillä lounailla tms, ja sitten se velttoilu kostautuu kun deadline lähestyy ja hommat olisi pakko saada tehtyä. Taas kävi sillä lailla klassisesti, että parin kuukauden homma tuli tehtyä parissa viikossa, kun deadlinepaniikki iski, ja siihen asti oli elellyt kuin pellossa, miellyttävälle laiskuudelle antautuen.Ei ollut kyllä kiva tämä viimeisen viikon loppu ja tähän päivään asti. Viime yönä tein töitä klo 4:ään asti tuskanhiki päässä peläten, että mitä jos en saakaan valmiiksi, että en kestä sitä häpeää. Koska aikaahan olisi ollut, jos olisi töissä tehnyt koko ajan töitä tasaisesti... No homma tuli valmiiksi onneksi, mutta kauhean puurtamisen sivuvaikutukset painoon ovat ikävät. Olen nyt saavuttanut taas sen viime toukokuisen aloituspainoni, eli painonpudotus on nyt +-0 :(
Tosiaan viime aikoina on unet jäänyt pariin tuntiin yössä, ja väsyneenä mutta silti itsensä kiivaaseen työtahtiin pakottavana on tullut jatkuvasti juotua energiajuomia, syötyä roskaruokaa (erityisesti entinen paheeni lihapiirakat useampi kappale suoraan 4 kpl pakkauksesta kylmänä syötynä ovat tehneet valitettavan comebackin elämääni). Välillä kun on ollut hermo kireällä ja ahdistanut, on siihen tietysti tarvinnut rentouttavia hiilareita kuten irtokarkkia, perunalastuja ja paljon (oikeasti kohtuuttomia määriä) leipää. Tänään kävin töissä kahvilasta ostamassa peräti kahdesti ison laskiaispullan, jossa oli täytteenä sekä hilloa, kinuskikermavaahtoa että mantelimassaa. Ja rentouttavia oluitakin tuli viikonloppuna tissutettua pitkin päivää. Tekosyyllä ettei tämmöistä menoa pää kestä ilman jotain rauhoittavaa.Ja heti perään alkaa uusi iso projekti, mutta kun on useampi kk aikaa, niin eiköhän tässä taas tule otettua pari eka kuukautta rennosti. Olen meinaan useita kertoja yrittänyt tehdä ryhtiliikkeen ja alkaa tehdä hommia muutenkin kuin ennen kuin on ihan viimeinen pakko, mutta eipä tuo ole koskaan onnistunut, joten kai tämä vaan jotenkin minulle sopiikin tämä velttoilun ja äärimmäisen työnarkomanian vuorottelu...
Oih ja voih, onnea kuitenkin projektin valmistumisesta ajallaan.
VastaaPoistaMutta kovan hinnan sitä olet maksanut stressinä ja hallitsemattomana syömis- ja juomiskuviona.
MInulla on samat taipumukset: lykkään ja lykkään varsinaista aloittamista ja sitten joudun painamaan hulluna. Minä tunnen totaalista kauhua työn edellä: en usko, että pystyn siihen - vaikka siis näytöt liki 30 vuodelta kertovat jotain muuta. Miksi sinä lykkäät ryhtymistä?
Onhan selvä, että tuollaista ei kestä ilman tankkausta, ja seuraukset ovat painolle tuhoisat. Ja aika suuria määriä olet kieltämättä tankannut. Ja aivan liian lyhyet unetkin hidastavat aineenvaihduntaa.
Nyt sitten korjausliikettä?
Sama juttu minulla. Ongelmana on, että olen sekä äärimmäinen perfektionisti että myös koen/pelkään sisäisesti jatkuvasti oikeasti olevani äärimmäisen huono ja osaamaton. Minulla on myös yleensä aina uutta hommaa aloittaessa tunne, että en voi mitenkään selvitä, että olen liian tyhmä ja huono, että työ on aivan liian vaativaa minulle. Siihen yhdistettynä se että vaadin itseltäni että työn on oltava virheetöntä ja täydellistä tekee sen, että aloittaminen on erittäin epämiellyttävää.
PoistaMulla myös tuo sama että alkaa olla jo näyttöjä työelämästä paljonkin, onnistuneista projekteista ja vaativistakin tehtävistä, mutta ei se näytä yhtään auttavan tuohon ongelmaan että sisäisesti oikeasti koko ajan olevani huono ja osaamaton, ja että *ihan kohta* se varmaan paljastuu muullekin maailmalle kaameana epäonnistumisena...
Tuosta korjausliikkeestä vielä... Olen ajatellut kokeilla sitä paleodieettiä tässä ihan uteliaisuudestakin. Olen lueskellut netistä aiheesta, printannut itselleni viikon ehdotusruokalistankin, ja ensi viikolla ajattelin koittaa :)
PoistaVeeteeämmä pitkästä aikaa moro!
