Isänpäivän ajatuksia
Olen täällä joskus kirjoitellut vaikeasta äitisuhteestani, siitä miten olen aina kokenut olevani jotenkin liian huono, hävettävä ja muuten vain vääränlainen äitini silmissä. Tänään sitten isänpäivä. Isälle hankin lahjaksi kirjan, ja toki iloisen kortin jossa oli punainen sydän ja luki "Hyvää isänpäivää".Mutta mielessä on pakollisen iloisen isänpäivän juhlimisen jälkeen pyörinyt ajatus, että oikeasti minä en tunne isääni ihmisenä ollenkaan. Ja se on jotenkin surullinen ajatus. Käsittääkseni se on ikäpolveni ihmisille aika tavallista.
Miksi näin sitten on? Kun olin pieni, isä oli vaativassa työssä jossa oli paljon myös ulkomaan matka- ja
komennuspäiviä. Äitini oli kotiäiti, ja joskus kun isä tuli kotiin minä en kuulemma enää edes tuntenut häntä ja vierastin. Isäni on myös sellainen perinteinen suomalainen mies, joka ei niin kauheasti puhu eikä pussaa, osoittaa mieluummin rakastamisensa huolehtimalla tunnollisesti arjen ja elatuksen asioista. Lisäksi koska äitini on isäni vastakohta, hyvinkin tunteita ryöppyävä, äänekäs ja vilkas ekstrovertti, niin jotenkin aina esiin tuli vain äiti ja isä jäi taustalle. Silti muistan että pienenä rakastin isää kovasti, ja aina kun hän lähti työmatkalle, jossain iässä pelkäsin että jos hän ei tule enää takaisin, ja se oli ahdistavin asia lapsen maailmassa. Erityisesti lentomatkat kammottivat minua koska olin televisiosta nähnyt kuvia ja puhetta lento-onnettomuuksista. Pelkäsin että varmasti jotain käy ja mietin jo miten kestän KUN isä kuolee eikä tulekaan takaisin enää.
Samalla tavalla se on sitten mennyt myöhemminkin, että en ole koskaan mitenkään riidellyt tai ollut huonoissa väleissä isäni kanssa, ja olen aina ollut varma että hän välittää minusta, mutta minulla ei ole koskaan ollut mitään tietoa siitä millainen hän on ihmisenä. Mitä hän on toivonut tai pelännyt, mitä katunut tai rakastanut? Hän on aina vain ollut stoalaisen tyyni, äärikunnollinen ja hyvin kunnioitettava henkilö, mutta ei kai kukaan läpikotaisin oikeasti ole sellainen? Kai sellainenkin kuori kätkee sisäänsä inhimillisten tunteiden koko raadollisen kirjon lopulta.
No, nyt kun isä on jo seitsemänkymmenen, ei asiaa enää käy muuttaminen. Meillä on omat jäykät, vähän vaivaantuneet vuorovaikuttamisen kuviomme, joissa usein äiti on välittäjä kuten lapsuudessakin. Ilman äitiä välittämässä kumpikaan ei oikein tiedä mitä sanoa, ei ole mitään yhteistä pohjaa mistä ja miten puhua. Tähän vaikuttaa paljolti se, että huomaan itse olevani tässä asiassa kuin isäni: etäinen ja jäykkä mitä tulee sosiaaliseen vuorovaikutukseen kenenkään kanssa. En vaan oikein tiedä mitä sanoa ja miksi, sittenkään vaikka kaipaisin keskustelua. Vasta nyt alan tajuta kuinka samanlainen monessa asiassa olen kuin isäni, paitsi että minä en ole kotonani pitänyt asiallista ja kunnollista julkisivua vaan boheemia tissuttelutyyliä, vaikka sitten työroolini onkin asiallisen tosikon rooli.
Esiin ottamasi asia - ettei tunne lainkaan omaa isäänsä - on suurimpia traumoja minun elämässäni. MInäkään en tuntenut isääni lainkaan. Ja siis takennukseksi, että hän todellakin asui perheessämme. Hän oli kovin kitsas antamaan itsestään yhtään merkityksellistä lausetta tai sanaa. Hän vaikutti hyvin välinpitämättömältä muiden suhteen, toisaalta muiden piti olla kiinnostuneita hänestä, mitä ihmeellisimmistä asioista, joilla ei loppupelissä ole juurikaan merkitystä. Sellaista teatraalista miehistä monologia. Ja monologeille olen taatusti allergisoitunut.
VastaaPoistaOnneksi sinulla on edes varmuus siitä, että hän välittää sinusta. MInä en sitä asiaa tuntenut mitenkään. Ehkä järjen tasolla saatoin päätellä niin, ehkä.
Kirjoitat, että asiaa ei käy enää muuttaminen. Se on varmasti totta, ettei toivoisi ja löisi kuitenkin päätään seinään, koska kun ei vain tutustuta.
MInä jotenkin toivoin isäni kahden vuoden vakavan ja lopulta hänet tappaneen sairautensa aikana, että olisimme lähentyneet, mutta siihen ei varmaankaan ollut enää mitään edellytyksiä. Kuitenkin toivoin sitä.Täytyy sanoa, että koko sairausaika ja viimeiset viisi viikkoa sairaalassa olivat tosi raadollisia, jotenkin.
Isäni olisi nyt 78-vuotias, itse olen 56-vuotias lukijasi. Hän kuoli 64-vuotiaana. Vieläkin näinkin pitkän ajan jälkeen olen hänelle usein hyvinkin raivona hänen välinpitämättömyydestään. Kuin betoniseinää olisi raapinut - sellaista oli "kommunikointi" hänen kanssaan. Mitään ei saanut kynsittyä irti.
Tuo on varmaan tosiaan vielä raskaampi tilanne, kun on sen lisäksi ettei oikein ole ollut yhteyttä, niin isä on lisäksi vaikuttanut välinpitämättömältä toisia kohtaan ja silti vaatinut huomiota itselleen.
PoistaOma isäni oli ja on sellainen hiljainen ja nöyrä, ei halua huomiota itselleen. Luulen että olisi viihtynyt hyvin aika erakkomaisessakin elämässä, koska enimmäkseen viihtyi perhe-elämässäkin itsekseen, sulkeutuneena omiin ajatuksiinsa ja tekemisiinsä. Eipä kyllä äidistäni älykkääksi keskusteluseuraksi olisi ollutkaan, kun isää tuskin kiinnosti erityisemmin keskustelu Seiskan julkkisjuoruista tai sukulaisten ihmissuhdeasioiden vatvomisesta ;) Koomisia olivat usein isän ja äidin "keskustelut", kun äiti puhua papatti ties mistä, ja kaikki muut paitsi äiti huomasivat että isä ei kuuntele yhtään, vaikka välillä vastaileekin kohteliaisuudesta "ahaa", "aivan", "joo" tai "niinkö?".
Minua on joskus jännittänyt se tilanne, että entä jos äitini kuolisi ennen kuin isäni. Silloin olisi pakko kohdata se epämukavuus joka syntyy isän kanssa ilman äitiä välittäjänä kommunikoidessa, se ettei ole mitään sanottavaa kummallakaan, ja molemmat vaivautuu siitä ettei keksi puhuttavaa. Kahden introvertin erakkoluonteen kommunikointi ei ole kovin sujuvaa ja miellyttävää :D Kai sitä sitten vaan puhuttaisiin säästä jokunen sana, keitettäisiin kahvit ja siinä hiljaisuuden vallitessa niitä juotaisiin. Kaurismäkeläisen harvasanaisessa tunnelmassa.