Perfektionismista ja epäonnistumisen pelosta

Tässä kun olen omaa stressikoohotustani seurannut, niin olen huomannut, että suuren osan paineistani aiheuttaa kaksi piirrettä, jotka mulla oli jo lapsena: jumalaton perfektionismi, ja siitä seuraava hirvittävä epäonnistumisen pelko, joka johtaa hommien aloittamisen lykkäämiseen, mikä taas johtaa stressiin ja ahdistukseen. Erityisesti näitä oireita ilmenee, jos pitää tehdä jotain esim. uusilla tekniikoilla joita en ennestään tunne, mikä taas on omissa töissäni ihan arkea ja jatkuvasti vastaan tuleva tilanne.

Mutta näin tässä taas kävi. 3 viikon projektijakso, jonka aikana minun piti toteuttaa eräs mobiilisovelluksen kokonaisuus. En ole mobiilikehitystä ennen tehnyt, mutta ei se mitään, järkevä ihminen olisi heti jakson alussa alkanut tutustua aiheeseen lukemalla tutoriaaleja netistä, alkamalla kokeilla ja tutkia asioita. Sen sijaan mitä teen minä? Menen paniikkivaihteelle, jossa sisäisesti valitan: "en osaa, en pysty, joudun häpeään kun jään kiinni että olen tyhmä"! Paniikin vallassa välttelen pakkomielteisesti työhön tarttumista kaikilla tekosyillä. Aina on jotain sivuhommia joita voi tehdä. Aina on netissä jotain erityisen kiinnostavaa surffattavaa. Etäpäivänä iskee päänsärky juuri kun "ihan oikeasti" olin aloittamassa. Saan myös kovan lenkkeilyhimon juuri kesken työpäivän: "aurinkokin paistaa, pakkohan on lähteä ulos kävelemään".

Tilanne, kun oli 3 päivää deadlineen, joka oli tänään. Tässä vaiheessa olen niin ahdistunut, että kädet tärisee enkä voi nukkua, ja epäilen oikeasti saattavani seota minä hetkenä hyvänsä. Tuho vaikuttaa varmalta. Mietin, että pitäisikö pitää saikkua ja ottaa näin aikalisää. Tai tuhota tietokone staattisella sähköllä tms huomaamattomalla keinolla, ja väittää että homma oli kyllä tehty mutta ikävä kyllä katosi. Vai pitäisikö suoraan käväistä irtisanoutumassa. Mutta moraali ei anna periksi epärehellisiin ratkaisuihin, enkä oikein työttömäksikään halua, joten nyt tässä vaiheessa sitten, hirvittävän paineen alaisena pakotan lopulta itseni hommaan. Avuksi pakko ostaa sixpack kaljaa rauhoittavaksi lääkkeeksi ja aloittaa työ illalla, koska konttorilla ko. lääkettä ei voi oikein käyttää ja ilman sitä en pysty voittamaan lamauttavaa haasteen ja epäonnistumien pelkoani.

Työn aloitettuani joudun jatkuvasti pakottamaan itseni palaamaan asian tutkimiseen, ja silti vähän väliä huomaan että taas olen ihan huomaamattani livennyt jonnekin nettikeskustelua lukemaan, tai jotain blogia, tai vaikka pöydälläni olevan karkkipussin tuoteselostetta. Tai käymään jääkaapilla, mikä on laihdutuksen kannalta tuhoisa tapa. Nyt kuitenkin paine on jo niin kova, että saan pakotettua itseni työhön. Sanon vastaan sisäiselle "epäonnistut, et osaa" -inttäjälleni. Ja höpön, olet 20 vuotta tehnyt näitä hommia ja koskaan et ole vielä epäonnistunut, vaikka joka helvetin kerta tämä sama show. Aika pieni todennäköisyys että nyt olisi eka kerta! Nyt ei tarvi kuin alkaa järjestelmällisesti tehdä vaan ja etsiä puuttuvat tiedot googlettamalla ja kokeilemalla. Jos liikaa ahdistaa, niin kaljaa koneeseen niin helpottaa.

