Mielikuvituspoikaystävä
Tunnettua on, että lapsilla voi olla mielikuvituskavereita. Minullakin oli lapsena sellainen, alle kouluikäisenä. Hänen nimensä oli Kirsi, ja hänen kanssaan tehtiin lapsen mielikuvituksen voimalla mitä ihmeellisempiä tekoja, joiden rinnalla Teräsmies jää kakkoseksi. Pelastettiin maailma harva se päivä kaikenlaisilta vaaroilta ja sen sellaista.
Mutta mitä, kun nelikymppisellä on mielikuvitusystävä, ja vieläpä mielikuvitus-miesystävä? Se on jo vähän oudompaa. Minulla on aina ollut hyvin värikäs ja vilkas mielikuvitus ja sisäinen elämä, mutta yleensä olen käyttänyt sitä tahdonalaisesti: päättänyt kuvitella jotain ja sitten luonut maailman jonka haluan. Nyt kuitenkin on käynyt niin, että ihan spontaanisti mieleeni on syntynyt hyvin eloisa ja todentuntuinen mielikuvituspoikaystävä.
Olen yhtä aikaa hämmästynyt ja huolestunut siitä, että kun ei ole pakko keskittyä mihinkään tiettyyn asiaan, vaikka töihin, niin mielessäni pyörii jonkinlainen dialogi tai elokuva minun ja mielikuvitusmiesystäväni välillä. Välillä me riitelemme, välillä rakastelemme, välillä vaan käymme vaikka kaupassa yhdessä. Ja minulla on spontaanin mielikuvitteluni takia koko ajan tuntemus, kuin olisin valtavan rakastunut ja onnellinen. Ei siinä mitään, se on ihan kiva tunne, mutta lieneekö se kovin tervettä, kun tunteen kohteen on luonut oma mielikuvitus?
Tai kun olen olllut jo pari kertaa vähällä kertoa ihan ihmeellisiä valheita, koska olen hetkellisesti pitänyt omia mielikuvittelujani niin totena, että olisin voinut -uskoen puhuvani täysin totta- kertoa tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet vain mielikuvituksessani minun ja mielikuvitusmiesystäväni välillä... Olisi se noloa, jos oikeasti sanoisi jotain sellaista, ja kävisi ilmi ettei se ole totta ollenkaan.
Pelottavinta on, että minusta tuntuu, ettei mikään oikea miesystävä voisi korvata tätä mielikuvitusystävää. En taitaisi oikeastaan edes haluta sellaista, vaikka olen nettideiteistä yrittänyt etsiäkin. Minun mielikuvitusystäväni on täysin muokattavissa oman mieleni mukaan, kun taas tosielämässä mahdollisuuteni riittäisivät todennäköisesti lähinnä keski-ikäiseen, vähän alkoholisoituneeseen perusperttiin. Minä taidan mieluummin pitää tämän, jolla on Cristiano Ronaldon vartalo ja nuoren Antonio Banderasin kasvot, ja joka on ihan sairaan hulluna meikäläiseen ;-)
Mutta mitä, kun nelikymppisellä on mielikuvitusystävä, ja vieläpä mielikuvitus-miesystävä? Se on jo vähän oudompaa. Minulla on aina ollut hyvin värikäs ja vilkas mielikuvitus ja sisäinen elämä, mutta yleensä olen käyttänyt sitä tahdonalaisesti: päättänyt kuvitella jotain ja sitten luonut maailman jonka haluan. Nyt kuitenkin on käynyt niin, että ihan spontaanisti mieleeni on syntynyt hyvin eloisa ja todentuntuinen mielikuvituspoikaystävä.
Olen yhtä aikaa hämmästynyt ja huolestunut siitä, että kun ei ole pakko keskittyä mihinkään tiettyyn asiaan, vaikka töihin, niin mielessäni pyörii jonkinlainen dialogi tai elokuva minun ja mielikuvitusmiesystäväni välillä. Välillä me riitelemme, välillä rakastelemme, välillä vaan käymme vaikka kaupassa yhdessä. Ja minulla on spontaanin mielikuvitteluni takia koko ajan tuntemus, kuin olisin valtavan rakastunut ja onnellinen. Ei siinä mitään, se on ihan kiva tunne, mutta lieneekö se kovin tervettä, kun tunteen kohteen on luonut oma mielikuvitus?
