Joku ihme mini-burnout tapahtui

En ole kirjoitellut pitkään aikaan. No tässä sitten jotain kuulumisia, koska näköjään ei minua ole vieläkään kokonaan unohdettu, vaan vieläkin on tullut kyselyitä kuulumisten perään.

Minun Muutos-valmennukselleni kävi sitten kuten ennen muille elämäntapamuutoksille, eli tuli muita asioita, lopetin seuraamisen, lihoin takaisin entiseen painoon. Joten siitä ei paljoa kerrottavaa. 120 kilossa ollaan edelleen. Tämä ei varmasti ole kellekään yllätys :D

Se isompi mitä on tapahtunut on, että minulle kävi töissä joku ihme semi-loppuunpalaminen. Semi, koska en tarvinnut lopulta sairaslomaa eikä tapahtunut sellaista dramaattista romahdusta, josta joskus lehdistä lukee. Mutta kävi niin, että vuoden alusta yhtäkkiä työnteko alkoi sujua aina vain huonommin. Ja mitä huonommin se sujui, sitä vähemmän uskoin omaan osaamiseeni ja pystymiseeni. Lopulta olin tilanteessa, jossa uskoin, että ok, ikää nyt on vain liikaa näihin vaativiin teknisiin töihin, ja potkuthan minä saan, mutta yritän lusia täällä niin kauan kuin mahdollista, liksaa nostamassa. Eli käytännössä luovutin. Ajatellen, että niinhän ne moni muukin vaihtaa pois it-alalta keski-iässä. Niin teen sitten minäkin, kun en enää kerran pärjää. 

Kesällä sainkin sitten virallisen varoituksen työnantajalta. Asiakas oli valittanut minusta ja halusi lopettaa
konsulttisopimukseni. Eipä siinä mitään, sitä olin odottanutkin kyynisen alistuneella mielialalla. Yllättäviä olivat kuitenkin syytökset, jotka ei pitäneet paikkaansa, kuten väitteet luvattomista poissaoloista. No ihan sama, tiesin että olin kuitenkin varoitukseni ansainnut, en alkanut vastaan väittää. Lähdin siis kesälomille varoituksen saaneena, ajatellen että kesäloman jälkeen tulee se lopullinen irtisanominen sitten.

Mutta minulle löytyi uusi projekti missä toimia konsulttina, ja lomalla levänneenä päätinkin ryhdistäytyä, ja mikä tärkeintä, hakea apua. Koska en minä koskaan ollut ollut sellainen välinpitämätön, joka olisi huvikseen laiskotellut, ajatellen että onpa kiva kusettaa työnantajaa ja asiakkaita, nostaa palkkaa ja olla tekemättä juuri mitään. Ongelma oli, että en enää PYSTYNYT tekemään entisillä tehoilla. Tajusin, että sitä pitäisi selvittää, miksi en pysty. Epäilin jopa muistihäiriötä, koska suvussani on ollut otsalohkodementiaa jo nelikymppisenä, ja tuntui että jotenkin pää on sekava ja tokkurainen ja siksi en pärjää. Mutta sellaista, tai muuta fysiologista syytä ei löytynyt. Oireeni sopivat jossain määrin ADHD:hen, mutta sitä diagnoosia en voinut saada, koska ongelma oli alkanut vasta keski-iässä, eikä lapsuudessa tai varhaisaikuisuudessa ollut mitään merkkejä keskittymiskyvyn ongelmista.


Terapiaan

Menin sitten terapiaan, kun tuntui että jonkun kanssa tästä ongelmasta pitää jutella. Siellä on käyty läpi kaikenlaista, ja yllättävän syvälle sitä on joutunut menemään, vaikka alkuun sitä toivoi, että saisi yksinkertaiset neuvot, joilla lopettaa töihin tarttumisen välttely ja alkaa vaan tehdä taas. 

Käytännössä olen polttanut itseni loppuun perfektionismillani ja kunnianhimollani. Niistä nyt opettelen eroon, terapian avulla. Samalla voi jopa tulla painonhallintaankin apua, koska tunteiden ja impulssien tietoinen tarkkailu ja niiden "tuomarointi" syvemmän itsen tasolta käsin on osa sitä, mitä harjoittelen. Yhtä lailla kuin jos töissä tulee ajatus, että "pakko saada tämä valmiiksi huomiseksi vaikka joutuisin jättämään yöunet kokonaan väliin" niin sanon itselleni, että ei, tämä ei ole pitkällä tähtäimellä kestävä ratkaisu, ihminen tarvitsee unta, niin jos tulee ajatus "pakko saada suklaalevy koska olen sen ansainnut todellakin", voin sitäkin opetella tarkastelemaan kriittisesti ja todeta, että vaikka se ehkä vähän hetkeksi lisäisi nautintoa, niin pitkällä tähtäimellä se pitää minut juuri siinä vanhassa suossa, josta haluaisin eroon.

