Tunteista ja tunteettomuudesta

Harvemmin on tullutkaan sellaista palautetta blogiini kuin viime kommenteissa, mutta sekin on ihan tervetullutta, koska sekin saa pohtimaan ja peilaamaan meidän ihmisten keskinäistä erilaisuutta. Koska olen melkoisen tunnekylmä kuten kommenteissa sanottiin, tai kuten itse mieluummin sanon, tyyni ja rauhallinen  ;) , niin ei minulla herää mitään kielteisiä tunnereaktioita negatiivisesta palautteesta. Jään vaan rauhallisesti pohtimaan niitä asioita joista kommentissa puhutaan. Tässä joitain pohdintoja joita heräsi kommenttien pohjalta.

"Koirasi kuolema ja siihen reagoiminen sai minut jotenkin voimaan pahoin."

Tämä viittaa ilmeisesti siihen, että olen elämän varrella oppinut hallitsemaan ajatuksiani ja olemaan "katsomatta taakse", muistelematta menneitä tuskia sen enempää kuin menneitä menestyksiäkään. Niinpä en pitkään surrut ja ollut ahdistunut koirani kuoltua, vaan se oli tavallaan jopa helpotus vaikean sairauden loppuvaiheiden jälkeen. Mutta se että en jää pyörittelemään mielessäni menetystä ja itkemään sitä ei tarkoita, että en olisi rakastanut koiraa sen eläessä. Itselläni ei ole mitään ongelmia omantuntoni kanssa siitä asiasta. Ja se taas, paljonko itken tai olen itkemättä toisen jo mentyä, ei hyödytä mitään, ei muuta mitään. Olen sitä mieltä, että jos välittää, se pitää näyttää silloin kun kohde on elossa, ja tunteilu kuoleman jälkeen on melkoisen merkityksetöntä minkään kannalta. Jos kokee luonnolliseksi tunteilla, niin siitä vaan, mutta jos ei, niin ei se tee ihmistä paremmaksi eikä huonommaksi. En usko, että tunteilun määrä kuoleman jälkeen on rakkauden mitta, vaan teot joita on tehty elämän aikana.

"Onhan se hienoa että maksat veroja, mutta mitä muuta hyötyä sinusta yksinäisenä on tälle yhteiskunnalla. Kun delaat, niin kuka maksaa laskut ja kukaan ei ole sinua suremassa. Täysin hyödytön elämä sinullakin. "

Ihmisen hyödyttömyys - siinäpä onkin aika vaarallinen ajatusmalli, jonka perusteella voidaan melko mielivaltaisin perustein leimata itseni lisäksi varmasti muitakin ihmisiä hyödyttömiksi, sellaisiksi joilla ei ole oikeutta elää. Voin hyvin kuvitella, miten tällainen ajattelu voisi levitä eri yksilöillä lukemaan hyödyttömiin kaikki ne ryhmät, joita ei ymmärretä tai joista ei pidetä, esim. eri uskontoa tai kulttuuria edustavat, työttömät, sairaat ja vanhat "tuottamattomat" ihmiset, seksuaalivähemmistöt, muuten vaan ärsyttävät (eli persoonaltaan erilaiset) ihmiset...

Itse pidättäydyn täysin leimaamasta ketään hyödyttömäksi. Ei minulle kukaan ole sellaista tuomarinvaltaa ja -viisautta antanut, että voisin päättää kuka on hyödytön ja kuka ei. Olen taipuvainen ajattelemaan, että kuten luonnossa, niin myös ihmiskunnassa jokaisella olevaisella on olemassaolon oikeutensa, ja että tämä koskee ihan jokaista ihmistä. Itseäni on aina jopa kiinnostanut ne suuren osan ihmisiä halveksuttavina pitämät yksilöt, esim. alkoholisoituneet ihmiset, koska huolimatta siitä että puhe voi olla sössötystä ja oksennus rinnuksilla, niin silti näen heissä ihan samanlaisen ihmisen, samanlaisen tietoisuuden ilmenneenä, kuin mikä itsekin olen. On sitä itsekin tullut joskus oltua huonossa hapessa, mutta silti minä olen ollut minä, ihan se sama ihminen kuin silloin kun ihmiset ovat kiittäneet minua jostain mitä olen tehnyt tai sanonut. Uskon jokaisessa olevan potentiaalia muuhunkin kuin siihen ehkä karuun tilaan, missä hän tällä hetkellä on. Samoin uskon jokaisessa tällä hetkellä hyvässä ihmisessä olevan potentiaalia myös pahaan. Ja osin se, mikä potentiaali toteutuu, riippuu myös siitä, uskovatko muut ihmiset mahdollisuuksiin vai tuomitsevatko mielessään ja eleissään kelvottomaksi hylkiöksi, josta ei ole koskaan mihinkään. Minä olen päättänyt, että ainakaan minä en aio koskaan olla se, joka katsoo toista ihmistä sillä mielellä, että sinusta hyödyttömästä hylkiöstä ei koskaan tule mitään.