Tai kun olen olllut jo pari kertaa vähällä kertoa ihan ihmeellisiä valheita, koska olen hetkellisesti pitänyt omia mielikuvittelujani niin totena, että olisin voinut -uskoen puhuvani täysin totta- kertoa tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet vain mielikuvituksessani minun ja mielikuvitusmiesystäväni välillä... Olisi se noloa, jos oikeasti sanoisi jotain sellaista, ja kävisi ilmi ettei se ole totta ollenkaan.Pelottavinta on, että minusta tuntuu, ettei mikään oikea miesystävä voisi korvata tätä mielikuvitusystävää. En taitaisi oikeastaan edes haluta sellaista, vaikka olen nettideiteistä yrittänyt etsiäkin. Minun mielikuvitusystäväni on täysin muokattavissa oman mieleni mukaan, kun taas tosielämässä mahdollisuuteni riittäisivät todennäköisesti lähinnä keski-ikäiseen, vähän alkoholisoituneeseen perusperttiin. Minä taidan mieluummin pitää tämän, jolla on Cristiano Ronaldon vartalo ja nuoren Antonio Banderasin kasvot, ja joka on ihan sairaan hulluna meikäläiseen ;-)
Toivottavasti sun mikupoikkis ei kuorsaa ja piereskele. Jos se sellasia tekee, paa heti vaihtoon, nimittäin naisen ei tartte sellasia suostua sulattamaan.
VastaaPoistaMitä, piereskelyhän on ihan parhautta :D Mun exässä oli yksi ehdottoman hyvä puoli ja se oli roisi pieruhuumori. Muistan vieläkin lämmöllä, kun hän täydessä Prisman hississä pieraisi, ja sen sijaan että olisi nolona katsellut kattoa tai varpaitaan ja toivonut ettei kukaan paikallistanut, kuka oli äänen ja hajun lähde, hän otti omahyväisen ilmeen ja sanoi kuivikkaan asiallisella äänellä: "MINÄ MUUTEN PIERAISIN" :D Ja meikäläinen repesi nauramaan siinä vaiheessa.
PoistaFaijalla oli kuulemma nuorempana tapana huvitella busseissa piereskelemällä äänettömästi ja katselemalla sitten tuohtuneena ympärilleen. Itse muistan kerran tapauksen, kun oli walkmanit korvilla bussiin astuessa (elettiin siis aikaa ennen mp-kolmosia). Leimasin lipun ja kävelin bussin perälle saakka. Vähän tuntui siltä, että peräpäässä (siis omassa) jotain helpotusta tapahtui, mutta tajusin mittakaavan vasta kääntyessäni istumaan: yksi jos toinenkin kurkki siihen malliin, että varmaan oli koko matkan pörissyt. Heh heh :)
Poista:D Tuossa tilanteessa sitä voisi toivoa, ettei siellä bussissa ollut kauheasti työkavereita tai muita puolituttuja. Kahvipöytäjuorujen määrä piereskelevästä työkaverista voisi olla melkoinen :D
PoistaErikoisia parhauksia..
VastaaPoistaJoo, minulla on ihan ö-luokan outo huumorintaju... Kaikenlaiset ällöttävyydet innostaa minua. Esimerkiksi se Ylioppilaslehden juttu, jossa kaksi opiskelija-toimittajaa päättivät kokeilla miltä tuntuisi paskoa housuihinsa bussimatkalla Helsingistä Turkuun aiheutti minulle suurta ilontunnetta. En jaksanut edes teeskennellä kauhistuvani kuinka lapsellista ja ällöttävää sellainen on :D
PoistaTämä laji todella jakaa ihmiset. Jos minun mieheni tekisi jotain tuollaista Prisman hississä, en lähtisi enää koskaan hänen kanssaan sinne enkä muuallekaan. Jos suhde olisi alkuvaiheessa, tunteeni taatusti jäähtyisivät.
PoistaTämä huumori on törkeydeltään lievempää verbaalisesti, mutta kun se vielä kohdistetaan käytännön pilana viattomiin ulkopuolisiin. Todella kauheata käytöstä. En ikinä rekrytoisi tällaista konkreettisesti haistattelevaa ihmistä mihinkään tehtävään.
Ystävällinen neuvo: älä koskaan erehdy kertomaan tätä juttua asiakaslounaillasi.:)
Sama anonyymi jatkaa: en tarkoittanut kommenttiani pahalla, mutta tämä asia jakaa ihmiset. Itse en ryhtyisi tekemään spektaakkelia ruumiintoiminnoista.
