Sunnuntain ajatuksia ihmisten erilaisuuden hyväksymisestä
Katselen aina lähikirjastossa käydessäni läpi kierrätyshyllyn, jonne ihmiset voivat jättää tarpeettomia kirjojaan muiden otettavaksi. Eilen huomasin siellä Anthony de Mellon kirjan "Kuuletko linnun laulun". Huonokuntoisen kannesta, yököttävä liiskaantunut purukumikin otsikon päällä. Mutta koska muistin jonkun suositelleen erästä toista de Mellon kirjaa (Havahtuminen), ajattelin että otanpa luettavaksi tuon kumminkin. Tuo onkin enemmän mietelauseteos kuin perinteinen kirja, mutta heti aika alusta löytyi jo ajattelemaan laittava vertaus tai mietelause, jonka myötä jäin pohtimaan ihmisten erilaisuutta ja sen hyväksymistä.
nykyään jopa "asiantuntijat", yrittävät tehdä hänestä samanlaisemman kuin muut, sellaisen kuin ihmisen kulloisenkin ihmisihanteen mukaan kuuluisi olla. Jenkeissä lääkitään jo ujouttakin, ja liiallisen vilkkauden lääkitseminen on meilläkin arkipäivää. Kaikki toki vain ihmisen omaksi parhaaksi näennäisesti, onhan kyyhkyslaumassa helpompi olla jos on samanlainen kuin toiset kyyhkyset. Haukat kyyhkylaumassa ja joutsenet ankanpoikasten laumassa (rumat ankanpoikaset) joutuvat pilkatuiksi, ja pilkkaamistahan pitää kaikin keinoin pelätä ja välttää, sanovat.
Tarinassa Nasruddinin ongelma oli se, että hän näki kaikki linnut kyyhkysen ihanteen mukaan, ja poikkeamat siitä olivat virheitä, jotka pitää korjata. Joku viisaampi olisi nähnyt haukassa erilaista kauneutta, ehkä rujompaa ja karskimpaa, mutta omalla tavallaan hyvin jaloa. Olisi iloinnut haukasta haukkana ja kyyhkysestä kyyhkysenä, antanut kummankin olla mitä on. Mutta Nasruddin ei tiennyt mitään haukoista, hän näki vain viallisen ruman kyyhkysen. Minusta ihmiset tekevät usein noin myös toisilleen. Erilaisuuden arvoa ei tunnusteta, vaan nähdään vain ne rajoitukset, mitä erilaisuus tuo erityisesti sosiaalisiin suhteisiin, ja sitten erilainen yritetään tavalla tai toisella korjata lähemmäs keskivertoa.
Ja erilaisuudella todella on arvoa. Joskus se huomataankin, jos vaikka se kummallinen sisäänpäinkääntynyt ihminen lopulta tekee jotain suurta esim. tieteen tai taiteen saralla. Silloin hänelle sallitaan että hän on vähän "omituinen". Sen jälkeen omituisuus on monien mielestä osa hänen nerouttaan, melkein ihailtavaa ennemminkin kuin halveksittavaa. Mutta se suuri enemmistö erilaisia, joka ei tee mitään julkisuuteen päätyviä suuria keksintöjä tai tekoja, helposti jää vain halveksituiksi, ja mikä pahinta, itsekin halveksimaan itseään ja loputtomasti yrittämään tulla enemmän sellaiseksi kuin muut, että kelpaisivat toisille.
Tämä asia koskettaa minua henkilökohtaisesti, koska olen aina kokenut lapsesta asti olevani vähän outo lintu. Sellainen josta muut eivät pidä, ja joka itsekin on tuntenut vierautta useimpien toisten seurassa. Minäkin aina uskoin olevani viallinen, huonompi, ja tein loputtomia päätöksiä yrittää tulla enemmän oikeanlaiseksi ihmiseksi. Alkaisin sosiaalisemmaksi, hankkisin miehen ja lapsia, opettelisin positiivisemman asenteen. Mutta ei se koskaan onnistunut, onneksi. Harmi vaan, että vasta keski-ikäisenä olen tajunnut, että ei minun tarvitse miksikään muuttua. Eikä muidenkaan "omituisten". Että ihminen on paljon onnellisempi omana itsenään yksin kuin jos väkisin vääntää itsensä muille kelpaavaksi jos ei sitä luonnostaan ole. Sellainen on henkistä väkivaltaa itselle, vähän kuin haukan typistämistä kyyhkyseksi. Muutenkin yksinäisyyden kauheus on paljolti yhteiskunnan aivopesua - olen usein juhlapyhinä miettinyt, kuinkahan monet yksinäiset tuntevat olonsa kauheaksi pyhinä, koska joka paikassa toitotetaan kuinka niiden pyhien kuuluisi olla perhejuhla ja sosiaalinen juhla. Jos sellaista odotusta ei olisi, paljon useampi voisi olla tyytyväinen yksinkin, eihän tavallinen vapaapäivä tai viikonloppukaan yksin useimmille kauhea ole.