Niin siinä taas kävi, että työ oli deadlineen mennessä valmis. Sitä kiitettiinkin, ja ensi viikolla minun pitää esittää tekeleeni projektin ohjausryhmälle kun on niin hieno. 3 viikon työ intensiivisellä 3 päivän ja melkein yönkin (3-4 tuntia nukuin välillä kyllä) tekemisellä ja olutlääkityksellä. Kuinka paljon helpompaa se olisi ollut jos olisi oikeasti käyttänyt siihen sallitut 3 viikkoa eikä vältellyt työtä ekaa kahta ja puolta viikkoa. Mieleni tekisi sanoa, että nyt teen elämänmuutoksen, ja jatkossa alan puuttua välttelykäytökseeni heti kun sitä huomaan, mutta enpä taida jaksaa. Jos 20 vuotta on tällä tapaa menty ja monta kertaa jo yritetty muuttaa tapoja, siinä onnistumatta, niin täytyy kai vaan hyväksyä nämä ajoittaiset äärimmäisen ahdistustekemisen kaudet. Välillä kyllä haaveilen jostain superyksinkertaisesta rutiinityöstä, jossa ei tarvisi oppia uutta eikä keksiä mitään, ei ratkaista työkseen ongelmia,vaan voisi toistaa aina vaan samaa helppoa hommaa...

Kommentit

  1. Huh ymmärrän sua niin hyvin tässä suhteessa... mut mulla on ehkä vielä omituisempi tilanne (kirjoitan muuten täs näillä mandoliinisormilla, vielä on 8-sormijärjestelmä käytössä, uusia hermoja kai kasvaa kun ne kaks ei kestä kosketusta) siinä suhteessa, että jos sulla on perfektionismi/epäonnistumisen pelko niin mulla on perfektionismi/onnistumisen pelko... ihan hilkulla on elämänikäisen unelman toteutuminen, mut kaikki vitkuttelukeinot on ensin käytettävä. Oletko muuten jo liittynyt Procrastination Societyyn? Ei se mitään, en minäkään, eikä yhdistystoiminta oikein ole päässyt vauhtiinkaan vuonna 1952 solmitun aiesopimuksen jälkeen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Ovat varmaan vitkutelleet seuraa perustavatkin niin ettei ole homma edennyt ;)

      Tuo onnistumisen pelko tosiaan onkin erikoisempi. Itselläni taas on sellainen pelko, että silloinkin kun pinnalta näytän onnistuvani, niin kuitenkin olen oikeasti epäonnistunut, ja kohta se paljastuu. Jos kyse on työstä, niin ehkä siitä löytyy kauhea virhe (mikä ei olisi mitenkään mahdotonta, ottaen huomioon että se on tehty kaljan voimalla muutamassa päivässä ;) ) . Jos kyse on jostain elämänmuutoksesta, olen varma että ehkä se johtaakin epäonneen, vaikka kuvittelinkin sitä haluavani. Esim. kun mietin ulkomaille töihin lähtöä, niin koko ajan mietin myös, että tuskinpa siellä edes pärjäisin joten hyvä vaan jos epäonnistun pääsemisessä...

      Poista
  2. Ehkä ei kannata kertoa ainakaan siellä duunissa, että teit projektin kolmessa päivässä. Ens kerran saat sitten kolme pv aikaa 3 vkon sijasta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei ;) Vakavasti ottaen kyllähän tällainen tekemistapa välttämättä johtaa virhealttiuteen ja mahdolliseen laadun puutteeseen, kun tehdään paniikissa ja hädällä viime hetkillä, oikoen mutkat suoriksi kaikessa missä mahdollista. Ihmeen hyvin olen sikseen selvinnyt kyllä että tämä on valitettavasti ollut työtapani käytännössä aina.

      Suurimman vitkuttelun tein ekassa alan työpaikassani. Oppimisen kauhu oli nimittäin niin kauhea, että meni lähes puolitoista vuotta että uskalsin yrittää oikeasti tehdä jotain. Kävin istumassa töissä, kävin palavereissa, mutta itse työtä en pystynyt tekemään. Olin varma että saan potkut. Sitten pomo sanoi jossain palaverissa että ei kukaan oikein odotakaan että ekana vuotena-parina saa mitään aikaan :D Siitä on kyllä ajat muuttuneet, nykyään joutuisi jo koeajalla ulos jos ei mitään saa aikaan.

      Poista
  3. Kannattaa kokeilla vaikkapa Pomodoro-tekniikkaa: suomeksi ja arkisesti ihan vain sitä, että pakottaa itsensä istumaan 25 minuutin "tomaatinsiivun" ja tekemään jotain tehtävän eteen.