"Tunnekylmä ihminen jolla ei mitään annettavaa. "

Myönnetään, en ole nykyisin maailman tunne-elämältäni värikkäin henkilö. Suurimman osan aikaa tilani on hyvin rauhallinen ja tyyni, sellainen missä ei juurikaan ole ajatuksia eikä tunteita. Vain hiljaisen onnellinen tunne olemassa olemisesta ja elämänenergiasta, joka täyttää kehoni. Mutta en koe, että olisin ollut mitenkään parempi ihminen nuorena, kun olin kovastikin tunteellinen. Päinvastoin, usein se etten osannut hallita tunteitani, se että niiden voima usein lamautti minut, esti minua toimimasta niin kuin olisi ollut oikein ja järkevää. 

Tätä taustaa vasten itse ajattelen ,että ei tunteilu ketään pilaa, mutta eipä se myös tee ketään paremmaksikaan. Loppujen lopuksi kuitenkin muut asiat ovat tärkeämpiä, esim. rehellisyys, tunnollisuus, oikeudenmukaisuus, luotettavuus ja muut tylsät vanhanaikaiset asiat. Nämä taas eivät tunnu juurikaan korreloivan ihmisissä sen kanssa, onko kovinkin tunteellinen vai ei. On tunteellisia ihmisiä, joita ihailen hyvinä ihmisinä, mutta on myös sellaisia, jotka ovat kaikkea muuta - jotka voivat jyrätä toisia julmasti ilman että edes huomaavat, mutta auta armias jos itselle tulee menetys, niin sitten kyllä ollaan niin herkkää ja tunteellista. 

"Nuku plussis pois kukaan ei kaipaa."

Tämän on ilmeisesti tarkoitus olla loukkaus, mutta ei se minua loukkaa, sillä minulle se on suuri vapauden tunteen lähde, että tosiaan, jos minun aikani on piankin, niin kukaan ei jää suremaan kuolemaani, eikä kukaan minusta riippuvainen jää vaikeuksiin. Olen vapaa lähtemään vaikka heti, ilman että se aiheuttaa kummempaa kärsimystä kellekään. Itsekään en pelkää lainkaan kuolemaa; kärsimystä ja kipua jonkin verran, mutta kuolemaa pidän lopullisena vapautuksena niistä. 

Niin, ehkä minulla ei ole kauheasti mitään annettavaa, mutta harvallapa meistä on. Mutta ei meidän tarvitsekaan millään annettavilla ostaa oikeutustamme olemassaoloon, sillä se on syntymäoikeus. Minusta se on tarpeeksi, että ei aiheuta tietoisesti kärsimystä toisille olevaisille tai rajoita näiden vapautta - ei tarvitse olla hyödyllinen.

Kommentit

  1. Ei hitto..no olethan kommentteja saanut. Arvostan sitä tapaa jolla käsittelet ne. Toisaalta en hyväksy kommentointia sinänsä - mitä tahansa ei voi sanoa, kenellekään. Tässä tulee esiin se ihmisarvo, jonka itsekin tuot esiin. Syntymässä saatu ja teoista riippumaton. Kenellä on oikeus arvostella toista? Kenellä on oikeus asettua toisen yläpuolelle? Milloin jonkun ihmisen mielessä syntyy ajatus, että joku toinen on vähäarvoisempi kuin itse?

    No, tätä ehkä ihmettelen elämäni loppuun saakka, koska törmään siihen itse ammatissani päivittäin. Suren, ja ihmettelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään ole koskaan oikein ymmärtänyt sitä, millä perusteella jotkut katsovat oikeudekseen arvostella selvästi "yläpuolelta" toisia, pitää itseään toista parempana.