Vaan olisi se hienoa, jos jo lapsesta asti ihmisiä osattaisiin tukea olemaan rohkeasti sellaisia kuin he ovat, huolimatta siitä jos he sattuvat olemaan jollain tapaa keskiverrosta poikkeavia (ihan millä tahansa tavalla)! Jos sen sijaan että kaikin keinoin pyritään välttämään kiusatuksi joutumisen aiheita ja pelätään syrjimistä, rohkaistaisiin kulkemaan omia latujaan huolimatta pilkkaajista. Sanottaisiin että pilkkaajat tekevät väärin, kuten he tekevätkin, ja rohkaistaisiin käyttämään oikeutta olla mikä on, erilainen, taipumatta väärin tekevien pilkkaajien edessä. Sellainen maailma olisi itselleni paljon enemmän mieleen kuin tämä, jossa olen kuullut monien äitien miettivän jo lapsen nimeä valitessaan asiaa sen kautta, ettei lapsi vaan joutuisi nimensä takia pilkatuksi.
Nasruddin oli kohonnut kuninkaan pääministeriksi. Kulkiessaan kerran palatsin läpi hän näki kuninkaan haukan. Sellaista kyyhkystä Nasruddin ei ollut ennen nähnytkään. Niinpä hän haki sakset ja leikkasi niillä haukan kynnet, siivet ja nokan lyhyiksi. "No nyt sinä olet kunniallisen linnun näköinen", Nasruddin sanoi. "Hoitajasi on näemmä lyönyt sinua pahasti laimin!"Kuinka monelle "erilaiselle" ihmiselle käy kuten kuninkaan haukalle tarinassa. Lauma, yhteiskunta ja
nykyään jopa "asiantuntijat", yrittävät tehdä hänestä samanlaisemman kuin muut, sellaisen kuin ihmisen kulloisenkin ihmisihanteen mukaan kuuluisi olla. Jenkeissä lääkitään jo ujouttakin, ja liiallisen vilkkauden lääkitseminen on meilläkin arkipäivää. Kaikki toki vain ihmisen omaksi parhaaksi näennäisesti, onhan kyyhkyslaumassa helpompi olla jos on samanlainen kuin toiset kyyhkyset. Haukat kyyhkylaumassa ja joutsenet ankanpoikasten laumassa (rumat ankanpoikaset) joutuvat pilkatuiksi, ja pilkkaamistahan pitää kaikin keinoin pelätä ja välttää, sanovat.
Tarinassa Nasruddinin ongelma oli se, että hän näki kaikki linnut kyyhkysen ihanteen mukaan, ja poikkeamat siitä olivat virheitä, jotka pitää korjata. Joku viisaampi olisi nähnyt haukassa erilaista kauneutta, ehkä rujompaa ja karskimpaa, mutta omalla tavallaan hyvin jaloa. Olisi iloinnut haukasta haukkana ja kyyhkysestä kyyhkysenä, antanut kummankin olla mitä on. Mutta Nasruddin ei tiennyt mitään haukoista, hän näki vain viallisen ruman kyyhkysen. Minusta ihmiset tekevät usein noin myös toisilleen. Erilaisuuden arvoa ei tunnusteta, vaan nähdään vain ne rajoitukset, mitä erilaisuus tuo erityisesti sosiaalisiin suhteisiin, ja sitten erilainen yritetään tavalla tai toisella korjata lähemmäs keskivertoa.Ja erilaisuudella todella on arvoa. Joskus se huomataankin, jos vaikka se kummallinen sisäänpäinkääntynyt ihminen lopulta tekee jotain suurta esim. tieteen tai taiteen saralla. Silloin hänelle sallitaan että hän on vähän "omituinen". Sen jälkeen omituisuus on monien mielestä osa hänen nerouttaan, melkein ihailtavaa ennemminkin kuin halveksittavaa. Mutta se suuri enemmistö erilaisia, joka ei tee mitään julkisuuteen päätyviä suuria keksintöjä tai tekoja, helposti jää vain halveksituiksi, ja mikä pahinta, itsekin halveksimaan itseään ja loputtomasti yrittämään tulla enemmän sellaiseksi kuin muut, että kelpaisivat toisille.