VastaaPoistaMulla on tuosta painonpudotuspuuhasta semmoinen kummallinen vainu ollut, että se onnistuu noin vain silloin, kun puuhaan ryhtyy välinpitämättömän hyväntuulisena. Ja kun yrittämällä yrittää laihtua ja on univajetta ja stressiä, paino joko pysyy tai paranee. Tuolta löytyi selitystäkin:
http://www.bodyrecomposition.com/fat-loss/why-big-caloric-deficits-and-lots-of-activity-can-hurt-fat-loss.html
Sullakin kaiken lukemani perusteella täytyy olla jatkuvasti kortisolitasot korkealla. Tunnistan ittestänikin sellaisen jatkuvan pienen valmiustilatunteen ja kyvyttömyyden rauhoittua kunnolla. Päällisin puolin olo voi olla hyvä ja rento, mutta silti kun mietin niin se on manipuloitua levollisuutta. Lähellä pintaa on sellainen pieni tutina jonka kyllä tavoitan kun vähänkään yritän.
Mulle ihmisenä on selvinnyt viime vuoden parin aikana ehkä vasta, miten paljon häpeää tosiasiassa koko ajan käsittelen. Nuorena olin kapinallinen, vedin uhmalla ja luulin olevani immuuni häpeälle. Katin kontit kanssa. Tosi asiassahan mulla on jatkuva pakokauhu pyrstössä.
Koska minulla on intohimoinen suhde maailmaan, minun alkoholini on flow-tila, johon minun on käsittämättömän helppo hankkiutua. Sekään ei laske stressitasoa, vaan pitää vireystilan jatkuvasti korkeana. Ihmisterrieri siis. Mutta muuten luen tarinaasi ja näen siinä itseni. Älykäs nainen luonnottomissa oloissa yrittää tehdä elämästä pesän, mutta eihän se rajattomiin onnistu ilman, että fysiikka kärsii monella tapaa.
Sinä pelkäät alkoholismia, minä diabetesta. Samoista syistä lopultakin: henkinen pakaasi syö ruumista.
Sitä en vielä osaa sanoa, miten päästä rauhoittumaan. En minäkään haluaisi sinuna lähteä kotoa mihinkään: eihän tuohon lisästressiä halua. Harmistun jos pitää mennä mihinkään, vaikka tiedän sen tekevän hyvääkin sietorajan venyessä.
Terve VeeteeÄmmä, kiva kuulla sinusta, ja loistavaa pohdintaa taas :)
PoistaTunnustan olevani minäkin ihmisterrieri, siksi terrierejä omistankin, koska tunnen niiden kanssa sielujen sympatiaa. Minäkin olen tyyppi, jonka mielialat tempoo äärilaidasta toiseen ja vähän väliä olen sellaisessa hermostollisessa viritystilassa, jossa sydän hakkaa, hikoiluttaa ja kädetkin tuppaa tärisemään. Huvittaa, että terriereilläni on myös tuo tärinäefekti, että jos jokin kiihdyttää niitä (esim. saaliseläin, koira joka ärhentelee) mutta eivät pääse purkamaan kiihtymystä, ne alkavat täristä. Samoin minulle tuppaa käymään esim. työstressitilanteessa. Paljon kofeiinia siihen päälle niin mandoliinikrapulamainen tärinä ja levoton mutta äärimmäisen aktiivinen tila on valmis. Ja hullua kyllä, minä useimmiten NAUTIN siitä. Tuntuu että on todella elossa, elää vahvasti. Ei ehdi vatvoa mitään ongelmiaan tai alemmuudentunteitaan, kun on pakko vaan keskittyä hetkeen.
Olen aina tavallaan tykännytkin siitä että elämä ei ole tunnetasolla haalean tasaista värimaailmaltaan, vaan räiskyvää, sekä synkkiä että valoisia sävyjä sisältävää. Mutta kyllä se varmasti kehoa syö, että jatkuvasti tempoo laidasta laitaan tunneskaalaa. Tuo on varmaan yksi syy miksi olen valinnut näin passiivisen ja yksinäisen elämän: minun oma pääni tekee sisäisestä elämästäni juuri ja juuri kestokyvyn rajoissa olevaa draamaa vaikkei ulkoisesti tapahtuisi juuri mitään. Lisästressiä "uusista kokemuksista", haasteista jne en kaipaa todellakaan yhtään.
Alkoholi on minullakin ollut hyvä lääke. Olen ollut aina herkkä pitkästymään, ja sillä on saanut torjuttua pitkästymisen tunteita yksin kotona ollessa. Toisaalta alkoholi rauhoittaa hermoja ja saa aikaan miellyttävän välinpitämättömän hyvän olon. Nyt kun olen viimeisen puolen vuoden aikana suurimman osan aikaa käyttänyt sitä aika vähän, on elämä tuntunut paljon tympeämmältä, turhautumista ja pitkästymistä on ollut vapaa-ajalla enemmän kuin tarpeeksi. Ja minulle edes pitkästymisentunne ei ole passiivista ja rentoa, vaan se herättää ärtymystä, joka taas tekee sen että tunnemaailma on levoton, sydän hakkaa, olen kierroksilla, kuin häkkiin suljettu leijona ravaamassa ees taas kalteriensa takana...