      Itse en ole pystynyt siihen koskaan muuta kuin siinä määrin, että joskus ajattelin että erilaisten oikeasti kammottavien tekojen tekijät kuten sadistiset murhaajat ja hullut diktaattorit olisivat pohjasakkaa. Siihenkään en enää pysty oikein uskomaan luettuani liikaa siitä, miten usein hullu diktaattori saattaakin olla vain kansassa yleisten arvojen "tiivistymä" ja edustaja, eikä yksittäinen mielipuoli, tai joukkomurhaaja mielisairas tai kammottavien kasvuolosuhteiden uhri (kuten tämä Breivik). Ei kukaan varmasti viattomana lapsena valitsisi, että minä haluan isona murhata ja kiduttaa ihmisiä - ne valinnat tehdään kun ei enää oikeastaan ole vapaata tahtoa, kun on menty jo niin pitkälle kieroon.

      Poista
  2. Kyseiset kommentoijat ovat ihmisyytensä polun aivan alussa ja myös epäilemättä aika rikkinäisiä ihmisiä. On hieno juttu että ymmärrät sen luontaisesti. Ja tuo tyyneyden tilasihan on erittäin tavoiteltu ja upea tila jota mm. monen uskonnon harjoittajat tavoittelevat. Tämä blogi kyllä aina yllättää sillä tekstit täällä välillä ovat tosi ihmisyyden ydinajatuksia sisälläänpitäviä. Olet harvinaislaatuinen henkilö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun ongelma siinä, miksi minusta ei ole koskaan pidetty ja lapsena ja nuorena kiusattiin, lienee juuri tuo että olen persoonana kauniisti sanottuna harvinaislaatuinen, raadollisemmin ilmaistuna omituinen ;) Ihmiset eivät oikein pidä erilaisista, mutta eipä tuo mitään haittaa - en itse ainakaan vaihtaisi omaa aitoa itseyttäni ihmisten suosioon, jos sen hintana on että pitää näytellä tavallisempaa, muuta kuin mitä oikeasti on.

      Poista
  3. Olen lukenut blogia muutaman kuukauden. Varsin mielenkiintoisen persoonan takia. Mukana on elämään tosiasioita, monenlaista, käsittääkseni sarkasmilla höystettyinä. Tunne kylmä ei. Kuka tunne kylmä ihminen hoitaisi sairasta koiraa viimeiseen asti? Tekeekö se ihmisestä kylmän jos ei piehtaroi sen jälkeen itkussa kun tämä asia on ollut jo tiedossa että koira kuolee? Menneisyyden mätystäminen tuskin auttaa ketään. Miksi ihmisten ei suvaita elää omalla tavallaan? Blogin kirjoittaja tekee töitä, maksaa laskunsa ja mitäpä meillä on sanomista hänen elämäänsä. Jos ei ole mieleen, voi varmaan lopettaa lukemisen. Itse olen täysin eri elämäntilanteessa oleva. On mies ja lapsiakin ja ne koirat ja kissat ja tila-auto. Mutta suvaitsevaisuus on se yksi avainsana. Jokaisella meillä on varmasti jotain annettavaa elämälle, kukin omalla tavallaan. Mukavaa kesää sinulle plussapallo :)

    VastaaPoista
  4. Samaa mieltä muutamien viimeisten kommentoijien kanssa. Tuskin koirasi kokivat sinun olevan tunnekylmä ikinä. Päin vastoin!

    Itse en olisi vaivautunut vastaamaan tuolle mielensäpahoittajatrollille, niin kuin häntä osuvasti joku kutsui. Tuonkaltaiset viestit eivät kerro mitään vastaanottajastaan, vaan ainoastaan kirjoittajasta itsestään. Kyseessä on katkera, sairas ja säälittävä ihminen, joka yrittää pitää päänsä pinnan yläpuolella painamalla muita ihmisiä alaspäin. Hukkumassa omaan kielteisyyteensä siis...toivotaan että löytää jonkinlaisen ulospääsyn omasta pahan kierteestään.

