Mielenkiintoista tietoa addiktioista Hesarissa

Olen ennenkin tykännyt tiedetoimittaja Jani Kaaron artikkeleista, mutta tällä kertaa oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen juttu, varsinkin kun olen itse omalla kohdalla joutunut myös pohtimaan pitkäaikaisen alkoholin suurkulutukseni taustoja. Jos vähääkään kiinnostaa vaihtoehtoiset näkökulmat addiktioihin, kannattaa lukea koko juttu: linkki juttuun.

Itselleni jutun keskeisin pointti on se, että koe-eläimet, tai sen puoleen ihmisetkään kuten intiaaniesimerkistä nähdään, eivät näytä addiktoituvan haitallisessa määrin niille tarjoilluille edes vahvoille päihteille, jos niiden sosiaalinen ympäristö ja elinympäristö on niille sopiva ja luonnollinen. Virikkeellisessä ympäristössä laumana
elävät rotat eivät kiinnostuneet morfiinista, vaikka sitä niille tarjottiin ja ne olisivat saaneet vapaasti nauttia sitä. Osaan rotista sitä jopa injektoitiin pakolla, mutta hyvässä ympäristössä elävät eläimet eivät silti kehittäneet siihen addiktiota. Aivan toinen oli perinteisessä, lajille sopimattomassa koe-eläinlabraympäristössä elävien rottien laita, siis niiden jotka elävät yksin pienissä muoviastioissa ja joita lisärasitetaan stressaavilla ja usein kivuliailla kokeilla. Nämä rotat kun pääsivät kiinni huumeeseen, ne addiktoituivat nopeasti. Ne kävivät hakemassa huumetta aina uudestaan ja uudestaan paikasta missä sitä oli tarjolla. Ne myös kehittivät vieroitusoireita jos eivät saaneet huumettaan.

Mielenkiintoista kyllä, samaa on nähty ihmisillä. Intiaanit tunsivat niin alkoholin kuin erilaisia kasvimaailman päihteitä, mutta niin kauan kuin he elivät perinteisissä yhteisöissään, noudattaen perinteistä elämäntapaansa, päihteet eivät olleet ongelma. He käyttivät niitä lähinnä uskonnollisissa yhteyksissä vahvistaakseen hengellisiä kokemuksiaan. Mutta kun intiaanit ajettiin reservaatteihin ja heidän elämästään tuli hyvin rajoitettua ja pitkästyttävää, muuttui varsin suuri osa intiaaneista ongelmajuojiksi. Päihteet ovat kipulääke, sanoo artikkeli, ja ne kiinnostavat liiassa määrin lähinnä niitä, joilla on (henkinen) kipu lääkittäväksi. Kivusta kärsimätöntä ne eivät kiinnosta muuta kuin ehkä satunnaisesti -onhan tietoisuudentilan muuntaminen itsessään kiehtova kokemus - mutta eivät haitaksi asti, niin että aine alkaisi ottaa vallan koko elämästä.

Omalla kohdalla...

tuntuu että jutussa on paljonkin perää sen kannalta, miksi olen ollut suurkuluttaja. Artikkeli puhuu paljon sosiaalisesta yhteisöstä syrjäytymisestä, ja omalla kohdallani tämä on ainakin ollut niin totta kuin voi. Olen ollut kiusattu, lisäksi olen muuttanut paikkakuntaa ensin opiskelujen myötä ja sitten vähän päälle kolmikymppisenä miehen perässä (miehen, joka jätti minut kuukauden päästä siitä kun olin muuttanut). Ystäviä ei ole ja suku asuu kaukana. Ei ole sitäkään onnea osunut kohdalle että olisi puolisoa löytynyt. 

Ja onhan tämä kieltämättä vähän luonnotonta ja tylsää elämää, istua päivät istumatyössä ja illat tietokoneen tai telkkarin ääressä. Samaa rutiinia aina vaan: nuku, syö, mene töihin, tee työtä 8 h, palaa töistä, syö, ulkoiluta koiria, istu väsyneenä koneen edessä, nuku... Velvollisuuksia riittää, mutta oikeasti iloa tuottavat asiat on harvassa. Minä löysin itselleni alkoholista sellaisen iloa tuottavan asian, jolla sai ihan hilpeän kivan olon vaikkei siihen varsinaisesti ollutkaan mitään syytä. Ei muuta kuin etanolin aivosoluja hyväilevä vaikutus. 

Enkä ole oikeastaan vieläkään löytänyt kauheasti uusia ilonaiheita. Olen ajoittain tiedostanut tämän ongelman, että pitäisi etsiä jotain mistä nautin, mutta en ole saanut aikaiseksi toteuttaa mitään. Hyvän ruoan laittaminen ja syöminen on ehkä ainoita missä olen aktivoitunut ja mistä pidän, mutta kun yrittää laihduttaa, herkuttelu ei ehkä ole kyllä sekään rakentavin tapa maailmassa ;-) Seuraava tavoite olisi hankkia itselleni mieleistä musiikkia ja alkaa kuunnella sitä. En ole nimittäin teini-iän jälkeen edes kuunnellut juuri koskaan musiikkia, paitsi jotain taustamusaa autoradiosta, vaikka aikoinaan musiikki oli minulle hyvin tärkeää.