Lopultakin paino laskuun, ja yksinäisen ystävänpäivä
Jees, pitkä painonnousuputki katkesi
Tiedä onko Allien ansiota vai muuten, mutta kun viime viikolla paino saavutti karmeat 71,1 kg, tänä aamuna se oli enää 70,5 kg. Onneksi näin, nimittäin alkoi jo iskeä paniikki kun lihoo ja lihoo vaikkei syö tai juo mitenkään liiallisesti. Tästä on hyvä jatkaa samalla linjalla, ilman helposti kostautuvia paniikkivetoja kuten pikakuurit. Vieläkin kyllä välillä kaduttaa, että miksi OI MIKSI mokasin sen että olin syksyllä jo päässyt vähän päälle 63 kilon painoon, mutta koska asia ei katumalla muutu, en jaksa sitä onneksi kovin kauaa miettiä.
Yksinäisen ystävänpäivä
Tänään on ollut ystävänpäivä, ja sen kunniaksi vielä Iltasanomissa Rakkausviikko. On ollut jotenkin masentavaa luettavaa ja kuultavaa ikiyksinäiselle. Minulla ei ole käytännössä koskaan ollut läheistä ystävää. Koulussa joskus lapsena meinasin vähän ystävystyä erään luokkaan uutena tulleen lapsen kanssa, mutta varsin pian hänkin löysi kiinnostavamman kaverin ja minä jäin taas sivuun. Aikuisena ei ole ollut ystäviä.
Ja ne rakkausviikon tarinat ihmeellisistä toistensa kohtaamisista... Huoooh... Jotain sellaista kai itsekin nuorempana odotin, että ei tarvitse kuin elellä elämäänsä ja jossain tulee vastaan se unelmien prinssi ja sitten mennään naimisiin ja hankitaan pari lasta ja talo, se perinteinen idylli. Se ei vaan mennytkään niin, ja tuollaiset rakkausviikot saa sen taas muistamaan mitä on menettänyt, vaikken yleensä sitä kauheasti mieti.
Mutta muuten kyllä ihan hyvä päivä, Leijonat kaatoi Norjan olympialaisten jääkiekossa (jee, vähän oli tullut vetoakin lyötyä voiton puolesta Veikkauksen sivuilla), ja tällä hetkellä ei ole yhtään surkea yksinäisyysfiilis edes. Ai niin, ja tänään ensimmäistä kertaa 40-vuotisessa elämässäni joku kehui ulkoista olemustani. Prismassa se tapahtui, en edes huomannut koko tyyppiä kun olin keskittynyt hermostuneesti huokailemaan teatraalisen kyllästyneesti kassajonossa seisovien ihmisten hitaudelle, kun huomasin ehkä 30-40-vuotiaan miehen takanani katselevan minua. Kun katsoin takaisin (ilmeellä "mitä vittua säkin tölläät saatana, kai minä saan huokailla jos minua tympii"), tyyppi hymyili ja sanoi että jäin vaan katsomaan kun olet aikamoinen ilmestys, tumma ja tulinen, aivan ihanan näköinen. Vastaukseni taisi kyllä olla lähinnä turhautunut HMPF kun en tiennyt miten moiseen reagoidaan, ja jatkossa tiukasti katseen suuntaaminen eri suuntaan, siltä varalta että kommentti oli vittuilua, ja mies nauraisi minulle jos ottaisin sen tosissaan.
miten voi olla että noin loistavalla huumorintajulla varustettu ihminen on ilman ystäviä?
VastaaPoistaMinun huumorintaju taitaa olla aika outo, sellainen kuivakka ja sarkastinen. Useimmat taitavat pitää minua kuivikkaana tosikkona, erittäin tylsänä tyyppinä...
PoistaLapsena varsinkin oli myös tunne että minä ja muut ikäiseni ei ollenkaan ymmärretä toisiamme, on niin eri kiinnostuksen kohteet. Minä olin pikkuvanha ja syntyjä syviä pohtiva, ja sitten muut tytöt varsinkin puhuivat lähinnä jostain sosiaalisista kuvioista, tavaroista tms mikä ei kiinnostanut minua ollenkaan. Niinpä minä usein katsoin oman mielikuvittelun paremmaksi seuraksi kuin muut ihmiset.
Voit olla ihan tyytyväinen tuohon reiluun 70 kiloon... itsekin pääsin lukemaan 63,6 (mulle normipaino on jossain 56 ja 59 kilon välillä) mutta nyt on taulussa 85 kg, eikä lähde yrityksistä huolimatta laskuun. Kerran pääsin tammikuussa lukemaan 83,9 ja olin onnessani, mutta sitten erehdyin syömään näkkärin juustolla juuri ennen nukkumaanmenoa ja aamulla vaaka näytti 85,5
VastaaPoistaTässähän täytyy muuten lähteä huomenna käymään Prismassa... tosin olen blondi, joten kehuja ei ainakaan samalla perusteella liene saatavissa :(
Tuon minäkin olen muuten huomannut, että jos on vähemmillä hiilareilla välillä, niin tuntuu että jee, paino laskee paljon, mutta se onkin nestelaskua vaan, minkä huomaa siitä ettei tosiaan tarvita kuin joku näkkäri tai leipäviipale niin plops, tuleekin puolessa vuorokaudessa muka pikapudotettu paino (eli ne nesteet) takaisin...