Tämä asia koskettaa minua henkilökohtaisesti, koska olen aina kokenut lapsesta asti olevani vähän outo lintu. Sellainen josta muut eivät pidä, ja joka itsekin on tuntenut vierautta useimpien toisten seurassa. Minäkin aina uskoin olevani viallinen, huonompi, ja tein loputtomia päätöksiä yrittää tulla enemmän oikeanlaiseksi ihmiseksi. Alkaisin sosiaalisemmaksi, hankkisin miehen ja lapsia, opettelisin positiivisemman asenteen. Mutta ei se koskaan onnistunut, onneksi. Harmi vaan, että vasta keski-ikäisenä olen tajunnut, että ei minun tarvitse miksikään muuttua. Eikä muidenkaan "omituisten". Että ihminen on paljon onnellisempi omana itsenään yksin kuin jos väkisin vääntää itsensä muille kelpaavaksi jos ei sitä luonnostaan ole. Sellainen on henkistä väkivaltaa itselle, vähän kuin haukan typistämistä kyyhkyseksi. Muutenkin yksinäisyyden kauheus on paljolti yhteiskunnan aivopesua - olen usein juhlapyhinä miettinyt, kuinkahan monet yksinäiset tuntevat olonsa kauheaksi pyhinä, koska joka paikassa toitotetaan kuinka niiden pyhien kuuluisi olla perhejuhla ja sosiaalinen juhla. Jos sellaista odotusta ei olisi, paljon useampi voisi olla tyytyväinen yksinkin, eihän tavallinen vapaapäivä tai viikonloppukaan yksin useimmille kauhea ole.
Vaan olisi se hienoa, jos jo lapsesta asti ihmisiä osattaisiin tukea olemaan rohkeasti sellaisia kuin he ovat, huolimatta siitä jos he sattuvat olemaan jollain tapaa keskiverrosta poikkeavia (ihan millä tahansa tavalla)! Jos sen sijaan että kaikin keinoin pyritään välttämään kiusatuksi joutumisen aiheita ja pelätään syrjimistä, rohkaistaisiin kulkemaan omia latujaan huolimatta pilkkaajista. Sanottaisiin että pilkkaajat tekevät väärin, kuten he tekevätkin, ja rohkaistaisiin käyttämään oikeutta olla mikä on, erilainen, taipumatta väärin tekevien pilkkaajien edessä. Sellainen maailma olisi itselleni paljon enemmän mieleen kuin tämä, jossa olen kuullut monien äitien miettivän jo lapsen nimeä valitessaan asiaa sen kautta, ettei lapsi vaan joutuisi nimensä takia pilkatuksi.
Se on varmaan geeneissä, että laumaan on turvallisempaa sulautua kuin siitä erottua, silloinhan pedot huomaa sut helpommin... Nyky-yhteiskunnassa sen vain kokee eri tavalla, sillä olis ehkä jo tässä sivistyksen kehitysvaiheessa mahdollista nähdä erottumisen hyvätkin puolet - tai sitten, ei kiusataanhan koulussa edelleenkin muista poikkeavia tapauksia. On kyllä ihanaa olla aikuinen ja jo jonkinmoisella kokemuksella varustettu, ei tarvii enää ihan mihin tahansa alistamiseen suostua! Ei omien vanhempien taholta sen paremmin kuin vertaisryhmienkään.
VastaaPoistaIhan ajattelen samaan suuntaan kuin sinäkin, mutta toisaalta näen nämä "historialliset" syyt ja ymmärrän niiden kautta, miksi ihmiset kuten eläimetkin ovat niin raadollisia...
Nimimerkillä itsekin koulukiusattu (silmälasit ja hyvät arvosanat riitti), kotona kurkkua kuristavasti ahdistettu, sukulaisen seksuaalisesti hyväksikäyttämä ja herranjestas jopa ystävän henkisesti pahoinpitelemä aivan viime vuosina (onneksi osasin katkaista välit vuosien kiusaamisen jälkeen)...