    Plussis, olen kanssasi samaa mieltä siitä, että kuolema on ihana asia. En ole mitenkään itsetuhoinen tms. vaan ihan ajattelen järjellä, että olishan se aika kurjaa jos mitään ulospääsyä tästä maailmasta ei olis. Ikuisesti vaan täällä pyöris ja vanhenis jne. Oikein mukava tietää, että tälle on joskus päätös tulemassa ja jotain uutta ja erilaista alkaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eläinten kanssa minä olen aina tullut lapsesta asti erinomaisesti toimeen, ja omiin koiriini minulla on ollut aina syvä intuitiivinen yhteys. En tosiaan usko että koirat osaisivat kaivata jotenkin tunteellisempaa emäntää - ei niillä ole sellaisia odotuksia, vaan ne ottavat kunkin ihmisen tai toisen eläimen sellaisena kuin ne ovat ja hyväksyvät, jos niitä kohdellaan hyvin ja reilusti. Olen kyllä huomannut että olen aina vaistomaisesti valinnut pentueesta sellaisia oman laisiani koirayksilöitä, niitä jotka eivät siellä ole telmimässä kasassa toisten pentujen kanssa vaan jo pieninä alle luovutusikäisinä kulkevat koluamassa yksin nurkkia omia teitään ;)

      Kuolemanpelko on tosiaan itselleni asia jota on vaikea ymmärtää. Joskus vaikeassa elämänvaiheessa ymmärsin hyvin Nietzschen usein kauhistellun lauseenkin: "Itsemurhan ajatus on vahva lohdutus: sen avulla pääsee ihminen yli monen huonon yön". Ei sillä että olisin ollut itsemurhaa harkitsemassa, mutta ajatus siitä, että ON valinnan mahdollisuus, on mahdollisuus lopettaa tuska vaikka heti, auttaa paradoksaalisesti jaksamaan enemmän kuin mitä jaksaisi jos uskoisi ettei ole mitään vaihtoehtoja kuin tarpoa vasten tahtoaan vastatuuleen vaikka ei enää mitenkään jaksaisi. Yhtäkkiä ei olekaan niin että on avuton elämän ja sattuman uhri, jonka joku pakottaa tuskaan, vaan on valinta: valitse kuolema ja lopeta tuska, tai jatka elämää ja kestä äläkä kitise. Useimmiten niin lopullisen valinnan vaihtoehtoa vasten sitä kuitenkin valitsee jatkaa askelen kerrallaan elämistä.

      Poista
  5. Kiitos tästä blogista.Se on virkistävää luettavaa usein varsin pinnallisessa blogimaailmassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta :) Ja tämänkin blogin aihe on niin pinnallinen kuin vain voi olla, mutta minä en näköjään osaa pysyä painonhallinta-aiheessa kovinkaan hyvin ;)

      Poista
  6. Sinähän olet saavuttanut sen tilan mihin moni henkinen harjoittaja pyrkii :) Monelle se on niin ventovieras käsite (mitä!on pakko tuntea!on pakko ajatella!)ettei ihmekään jos syntyy käsitys tunnekylmyydestä. Tähän olen itsekin "syyllistynyt" kunnes tajusin että tunteiden/ajatusten mukana ei ole mikään pakko mennä ja meitä ihmisiä on monelaisia. Siksi blogiasi on kiva lukea, ihanan zenimäistä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle ajatukset ja tunteet eivät ole niin kovin merkittäviä - ne eivät muodosta identiteetin tunnettani. Ne ovat vain jotain minkä tiedostan, samoin kuin vaikka sateen ääni jota nyt kuulen ulkoa. Sade alkaa ja loppuu, mutta koko ajan minä olen se hiljainen tietoisuuden tila, joka tiedostaa sateen, en sade. Ajatukset ja tunteet on minulle samanlaisia objekteja, jotka tiedostan, mutta minä en ole mikään niistä vaan se joka tiedostaa ja katselee.

      Elämän varrella on moneen kertaan muuttunut se mitä ajattelen, mihin uskon, mitä tunnen, mutta silti minä olen ollut aina sama minä, se tietoinen tila jossa ajatukset tulevat havaituksi, samoin kuin aistien kautta aistitut asiatkin. Siksi en jaksa niin kauheasti laittaa painoa sille, mitä satun ajattelemaan tai tuntemaan tänään. Ja usein en valitse ajatella tai tuntea yhtään mitään muuta kuin olemassaolon ja tietoisuuden tuntemuksen, koska tykkään hiljaisuudesta, niin sisäisestä kuin ulkoisestakin.