    Jos ja kun edes lähestyy vaativaa kohdetta eli ahdistavaa työtehtävää, sen kammottavuus alkaa menettää otettaan. Tai sitten ei, mutta onpahan tullut tehdyksi edes 25 minuuttia työtä. Ja useampiakin siivuja voi yrittää tehdä päivän aikana. Ja siivun jälkeen aina jokin palkinto, hah, hah, esimerkiksi verkkolehden lukeminen tms.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä kokeilin tuota joskus vuosia sitten, mutta vain 5 minuutin siivulla. Ei siitä tullut mitään. Niin kauan kuin ei ollut hätäpaniikkikiire, onnistuin lykkäämään sen 5 minuutin aloittamistani aina vaan, ei oikeasti jaksanut pohjimmiltaan kiinnostaa tarpeeksi että olisin saanut itseäni pakotettua siihen.

      Sinänsä tätä ongelmaa kyllä kannattaisi ehkä taas tosissaan yrittää ratkaista, koska tämä ihan sama ongelmahan piinaa paitsi työelämässä, niin myös esim. laihdutuksessa. Tämähän on ihan sitä samaa: "no en mä tänään, mutta huomenna ihan varmasti" asioiden lykkäilyä, jota teen syömisten ja juomistenkin kanssa. Ehkä pitäisi jo heti huomenna taas yrittää ryhdistäytymistä prokrastinaation kanssa...

      Poista
  4. Vaikuttaa kyllä toi sun duunis niin kamalalta vaikka siitä maksettaisi mitä. Sinkkuna varmaan ehkä jaksaa mutta kai siellä sun duunikavereissa on perheellisiäkin? Miten ne jaksaa, vaikkaeihän se suhun vaikuta. Jätin IT ala taakse ja nyt hermo lepää. Ei sais mua enää takaisin sinne, vaikka maksettais hunajaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maksimaalinen kateellisuus IT-alalta pois pääsemisestä! Kyllä itsekin uskon että parantaisi merkittävästi omaa elämänlaatuani joku rennompi työ.

      Itse en tosiaan olisi pystynyt tämän työn kanssa minkäänlaiseen parisuhde- tai perhe-elämään. Olen työpäivän jälkeen niin hermot kireällä, että en kestä ketään nurkissani ja pienikin häiriö hermostuttaa kohtuuttomasti. Haluan vaan istua sohvalla ja tuijottaa seinää (jopa telkkarin katsominen on usein liian ärsykekuormittavaa) tai sitten pelata jotain totaalisen aivotonta ja helppoa tietokonepeliä (kaikki haastavuus jopa peleissä ahdistaa).

      Nuorempana ajattelin, että vika on yksinomaan minussa, että minulla vaan on näitä älyn ja luonteen heikkouksia jotka tekevät ihan mukavasta työstä vain minulle helvettiä, mutta mitä enemmän olen it-alalaisten kanssa jutellut, sitä enemmän huomaan että näitä ongelmia on käytännössä kaikilla ja pahenevat vanhemmiten. Vastavalmistuneena joku vielä onkin innoissaan opettelemaan koko ajan uutta ja tekemään kiireellä, ihan vaikka näyttääkseen taitonsa ja haastaakseen itseään, mutta kyllä se siinä 35 vuoden iän jälkeen alkaa useimmille olla vain ahdistava rasite.

      Poista
  5. Mä olen koodarin urani alussa... Lohduttavaa, että sulla on ollut samanlaisia ajatuksia: oonko liian tyhmä tähän, ei vaan pysty tekemään töitä kun kauhee rimakauhu... Onko se päässyt sulla kuitenkin siihen pisteeseen, että joskus koodatessa tulee sellainen virtauskokemus ja asiat sujuu ja työskentely on jopa melkein nautinnollista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle nuo flow tilat on ihan vieras juttu. Kyllä jokainen koodirivi täytyy tuskalla ja työllä puristaa, eli ei ole ilmeisesti ihan mulle sopiva ala ;) Mulla menee niin, että jos homma on rutiinia, joudun pakottamaan itseni keskittymään mihinkään niin tylsään, ja jos taas on uusia tekniikoita tai jotain muuta haastavaa, on tuo rimakauhu ja taistelu sitä vastaan. Aina kuitenkin vastenmielistä itsensä pakottamista tämä työ on. Mutta näinkin tätä on pystynyt tekemään 20 vuotta.