Minäkin ymmärrän kyllä tuon historian, ja uskon että ihmisen biologia ohjaa apinamaiseen laumakäytökseen jossa erilaisia syrjitään ja yksilöt tarvitsevat lauman suosiota pysyäkseen hengissä ja/tai päästäkseen lisääntymään.
PoistaSe onkin ihmisen pelkästä vaistoista irrottautumisen, kullttuurin ja sivistyksen ansiota, ettei ihmisen tarvitse enää elää noin nykypäivänä, jos ei halua. Ja minusta aktiivisesti pitäisi ajaa asioita siihen suuntaan, kauemmas pois pelkästä vaistomaisesta käytöksestä ja kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa, jossa myös erilaiset voisivat löytää yksilölliset vahvuutensa, eikä tuntea itsensä aina vaan kokonaan huonoksi ja vialliseksi. Ymmärtää voi syrjimistä ja pilkkaamista, mutta hyväksyä ei tarvitse.
Itselleni lapsuudessa oli se paha, että vanhemmistani ei ollut yhtään tukemaan minua, koska molemmat oli itse köyhien pirttien lapsia ja jo lapsesta asti oppineet tuntemaan alemmuutta ja huonommuutta ihmisten edessä. Sitten kun tytär oli kiusattu, vaikkakaan ei samasta syystä kuin he aikoinaan (köyhyys) menivät ihan lukkoon ja hätääntyivät, osaamatta tukea tai auttaa oikein mitenkään. Paitsi että pidä vaan puolesi ("anna takaisin") ja yritä olla vähemmän kummallinen. Ei toivoakaan siitä että olisivat osanneet sanoa, että olet juuri tuollaisena arvokas, sanoivatpa kiusaajat ihan mitä tahansa.
Anonyymi on varmaan ihan oikeassa: on varmasti monille helpompaa ja turvallisempaa olla riittävän samanlainen kuin muut. Mutta kuinka samanlainen sitten oikeasti pitäisi olla, että välttyisi kiusaamiselta? Kuitenkin aina niistä "samanlaisista", joita siis ei kiusata, joku ryhtyy pikkupomoksi ja kerää ympärilleen jees-miesten lauman, jonka ihailun ja tuen turvin sitten valitsee kiusattavaksi jonkun edes hiukan vähemmän samanlaisen. Joskus riittää tosiaan syyksi kymppi todistuksessa ja silmälasit päässä. Tai se, että jalassa on sammarit farkkujen sijaan. Mutta surullisintahan tässä on se, että jokainen niistä "samanlaisista" haluaisi erottua jotenkin, että tulisi sen ihailemansa pikkupomon huomaamaksi ja pääsisi erityissuosioon. Ja kun ei uskalleta erottua olemalla oikeasti omanlaisensa, siis edes jotenkin erilainen (jolloin on riskinä itse joutua kiusatuksi), sitten erotutaan ( ja siis haetaan sen pikkupomon suosiota) kiusaamalla sitä kiusattavaksi valittua erityisen ikävästi. Kiusatun kannalta varsin ikäva kierre on valmis.
VastaaPoistaMutta miksi tasapäistäminen noin aggregaattitasolla on niin yleistä? Ja tosiaan, miksi erilaisuudesta tulee rock vasta kun se "erilainen" on joku tiede-/taide-/tms. nero tai saa aikaan jonkin kansanliikkeen? Miksei kyyryssä kulkeva nörtti ei saa odottaa bussia pysäkillä rauhassa tai rillipäisen punapääpullukan vallaton tanssi pitää kampittaa? Keneltä se on pois, että erilainen saa elää ihan rauhassa? Miksi ihmisten on ylipäätään niin vaikea nähdä toisissa ihmisissä ensimmäiseksi hyvää ja positiivista?? Kovasti herää kysymyksiä, joihin on vaikea vastata.
Tuo tosiaan on itseänikin aina hämmästyttänyt tuo ihmisten laumakäytös, toisaalta pyrkiminen tasapäisyyteen ja erilaisten kiusaaminen, toisaalta samaan aikaan yritys korostaa omaa erityisyyttä ja päästä suosioon. Pitäisi olla yksilöllinen, mutta ei liian tai väärällä tavalla. Paitsi jos on suosittu niin sitten saa olla varsinkin yksilöllinen, ja suosiota voi saada niin monella tavalla, joskus jopa hyvin vastenmielisillä tavoilla kuten alistamalla, kiusaamalla ja pelottelemalla. Usein toki myös ihan ok tavoilla kuten saavuttamalla oikeasti elämässään jotain tai olemalla luonnostaan valoisa ja sympaattinen ihminen jonka seurassa moni viihtyy.