PoistaTsemppiä sinnekin vaan painon uudelleen pudottamisen kanssa, ei ole helppoa ei... En oikein uskonut kun luin niitä Patrik Borgin juttuja siitä, miten laihduttamisesta tulisi muka jotenkin vaikeampaa jos on jojoillut, minä uskoin että on suoraviivainen juttu. Vaan on sitä nyt jo itsekin saanut esimakua siitä mitä se on kun on nälänhallinta sekaisin ja säästöliekki päällä niin ettei paino putoa ollenkaan niin kuin ennen. Tilanne on varmasti paljon pahempi vielä jollain, joka on jojoillut vuosikausia.
Noista kehuista - hassua on, että se käytännössä kehui minua hermostuneisuudesta ;-) Oli ollut töissä kova iltapäivä, olin ylikierroksilla, sitten kauppaan ja pahus vieköön pitkä jono ja käsittämättömän hitaita ihmisiä siinä. Tyyppi tulkitsi levottoman hermostuneisuuden "tulisuudeksi", varmaan siksi kun on yhdistynyt tummiin hiuksiin ja eilen tulipuna-mustaan vaatetukseen.
En kyllä tiedä tuosta jojoilun merkityksestä... olisko se kuitenkin ennemmin henkistä kuin fyysistä? Vähän niin kuin röökilakkoilu, että kun on ennenkin aloittanut uudelleen polttamaan, niin se sortuminen käy helpommin tai on jotenkin luvallisempaa?
VastaaPoistaMulla on vakaa usko siihen, että ihmiset pystyy aina "detektoimaan" (pelisukupolvea edustavien lasteni hieno ilmaus) muiden energiat, eli ei se kundi mitenkään väärässä ollut varmaankaan. Hermostuneisuus ja tulisuus on ehkä kuitenkin aika lähellä toisiaan :D :D
Varmaan tuokin on totta että sortuminen käy helpommin, mutta itse en ole tämän vuoden puolella sortuillut, ja silti paino on vaan jumittanut / noussut... Itsekään en uskonut sellaisen olevan oikein mahdollistakaan, kun oli siihen asti niin suoraviivaisesti mennyt syötyjen kalorien ja painon muuttumisen suhde. Mutta joulukuun syöpötys- ja juopotusshokkihoito +6 kg painonnousuineen pisti asiat vähän uusiksi, toivotavasti vain tilapäisesti kumminkin :-\
PoistaHeh, mäkin muuten uskon hyvinkin ihmisten kykyyn havaita toisten energiat. Olin itsekin varsinkin nuorempana rasittavan herkkä sellaiselle, paikat joissa oli paljon ihmisiä suorastaan rasitti kun tuntui että aistii liikaa kaikenlaista mitä ei haluaisi, lukee toisten ihmisten fiiliksiä heidän olemuksestaan... Vanhemmiten olen onneksi oppinut suojautumaan moiselta vetäytymällä omaan päänsisäiseen maailmaani kun olen liikenteessä ihmisten seassa - minulle riittää omat murheet ja huolet käsiteltäväksi, enkä tarvitse sen päälle niitä joita tuntuu huokuvan joistain muista.
Heeh meitin olis pitäny ryhtyä polliiseiksi niin oltais ammatissa päästy pitkälle kommissariaattiin saakka! Siinähän on just etua siitä, että näkee toisten ns. salaiset fiilikset (olen syyllinen, olen syytön, eikun se oli naapurin Liisa)... Suojautuminen on tosiaan tarpeen, muuten kaikki omat voimat vaan valuu maailmalle jotenkin.
VastaaPoistaTämä painonjumitusasia se vaan on niin jumalattoman rasittava. Tuntuu, että koko muu elämä ja onni on siitä kiinni, ja siltikään ei onnistu tätä yhtä pirullista kulmaa hoitamaan kuntoon... tsemppiä Plussapallo!
Kiitti tsempeistä! Minäkin olen ratkaisukeskeinen ihminen joka olen tottunut ongelman huomattuani laittamaan sen kuntoon, olipa ongelma töissä tai yksityiselämässä, ja ottaa luonnon päälle että yksi paino, jonka nyt pitäisi olla melkoisen triviaali asia (kun kyse sentään on vaan kalorinsaannin ja kulutuksen suhteesta), alkaa kettuilemaan...
Poista