      Tämä scrum sprintteineen on kyllä tehnyt asioista vaikeampia. Ennen projektit oli pidempiä ja niiden alussa saattoi ottaa rennosti. Vastapainoksi viikko tai pari ahdistus-paniikkitekemistä projektin lopussa oli ok, kun oli saanut laiskotella ensin joskus jopa kuukausia. Nyt sprintit on 2 viikon mittaisia ja niin usein täytyy käydä läpi se työnvälttely-, itsensä pakottamis- ja kiireellä viime tingassa-tekemis-ketju.

      Vaikka uskonkin että pystyn tekemään tätä eläkeikään asti kun olen tähänkin asti pystynyt, niin jos nyt meillä päällä olevissa yt-neuvotteluissa kenkää saan, niin enpä taida enää it-alan hommia hakea.

      Poista
  6. Mä olen aina päässyt flow-tilaan helposti, mutta en koskaan nykyisessä paikassani. Avokonttorin häly, jatkuva häiritseminen (=tiimityöskentely), useampi työchatti ja kovat paineet jotenkin torpedoivat luovuuden ja tekemisen iloa... Mulle oli jotenkin silmiä avaavaa se kun kutsuit scurmia kyttäämiseksi (tai jollakin tuonkaltaisella synonyymilla). Jotenkin oli daily statukset ym. kaikki asiaan liittyvät tökkineet jo jonkin aikaa vastaan, mutta oli vaikea paikantaa että miksi...

    Mä olen miettinyt että onkohan sitä naisena vähän liian tunnollinen. Sitä murehttii jo etukäteen jos ei tiedä vielä vastauksia tai tee kaikkea mahdollisimman hyvin. Monet muut esittävät tietävänsä paljon ja varmaan itsekin uskovat siihen kun väittävät itseään guruksi tai koodininjaksi.

    Alana tämä kiinnostaa mua aidosti mutta se tapa millä asioita hoidetaan vie varmaankin intoa ja se jatkuva paine sammuttaa kipinää...

    Kiitos kuitenkin kommenteista, niin lohduttavaa kuulla kun painit samojen asioiden kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Työelämä on huonontunut IT-alalla ihan kauheasti sinä aikana, kun olen itse alalla ollut. Ensin tuli tosiaan avokonttorit, sitten tarjouskilpailut projekteista alkoivat käydä yhä tiukemmiksi niin että tuli hurja kiire ja tarve tehdä monia projekteja yhtä aikaa. Viimeinen pilaaja on ollut tämä Scrum, joka on huonontanut oloja ihan kauheasti. Valtavasti menee työaikaa turhiin palavereihin, sprint planningia ja backlog groomingia ja demoja ja retroja ja ties mitä, ja ne hemmetin päiväkodin nimenhuutoa muistuttavat turhat dailytkin.

      Scrum tuntuu perustuvan, kauniista tiimityöpuheista huolimatta, lähinnä ryhmäpaineen aikaansaamiselle, niin että ihmiset tekisivtä paljon työtä ilmaiseksi vapaa-ajallaan selvitäkseen demoista kunnialla. Kun kerran oikein korostetaan, että jos yksi epäonnistuu, koko tiimi epäonnistuu. Kukaan ei halua pettää kollegoita, ja niinpä demoa edeltävinä iltoina ja öinä on kodeissakin kova koodaaminen tuskanhiki päässä. Ja tätä kun on 2 viikon välein (mulla viikon välein koska olen kahdessa scrum projektissa joissa demoviikot eri viikkoina) niin jatkuvasti on tuska ja paine päällä. Deadlinet niin usein on aika raskas juttu henkisesti, ja koko idea sprintistä, pikajuoksumatkasta, toinen toistensa perään on uuvuttava.

      Itse en usko että liittyy sukupuoleen tuo tunnollisuus ja huonouden tunne. Juttelen it-asioista puhelimessa tai tuopin äärellä säännöllisesti 3 ikäiseni tai vähän vanhemman miespuolisen kanssa: 2 ex-kollegaani ja 1 ex-seurustelukumppani joka myös koodari, ja ihan samoja ongelmia heillä. Miehet ei vaan niistä ikinä avoimesti kertoisi työpaikalla tms - tosin en kyllä minäkään, siellä minäkin esitän itsevarmaa asiantuntijaa, koska se kuuluu rooliin. Täällä blogissa sitten vaan nimimerkillä volisen miten surkea luuseri olen ja pelkään etten selviä.

      Poista

Lähetä kommentti