PoistaMinulle tuo on aina ollut mysteeri että minkälainen psykologia, minkälainen sisäinen ajatusmaailma ja maailmankuva liittyy tuollaiseen. Itse olen ollut liian introvertti, liian henkisesti riippumaton muista, pystyäkseni itse kokemaan mitään halua pelata sosiaalisia pelejä, olen aina ollut niissä hämmästynyt sivustakatsoja - ja sopivassa porukassa sitten kiusattu, koska aina sivustakatsojia ei suvaita, vaan kaikkien odotetaan osallistuvan peliin.
Pelko siinä on takana.. oman riittämättömyyden pelko. Muistan aina kuinka eräs ystäväni oli vaihto-oppilaana Jenkeissä 70-luvun puolivälissä ja tuli sieltä takaisin ihan eri ihmisenä. En väitä, että sikäläinen pintaliitoystävällisyys olisi mikään ihanne, mutta wau, pitää sanoa, että tuo kotisuomeen palannut tyttö kyllä osasi kohdella muita huippuystävällisesti, rohkaisevasti ja kannustavasti. Ilman pelkoa siitä, että muiden kehuminen olisi itseltä pois. Että jos naapuri menestyy, se voi vaikka tarttua itseen eikä niin, että puhkotaan siltä uuden auton renkaat, ettei ylpistymään pääse... voi meitä metsäläisiä :D
VastaaPoistaToisaalta arvostan sitäkin että suomalaiset ilmaisee suoraan jos kadehduttaa ja vituttaa toisen menestys. Toki on hienoa jos oikeasti on sellainen että tajuaa ettei toisen menestys ole itseltä pois ja päinvastoin sitä voi käyttää inspiraationa itsellekin. Mutta kulttuureissa joissa positiivisuus ja kannustus kuuluu kuvaan, usein on sosiaalinen pakko toimia näennäisen ystävällisesti ja kannustavasti silloinkin, jos oikeasti sisällä olisikin sellaisia metsäläisen kateellisia ajatuksia. Jos tuo on tilanne, minusta on parempi ilmaista suoraan tunteensa kuin kuorruttaa se epäaidolla positiviisuudella. Kateus + epäaitous on pahempi kuin pelkkä kateus.
PoistaNiin, kenelle pitäisi ilmaista suoraan, että hänen menestyksensä ottaa päähän? Asianomaiselle itselleenkö? Toivottavasti ei kuitenkaan.
PoistaEhkä nämä kiusaajasi olivatkin vain tällaisia aitoja tunteidensa ilmaisijoita, joita otit päähän ja jotka ilmaisivat sen suoraan?
Olen sitä mieltä, että hyvät tavat ja käytös, joka ottaa huomioon muut, suojelevat monella tavalla. Sen ei tarvitse mennä överiksi. Kulttuureissa, joissa noteerataan toiset, se tuskin on mikään mieltön sosiaalinen pakko. Ja esimerkiksi ranskalaiset osaavat ilmaista suoraan erimielisyyttään mutta yleissävy on kuitenkin jollakin tapaa kohtelias. Ja neutraaleissa ja myönteisissä tilanteissa toinen noteerataan, mikä tekee elämästä miellyttävää.
Suomalaisethan eivät juurikaan osaa, jurottavat "aitoina", ryyppäävät, syöpöttelevät, ovat väkivaltaisia, tappavat perheitään ja itsensä. Jos sallitaan tällainen karrikoitu ketju. Mutta näin metsäläiset voi karrikoida.
Eri anonyymi kuin edellinen
En kannata epäkohteliaisuutta tai toisten loukkaamista, mutta en toisaalta "pakotettua" maireuttakaan. Riippuu tilanteesta voiko asianomaiselle sanoa suoraan että käy kateeksi. Kyllä minä olen usein sanonut. Kun esim. entinen työkaveri lähti nelivitosena Thaimaahan etsimään uutta tietä elämälleen, lopetti vaan hyväpalkkaiset hommat, sanoin ihan suoraan että kateeksi käy ja vituttaa. Vituttaa, kun ei itse uskaltaisi tehdä samaa. Suoraan oman kateuden ilmaiseminen oli samalla aito kehu siitä että hän teki rohkean teon.