Mutta ottaa se koville olla nyt työtiimissä se heikoin lenkki, joka juuri ja juuri pärjää menossa mukana, kun ennen halusin olla se kovin guru. Ehkä se on ihan terveellistäkin kokea, että myös keskinkertaisena pärjää, ja niin voi elää, ja se on rennompaa kuin ainainen täydellisyyden ja parhauden tavoittelu. 

Vieläkään en tiedä, mitä haluaisin tehdä isona - huvittavaa 49-vuotiaalta naiselta. Jos tietäisin jonkun uuden alan, jonne haluaisin vaihtaa, varmaan vaihtaisin. Mutta kun en kerran tiedä, niin ei kai sitä muu auta kuin terapiankin avulla yrittää sitten pärjätä eläkeikään asti vanhalla alalla, jos vaan mitenkään mahdollista. 

Kommentit

  1. Laitoin kommenttia 15.11., ja olitkin taas kirjoittanut jo seuraavana päivänä.
    Raskasta on ollut sinulla tänä vuonna. Työtahtisi ja kaikki lyhyet yöt tai jopa kokonaan nukkumattomat yöt ovat varmasti verottaneet vuosien varrella oimiasi, joten ei ole ihmekään, että ajauduit tuollaisen tilaan.
    Minusta työnantajasi olisi pitänyt ymmärtää, että olet täysin palamassa loppuun, mutta siis saitkin varoituksen. Oliko työterveyshuollolla mitään roolia tässä?
    Olen itse nyt ollut eläkkeellä joulukuun alussa vuoden. Huomasin viimeisen vuoden aikana, että en enää palaudu öistä, jotka olen työskennellyt - siis projektin loppuun saattamisen ja perfektionismin takia. Tai että toipuminen vei kauan. Oli kyllä kaikkea muutakin todella turhauttavaa, mikä söi voimia.
    Mutta sinuun liittyen: on hyvä jos nyt nukut ne yösi. Varmaan tuosta impulssien tarkkailusta esimerkiksi suklaalevyjen suhteen on hyötyä terveydelle ja painonhallinnalle.
    Kiitos kun kirjoitit kuulumisistasi.
    Hyvää loppuvuotta.

    VastaaPoista
  2. Olipa kiva kuulla kuulumisiasi. Harmi että on ollut kovia aikoja takana. Toivottavasti terapia auttaa! ❤️

    VastaaPoista
  3. Kiva että vielä kirjoittelet ja ei niin kiva, että on ikävää. Parempaa jatkoa. mk

    VastaaPoista
  4. Olipas kiva lukea kuulumisia! Oletko tutustunut hengitys- ja tietoisen läsnäolon harjoituksiin? Niistä voisi olla apua urautuneiden käytösmallien muuttamisessa. Hyvää joulua!

    VastaaPoista
  5. Hei Leidi! Olipas iloinen yllätys, että olit kirjoitellut kuulumisiasi pitkästä aikaa! Ikävä kuulla, että olet joutunut kokemaan burn-outin. Mielestäni työnantajasi ei toiminut asiallisesti, vaan sen olisi tietenkin pitänyt kuulla myös sinua ja yhdistää sinut työterveyteen! Toivottavasti uusi vuosi on alkanut lempeämmissä merkeissä!

    VastaaPoista
  6. Moi! Olen seurannut blogiasi muutaman vuoden. Tänään kävin blogisi kokonaan läpi ja luin suurimman osan postauksista, en kutenkaan kaikkia. Pohdin asiaa ja kokosin seuraavan listan:

    Kömpelyys
    Huijarisyndrooma
    Uniongelmat
    Riippuvuusongelmat
    Lapsuuden äärimmäinen itsepäisyys
    Uusiin asioihin nopeasti kyllästyminen
    Tehtävien aloittamisen vaikeus

    Nämä kaikki ovat ADHD:n oireita. Mainitsit ADHD:n mutta totesit ettei sinulla ole lapsena ollut oireilua. Mutta selvästi on ollut. Ne vaan jäävät monilta huomaamatta jos kyseessä ei ole ylivilkas poika.