      Poista
  7. Plussapallo, sinun blogi on koko netin paras blogi juuri avoimuuden, rehellisyyden ja syvällisten pohdintojen vuoksi. Juuri niin; ihanan zenimäistä kuten ylläoleva sanoi. Ei ajatuksissa, ainakaan negatiivisissa, tarvitse eikä pidä velloa. Se ei tee hyvää. Toivotan sinulle ihanaa kesää ja tsemppiä painonpudotukseen. Samojen juttujen kanssa täälläkin painitaan. Kiitos mahtavasta blogista, ihanaa että kirjoitat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usein ajattelen, että minulla ei enää oikeastaan ole mitään sanottavaa, koska ajattelen niin vähän, ja välitän varsinkin niin vähän ulkomaailmasta ja sen menosta. Silloin joskus nuorena, kun oli angstia monesta asiasta, niin omista henkilökohtaisista asioista kuin myös maailman vääryyksistä, oli paljon sanottavaa, paljon kiihkeää ja paatoksellista vuodatettavaa. Mutta minun luovuuteni on sitä lajia, että sitä ei ole ilman tuskaa. Sisäistä rauhaa ja hiljaisuutta kun on vaikea sanoin ilmaista, eikä se olisi edes kiinnostavaa ihmismielelle, joka haluaa lukea tapahtumista, toiminnasta ja ajatuksista eikä jostain tylsän kuuloisesta tasaisesta oleskelusta hiljaisen ilon tilassa.

      Mutta kirjoitan silloin kun tulee jotain mieleen. Laihdutusprojekti nyt on sentään semmoinen käytännön asia josta on kirjoitettavaa ;)

      Poista
  8. Ei hitto mitä kommentteja! :D

    VastaaPoista
  9. Jokos Lee Cooperit olleet jalassa ja vieläkös LC 01 rulettaa;-)

    VastaaPoista
  10. Plussis miksi koko ajan yrität laihduttaa? Mitä sitten jos vetää välillä bisseä ja krapulamätöt päälle. Kun sanoit, että keski-ikäisenä ei pitäisi enää välittää miten elää, niin en ymmärrä jatkuvaa laihdutusta. Minusta sinulla ei edes ol mitään laihduttamisen tarvetta. Elämä on lyhyt nautitaan siitä. Toivottavasti sinulla ei ole mitään syömishäiriötä. Hyvää kesän jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minä haluan tässä asiassa tavoitteeni saavuttaa, kun sellainen on kerran otettu. Eikä tämä 65 kiloa tavoitteena ole edes mikään tiukka ja epärealistinen - tätä blogia aloittaessani tavoittelin 55 kilon painoa, mutta vuosikausien jojoilun jälkeen olen ymmärtänyt että sinne en tule pääsemään koskaan, joten otetaan rennommin.

      Eikä tuohon tavoitteeseen enää ole viittäkään kiloa edes matkaa, joten hullua se olisi nyt luovuttaa. Sen jälkeen kun olen tavoitteessa, katson vaikuttaako painon pitämiseen vaaditun itsekurin määrä kohtuulliselta hyötyihin nähden. jos ei, mässään ja juopottelen itseni takaisin 85-kiloiseksi (ai ai, lihotuskuuri olisikin hauskaa :D ). Jos ei vaadi kauheasti kieltäymystä, niin sitten varmaan pyrin pysymäänkin siinä tavoitepainossani.

      Poista
  11. Törmäsin aivan äskettäin blogiisi ja olen ehtinyt lukea vasta pari postausta. Mutta olen aivan lumottu. Näitä ajatuksia tai ehkä tapoja katsoa asioita, joiden kanssa olen kokenut olevani ehkä hieman yksinkin, ja kirjoitat juuri niistä todella hienosti. Avoimuutesi on upeaa. Jatka kirjoittamista, minä jatkan lukemista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen riittävän epäsosiaalinen luonne siihen, että en näe mitään syytä kaunistella itseäni tai elämääni, koska en odota että kenenkään pitäisi pitää minusta, ihailla minua tms. Niinpä voi olla avoimesti oma omituinen itseni niin blogissa kuin reaalimaailmassakin.

      Poista

Lähetä kommentti