PoistaSamoin riippuu siitä miten tuttu ja minkätyyppinen ihminen on, voiko sille sanoa että joku sen tapa tai asia ottaa päähän. Aina ei voi, mutta ei silloinkaan tarvitse mennä kehumiseen jos ei ole oikeasti sitä mieltä. Tyyliin jos jollain on omasta mielestä aivan järkyttävä uusi hiustenväri, niin ei ole pakko sanoa oikein juuta eikä jaata. Aika monella on kuitenkin tapana alkaa automaattisesti kehua, ihan kuin se olisi loukkaus ettei niin kauheasti noteeraa mitenkään. Pahimmassa tapauksessa, mitä on joskus tullut nähtyä, imelästi vaikka uutta hiustenväriä ylistänyt (ai että, sopii sulle tosi hyvin, kun olet niin nuorekas ja vähän taiteellinen tyyppi!) kohteen ollessa pois kuuloetäisyydeltä naureskelee toisten kanssa toisen kamalaa väriä (ei jumalauta, sen ikäinen jo ja pisti senväriset hiukset, vanhentaa ihan kamalasti ja on todella mauton, oikea white trash tukka!). En jaksa niin kauheasti perustaa ihmisten kehuista koska niiden aitous on aina vähän kyseenalainen. Puhe ei ole itselleni niin kovin arvokasta, käytännön eleissä ja teoissa osoitettu asenne on tärkeämpää.
Kiusaamisesta... Kyllä minulle ainakin olisi saanut ja saa ihan suoraan sanoa, että olen sanojasta ärsyttävä tai jokin tapani on ärsyttävä. Ei se vielä kiusaamista ole jos sen kerran sanoo. Parempi se on suoraan sanoa kuin selän takana. Toisaalta ei sitä ole mitään tarvetta jäädä jauhamaan, nälviä toistuvasti ja alkaa muutenkin hankaloittaa toisen elämää sen mielipiteen takia. Silloin siitä jo tuleekin kiusaamista.
Itse kyllä tykkään suomalaisesta jurosta aitoudesta :) Kimi Räikkönen on minun idolini näissä asioissa, hän kun tuntuu sanovan sen mitä ajattelee miettimättä mikä olisi hyväksi hänen maineelleen tai mitä ihmiset tykkää. Ei hän silti ihmisiä loukkaa ja hauku, sanoopa vaan aika vähäeleiseen tyyliin koreilematta miten asiat on. Sellainenkin kuitenkin monia loukkaa, kun puhetta ei koristella sosiaalisella yhteyden rakentamiseen tarkoitetulla kaunopuheella tai eleillä vaan vain sanotaan faktat kuten ne itse koetaan. Hienoa erilaisuutta tuo Kimin erilaisuus esimerkiksi minun mielestäni.
En ole myöskään koskaan oikein uskonut tuohon että suomalaiset olisivat jotenkin sen "metsäläisempiä" kuin olevinaan hienommat ulkomaalaiset. Löytyy niitä juntteja ja metsäläisiä joka maasta, ja itse olen aina pitänyt junteista ja metsäläisistä :)
Ihan samoilla linjoillahan me ollaan. Kun siis minäkään en kannata minkäänlaista tahallista epäkohteliaisuutta tai loukkaamista - kiusaamisesta puhumattakaan, heittoni oli sarkasmia - , mutta en todellakaan tarkoita hyvillä tavoilla ja käytöksellä maireutta tai katteettomia, epärehellisiä kehuja. Itse asiassa nehän olivat onnittelut, kun ilmaisit kateuttasi.
PoistaNoteeraaminen on minun kielelläni esimerkiksi yksinkertaisesti tervehtimistä. Tervehtimättä jättäminen mahdollisesti vuosikausiksi on yksi katalista työpaikkakiusaamisen muodoista. Tarkoitan muutaman sanan vaihtoa mistä vain, kiinnostumista siitä, mitä toinen sanoo, lasänäoloa edes hetken ajan. Kuittauksenomaista kiittämistä, kun saa toiselta esimerkiksi valmiin työn sähköpostitse. Ettei toinen jää epävarmuuteen, missä mennään.