PoistaMuutoin pidän todella paljon huumoristasi, usein mustasta ja sarkastisesta.
Joo yritän olla kertomatta erite- tai alapääjuttuja työyhteyksissä, ja toistaiseksi se on tietääkseni jopa onnistunut, vaikka toisinaan muuten vauhdissa ollessani möläyttelenkin vähän hassuja... Tosin ei ne niin pahoja ole, noloin mikä tulee mieleen on, kun kokouksessa minulta tippui kynä ja poimin sitä nostamaan, ja tajusin että koska minulla oli aika lyhyt hame päällä, kyykkimisnäkymä oli varmaan melkoinen, joten kuuluvalla äänellä tulin sanoneeksi "anteeksi kauheesti että te joudutte mun hehtaaripersettä näin katselemaan" :D Onneksi suorasukainen tokaisu näytti vaan huvittavan miespuoleista "nainen-yrittää-kumartua-tiukassa-kynähameessa"-esityksen yleisöä...
PoistaItsekään en kyllä tekisi tuommoista pieraisu-juttua, mutta exä oli exä, ja maniassa teki paljon pahempiakin. Jotenkin niihin oli oppinut suhtautumaan aika rennosti, ainakin noihin viattomampiin. Kuten pieraisemiseen sopimattomassa paikassa tai vaikka suu ammollaan auki metrossa matkustamiseen (ihan siitä nautinnosta kun ihmiset tuijottaa). Pahemmat tempaukset kuten räyhääminen tai vanhempien naisten kouriminen ja "vammaisilmeiden" vääntely lentoasemalla ei jaksaneet kyllä naurattaa yhtään...
Minusta tuntuu, että päässäsi muhii kirjoittamaton romaani tai novelli ja mielikuvitusmiehesi lienee tarinan henkilö. Kirjoittelen omaksi huvikseni proosaa, ja käyn ihan rutiininomaisesti keskusteluja mielikuvitushenkilöiden kanssa päässäni, jopa niin että oikein nasevat heitot alkavat naurattaa ääneen ja ihmiset tuijottavat junassa.
VastaaPoistaSamaa ongelmaa kyllä minullakin ;) Olen joskus itse asiassa yrittänyt kirjoittaa sisäistä mielikuvitusdialogia pöytälaatikkotarinaksi, mutta totesin, ettei niissä kyllä kirjan ainesta ole... Tuntuvat olevan kovin egoistisia ja vain minun omaa hyvää mieltäni palvelevia nuo kuvitelmani, eikä niissä ole sinänsä mitään sisältöä joka voisi kiinnostaa muita. Kärjistäen, mun mielikuvitusmaailmassa mä olen suuri tähti ja kaikki palvoo mua, ja ne muut on statisteja ;)
PoistaMusta noista aineksista voisi ihan hyvin syntyä kirja - käsittääkseni aika moni kirjailija kirjoittaa lähinnä itsestään. :D
PoistaKuulostaa tutulta tuo mielikuvittelu. Jo nuorena tykkäsin mielummin kuvitella elämäntarinoita joissa kulloinenkin ihastus ja minä elimme kiinnostavaa elämää. Kiinnostava elämä yleensä lopahti siinä vaiheessa kun piti kuvitella vakiintumista ja lapsia. Sitten piti keksiä uusi. Viisikymppisenä, eronneena jatkan silloin tällöin kuvittelua - pitkiä jatko tarinoita - mutta useimmiten olen joku muu, nuorempi. Minusta on hauskaa kun saa elää montaa elämää rinnakkain, voittaa tv:n katselun. Joskus harvoin on niin superrealistista kuvittelua, että meinaan itsekin uskoa asioiden tapahtuneen, mutta eipä oma tylsä arki yleensä niihin inspiroi.
VastaaPoistaEn minäkään muuten koskaan ole fantasioinut mitään arkista lapsiperhe-elämää. Kyllä nuo haaveet liittyy lähinnä siihen ihastumis- ja rakastumisvaiheeseen ja alkuhuumaan.
PoistaMinulla on tämän alkuperäisen postauksen jälkeen yhä vaan vahvistunut tunne, että en minä taida oikeasti kaivata ihan lihaa ja verta olevaa kumppania ollenkaan, että minulle riittää tämä oma sisäinen fantasiamaailma :)