    Itselläni todettiin ADHD reilu pari vuotta sitten ollessani 41-vuotias. Diagnoosi ja lääkitys muutti elämäni. Suurimpana asiana on ollut se etten enää vihaa ja inhoa itseäni 24/7/365 (anteeksi trendikäs teini-ilmaisu). Lääkityksen avulla selviydyn elämästä kuten muutkin ikäiseni ihmiset joten jatkuva syvä, kalvava häpeä on jäänyt pois melkein kokonaan. Kun en häpeä itseäni, en vihaa itseäni. Kun en häpeä tai vihaa itseäni, minun ei tarvitse enää yrittää saada näitä erittäin epämiellyttäviä ja vaikeasti kestettäviä tunteita (häpeä, itseinho…) pois tietoisuudestani jollain konstilla. Minulla ne konstit olivat lähinnä syöminen, ja välillä juominen. Mutta nyt siis häpeä ei enää varjosta elämääni ja elämä on lähtenyt jotenkin ”käyntiin”. Olen esim. aloittanut kuorolaulun jota en aiemmin uskaltanut tehdä koska olin huono, paha, laiska, tyhmä, saamaton luuseri jonka raakkumista ei kukaan haluaisi kuunnella. Järjestin itselleni koelaulun ja pääsin kuoroon. Olen pikkuhiljaa uskaltanut kertoa läheisilleni jos he loukkaavat minua tai jos minulla on jostain asiasta eri mielipide kuin heillä. Ennen en uskaltanut näin tehdä koska hylätyksi tulemisen pelko oli niin valtava. Pelkäsin, että mieheni (jonka kanssa olen ollut 27 vuotta) vielä jonain päivänä tajuaa minkälaisen ihmisen kanssa on elämäänsä viettänyt ja häipyy sen siliän tien taakseen katsomatta. Ja tämän takia minä elin häntä miellyttäen ja kaiken hänelle valmiiksi tehden ja tasoittaen. Nyt olen alkanut löytää itseäni ja uskallan jotenkin hengittää tässä suhteessa. Enää en pelkää hänen lähtöään eikä minun tarvitse elää varovasti häntä miellyttäen vaan voin olla ihan oma itseni ja kertoa mielipiteitäni.

    Vaikka tämä ei todellakaan ole mikään laihtumiseen liittyvä kommentti niin mainitsen silti, että olen laihtunut nyt 16 kg koska en enää syö jatkuvasti. Ennen minulla oli kokoajan paha olla ja yritin syömällä saada hyvää oloa. Ja sinähän tiedät kuinka hyvin tämä kierre toimii.

    Kannustan hakeutumaan ADHD-tutkimuksiin niin tulisi tämäkin kivi käännettyä. Ei siksi, että laihtuisit vaan siksi ettei sinun enää tarvitsisi syödä ja juoda jatkuvasti ylenmäärin peittääksesi pahaa oloasi (jos siis kävisi niin, että sinulla onkin ADHD jota olet itselääkinnyt kaikki nämä vuodet). Olen ymmärtänyt ettei sinulle olisi taloudellinen ongelma hakeutua yksityiselle lääkäriasemalle.

    Lopuksi vielä olen miettinyt sitä kuinka useasti mainitset äitisi ’levottomuuden’. ADHD on hyvin vahvasti perinnöllistä. Just sayin’ 🤷🏻‍♀️

    VastaaPoista
  7. ^ Jatkan vielä: jos minä reagoin hylkäämisen pelkoon miellyttämällä muita ja jättämällä itseni sivuun omasta elämästäni, niin ehkä sinun strategiasi on pitää ihmiset loitolla koska olet niin varma, että kohta he kuitenkin huomaavat millainen ”oikeasti” olet ja hylkäävät sinut. Et usko, että kukaan voisi sinua oikeasti rakastaa ja he loppujen lopuksi kuitenkin lähtevät joten turha päästää ketään lähelle.

    Sori tämä keittiöpsykologia, toivottavasti ei ärsyttänyt liikaa 🙈😁

    VastaaPoista
  8. Millä mielellä olet? Olisi kiva kuulla sinusta.

    VastaaPoista
  9. Olisi kiva lukea mitä sinulle kuuluu? Sinulla kun on kirjoittamisen lahja, ja samastun moneen juttuun.

    VastaaPoista
  10. Tämä on kyllä ainoa blogi, jonka pariin palaa edelleen silloin tällöin katsomaan mitä kuuluu. Niin rehellistä ja (inho)realistista tekstiä.

    Burnout ei ole mukava, mutta hyvä että havahduit ajoissa ja hankit apua.

    VastaaPoista
  11. Hei Plussapallo! En tiedä, luetko näitä kommentteja. Itselleni blogisi on ollut apuna; nykyään luen kakkoskierrosta parin kuukauden välein eteenpäin. (Ollaan kohdassa kamala it-ala 2016.) En tiedä miksi aloitit blogin, mutta varmaan jotain hyvää etsien. Toivottavasti sait sitä. Annoit ainakin. Joskus hyvätkin asiat vain vanhentuvat ja eivät enää toimi. Mutta jos löydät syyn jatkaa blogia ja keinon käyttää sitä itsesi ja lukijoidesi hyväksi, niin... Ja jos ei, niin hyvää jatkoa ja kiitos kun olet antanut tämän blogin meille luettavaksi. Erityisesti toivon hyviä vointeja terveyden suhteen. mk

    VastaaPoista
  12. Huhuu, mitä sinulle kuuluu?

    VastaaPoista

Lähetä kommentti