Itse en latele kehuja, ellen todella ole niiden takana. Jos kehun kampausta, se on minusta oikeasti hieno. Olen aivan faktojen kannalla.
Asun maalla ja olen todennut, että ihmiset jakautuvat kahtia. Kun kaksi kävelijää kohtaa metsäpolulla tai autiolla kylänraitilla, 70 prosenttia on ihania, tervehtii ja vaihtaa muutaman sanan - vaikkei siis alun perin tunnettaisikaan.
30 prosenttia ohittaa kuin mykkä p*askalla. Ehkä olen tästä traumatisoiduttuani jonkin verran niin ärhäkästi jurotuksen vastainen. Siis olen tervehtinyt, minua on katsottu eikä ole sanottu mitään. Voi hemmetti. Pidän moista käytöstä aivan pimeänä.
Ja vaikka ulkomaalaiset eivät ole sen hienompia kuin suomalaiset, kyllä jossain päin maailmaa tuollaista käytöstä pidettäisiin vinksahtaneena. Mutta ovat ne omat huonotapaisensa kaikkialla, varmastikin.
Minusta tällainen noteeraava käytös tekee elämisestä niin paljon mukavampaa ja arvokkaampaa. Ja kaikki - olivat he sitten "samanlaisia" tai "erilaisia" saavat palautetta olemisestaan. Ja palaute ei siis tarkoita maireutta tai pakonomaisia kehuja:) Olen siis varsin kontaktia ottava ja kuuntelen mielelläni, ja täytyy sanoa, että se on rikastuttanut elämääni vuosien varrella. Mutta eihän kaikkien kanssa todellakaan synkkaa, ne kemiat.
Minun työpaikallani Anonyymi tuntisit varmasti olosi tukalaksi, siellä ei nimittäin kukaan tervehdi :) Ja minusta se on IHANAA, että saa vaan aamu-unisena kömpiä työpisteeseensä eikä kukaan samassa avokonttorissa edes nosta katsettaan ruudusta. Ei edes ne metrin päässä vieressä istuvat.
PoistaMe nörtit ei juuri kommunikoida ilman sähköisiä viestimiä, vaikka toinen istuisi vieressä. Ja itse asiassa, avokonttori ja pakko istua toisen vieressä minusta on vähentänyt kommunikaatiota entisestään, koska kuten minulla, varmaan monella muullakin siihen jatkuvaan toisten lähellä ja katseen alla olemiseen liittyy jonkinlainen ahdistus, ja sitä mahdollisimman tiukkaan vetäytyy omaan kuoreensa, jossa kuvittelee ettei niitä toisia ole olemassakaan, että saa edes jonkinlaisen rauhan.
Itse en tuosta tervehtimisestä pidä ollenkaan, se on sellaista pakotettua sosiaalisuutta jolla ei ole mitään sisältöä. Saattaisin hyvinkin kuulua siihen 30%iin joka menisi tervehtijästä ohi, ajatellen, että voi helvetti, tuo yrittää pakottaa minut kommunikoimaan, vaikkei ole mitään oikeaa asiaa, mutta minäpä en suostu! Onneksi asun kaupungissa alueella missä ei ihmisten tervehtiminen muutenkaan ole tapana, jos ei ole ihan henkilökohtaisesti tuttu, joten ei ole ongelmaa tuosta. Rivitalonaapureistani en edes tiedä keitä ovat, joten ei niitäkään tarvi tervehtiä :D
Mutta tässä taitaa taas olla yksi sellainen asia missä me ihmiset ollaan erilaisia. Sinulle ja monelle muulle tervehtiminen ja palautteen antaminen ja saaminen tekee elämästä mukavampaa ja arvokkaampaa, minulle ja kaltaisilleni se on vastenmielisehköä pakkososiaalisuutta josta seuraa lievää ahdistusta.
Voit vain arvata, kuinka kivaa oli kasvaa pienessä teollisuuskaupungissa jossa kaikki tunsivat toisensa, ja jossa oli porvarileiri, sossuleiri ja kommarileiri, ja jossa muksut tunsivat toisensa pienestä pitäen eikä pakoon päässyt. Se oli kaupunki, jossa Jante-laki piti sanasta sanaan paikkaansa. Älä kuvittele, että olisit yhtään mitään
VastaaPoistaJa sitten olla vielä yliälykäs ja normeihin sopeutumaton tyttö. Muistanet, että tuolloin vielä elettiin Kekkoslovakian aikaa, ja koulussa stalinistinen ongelmajäte oli vakiuttanut paikkansa opettajakunnassa.
