Ajatuksia intuitiosta ja rationaalisuudesta

Tänään aloin pohtia otsikon aihetta luettuani Hesarin verkkoversiosta aivan mainion Jani Kaaron kolumnin "Oliko jumalten kuolema suuri voitto". Kirjoitus käsitteli sitä länsimaissa tapahtunutta kehitystä, jossa valtaosalle väestöstä uskonto ja hengellisyys ovat menettäneet merkityksensä, ja tilalle on tullut vääjäämätön usko tieteeseen ja rationaalisuuteen.

Kaaro pohtii kirjoituksessaan tämän muutoksen hintaa, ja sitä, riittääkö ihmiselle kuitenkaan pelkkä rationaalisuus, vai jäävätkö useimmat kuitenkin kaipaamaan jotain merkitystä ja suurempaa tarkoitusta nyt kun uskontoa ei monelle enää ole. Hän ei kuitenkaan onneksi jää kaipaamaan kuivikkaita ja moniin vainoihin ja itsenäisten ajattelijoiden tukahduttamisiin syyllistyneitä valtauskontoja, vaan tuo esiin vanhemman alkuperäiskansojen hengellisyyden:

"Koetan usein kuvitella, millaista olisi olla intiaanina maailmassa, jossa kaikki on pyhää. Jossa maisema on raskas esi-isien hengistä. Jossa veden heijastukset ovat viestejä näkymättömästä maailmasta. Koetan myös kuvitella, millaisen järkytyksen tämä muukalainen kokisi, jos hän hyppäisi hetkeksi minun kehooni ja näkisi itsensä niin kuin minä näen itseni. Silloin paljastuisi, että pohjimmiltani olen pelkkä laboratoriorotta."
Minua tuo kirjoitus kosketti jotenkin, koska muistin, että lapsena minä koin maailman paljolti kuin jutussa kuvatut intiaanikansat, joille kaikki oli pyhää, kaikki oli ihmeellistä ja "tietoista", ei vain materiaa. Materia oli ihmeellistä sen ilmentymänä, mitä aistin sen sisällä. Alle kouluikäisenä erehdyin joskus puhumaankin näistä ajatuksista kotona äidilleni, kun en ymmärtänyt että siinä olisi mitään väärää. Jutut lytättiin heti kummallisina ja suorastaan hulluutta enteilevinä, ja pian opin ensin piilottamaan sellaiset kokemukset muilta ihmisiltä, ja lopulta itseltänikin. Minusta oli tullut rationaalinen ihminen, joka ei enää kuvitellut että kaikki on yhtä elävää tietoisuutta joka on niin minussa kuin kivessä jonka päällä istuin. En enää kuvitellut olevani sen aistimani tietoisuuden ilmentymä, vaan erillinen olento yksin kylmän maailman armoilla. Niihin samoihin aikoihin kun muutuin pelkästään rationaaliseksi, aloin myös kärsiä minulle aikuisiällä ominaista eksistentiaalista tuskaa, jonkinlaista tympäisyä ja ahdistusta kaiken merkityksettömyyttä ja tarkoituksettomuutta kohtaan. Erillisyyttä kaikesta, yksinäisyyttä jopa seurassa.

Kaaro päätyy omalta kohdaltaan pessimistiseen arvioon mahdollisuudesta elvyttää elämässään ihmeen tuntu:

Mitä siis olisi henkisesti rikas ja täysi elämä minulle? Vastaus on, etten luultavasti koskaan tule tietämään siitä enempää kuin laboratoriorotalle on mahdollista. Kuten intiaanit sanoivat Artaud'lle, olen yksi niistä, jotka henget ovat hylänneet. Jumala oli julistettu kuolleeksi kauan ennen syntymääni.
 Itse en taida olla omalta kohdaltani yhtä pessimistinen. Tosin minä en tiedä tarvitaanko siihen Jumalaa, eikä ainakaan siihen tarvita mitään organisoitunutta uskontoa. Minä luulen, että tarvitsen vain sitä, että alkaisin palata takaisin intuitioihini sen sijaan että aina vain ajattelen järjelläni, ja halveksin kaikkea intuitiivista joka aiemmin oli minulle niin tavattoman luontaista. Ehkäpä minä palaan vielä hupsuksi, jolle kaikki on tavallaan pyhää ja ihmeellistä, ja ehkäpä minua ei kiinnosta edes yhtään se, onko kokemukseni "totta" (mitä edes tarkoittaa totta, jos puhutaan asioista joita ei voi mitata eikä havaita?)  - jos se tekee minut onnellisemmaksi eikä vahingoita ketään, niin mitäpä sillä väliä? Mutta yli 30 vuoden intuitioiden tukahduttamisen ja rationaalisuudella ylpeilyn jälkeen täytyy edetä pienin askelin - ehkäpä aloitan siitä, että seuraavan kerran kun pitää päättää jotain, teen sen mitä vaisto käskee, enkä vatvo ja analysoi loputtomiin järkiperusteita. Tai kokeilen mitä tapahtuu jos menen istumaan puun alle kuin lapsena, ja kuvittelen oman tietoisuuteni sulautuvan puun tietoisuuteen (lapsena kun tein niin, koin aina hetkittäin olevani puu joka tiedostaa sen ihmishahmon jona yleensä itseäni pidän, eikä toisinpäin, ja se tuntui hienolta).

Kommentit

  1. Luin saman kirjoituksen ja ihmettelin että onpa rohkea mies kun uskaltaa tuollaista julkisesti esittää. Olen itsekin luontaisesti panteisti, vaikkei ympäristö siihen mitenkään ole kannustanut (ei ollut hippivanhempia tms. tosin kuulin kerran rakennustyömaalla vanhan isäni uhkailevan keittiöjakkaraa erottamisella, ellei se pian löytyisi katosta roikkuvien muovien joukosta ja ilmoittautuisi käytettäväksi, hih!). Erona sinuun se, etten ole myöskään tukahduttanut noita jo lapsuusaikana tulleita yllykkeitä - tosin en ole ajatuksiani hirveään isoon ääneen myöskään kuuluttanut :)

    Toisaalta en voi sanoa, että kaiken pyhänä pitäminen (juttelen kasveille ja jopa epäorgaanisille kohteille kuten huonekaluille tai koriste-esineille) ei ole kohdaltani poistanut weltschmerziä mitenkään... ehkä se, ettei ole voinut laumaeläimenä jakaa tätä kokemusta, on vienyt siltä kuitenkin jonkin verran tehoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, todella rohkeaa Kaarolta, kun on vielä tiedetoimittaja. Kas kun semmoisessa ammatissa uskaltaa julkisesti "hörhöillä" ja kaipailla mystisen tyyppistä henkisyyttä pelkän rationaalisuuden oheen. Itse en ikinä kehtaisi, teknisen alan ihmisenä, puhua esimerkiksi töissä näistä ajatuksistani, koska tiedän että niitä pidettäisiin täysin hörhönä juttuna.

      Heh, minullakin on muuten usein halu jutella esim. kasveille, hämähäkeille tai esineille, mutta olen tukahduttanut sen typeryytenä. Täytyykin seuraavan kerran kun tekee mieli, vapautuneesti jutella (varsinkin jos ei ole ketään kuulemassa). Tuo on kyllä totta että jakaminen samanhenkisten kanssa varmasti antaisi kokemukselle ihan eri lailla voimaa - ja sitä ei osaa kuvitellakaan millaista olisi asua yhteisössä, jossa kaikki olisivat jonkin lajin panteisteja, ja puhuisivat avoimesti kokemuksistaan.

      Poista

Lähetä kommentti