Niinpä ainoa mielekäs veto oli peruskoulun jälkeen mennä töihin tehtaaseen. Miesten joukkoon miesten säännöillä ja miesten mukaan. Iso fyysinen koko tietty auttoi siinä hommassa. Oli siinä kaikilla kakistelemista, mutta kun alettiin puhuttelemaan sukunimellä, niin tiesi kuuluvansa joukkoon. Lukio sitten iltalukiona. Siitä oli se hyöty, että sai omaa rahaa ja sai tietää, miltä oikea työnteko tuntuu.
Vasta, kun tuli lähdettyä kuluttamaan koulunpenkkiä, tapasi samanlaisia ihmisiä kuin itsekin. Oikeastaan kaikki hyvät ystävät ovat tuolta ajalta. Vihdoinkin sai olla samalla tavalla erilainen kuin muutkin.
Juice Leskinen ja hänen lyriikkansa on ollut erityisen antoisaa. Hänestä huomaa, millaista on olla erilainen.
Kekkoslovakian aikana minäkin olen koulutieni aloittanut, ja tosiaan, silloin oli vielä tyttöjä kohtaan erilaiset asenteet kuin nykyisin. Tyttöjen varsinkin olisi pitänyt olla sovinnaisia, söpöjä, hiljaisia ja nöyriä, ja jos tyttö ei ollut sellainen, sitä pidettiin paljon pahempana kuin pojan samanlaista käytöstä, "pojat kun on poikia". Toivottavasti nykyaikana tuossa asiassa on jo päästy eteenpäin, ettei olisi niin jäykkiä sukupuolirooleja jo kouluissakin, joihin lasten pitäisi itsensä sopeuttaa.
PoistaMinäkin sitten valitsin hyvin miesvaltaisen alan, vaikka ei minulla pojista ja miehistä sen valoisampaa kuvaa ollut kuin tytöistä ja naisistakaan. Yläasteella varsinkin tuntui että pojat oli niitä ääliöitä jotka kiltisti tekivät mitä luokan nätit johtajatytöt käskivät (esim. ottivat pyörän pois, estivät kulkemasta kotiin, kamppasivat, minut tai jonkun muun epäsuositun) - tytöt oli aivot jotka suunnitteli ilkeydet ja pojat lihakset jotka toteuttivat fyysiset ilkeilyt.
Mutta onneksi tosiaan aikuisten maailma on vähän järkevämpi kuin lasten ja nuorten. Minä en ole tavannut itseni kanssa samantapaisia ihmisiä missään, eikä minulla ole oikeastaan koskaan ollut yhtään ystävää. Mutta aikuisena saa sentään olla rauhassa ilman että siitä minkälainen on rangaistaan kiusaamisella tai jopa "virallisilla" rangaistuksilla - kuten koulussa saattoi vähän raisu tyttö saada jälki-istuntoa jostain mitä pojilta pidettiin vain tavallisena leikkinä.
Voi kun olisin minäkin ollut isokokoinen, se olisi voinut auttaa vanhempien suositteleman "anna takaisin niille" taktiikan käyttämisessä kiusaamiseen. Mutta kun olin luokan pienikokoisin tytönrääpäle, niin minun takaisinantoyritykseni johtivat pelkästään nauramiseen ja turpaani sain aina jos yritin jollekin turpaan antaa.
Ajatuksia aiheesta.. http://nyt.fi/a1305930948480
PoistaKiitos linkistä! Oli kyllä sen verran aiheeseen sopiva ja hyvä käsikirjoittaja Graham Mooren puhe Oscar-juhlassa linkin takana, että lainaan sen tähänkin:
VastaaPoista"Kun olin 16-vuotias, yritin tappaa itseni. Koska tunsin itseni oudoksi ja erilaiseksi ja etten kuulunut mihinkään.
Ja nyt kun seison täällä, haluaisin käyttää hetken sen nuoren hyväksi joka tuntee olevansa outo TAI erilainen tai ettei hän sovi mihinkään. Kyllä sinä sovit...
Pysy erilaisena, ja kun on sinun vuorosi ja seisot tällä lavalla, ole kiltti ja laita tämä VIESTI eteenpäin seuraavalle henkilölle."