Kehopositiivisuus?
Olen nyt katsonut kaksi jaksoa Jenny+ -ohjelmaa, jossa Jenny Lehtinen ja Saara Sarvas keskustelevat erilaisista ihmisyyteen ja kehollisuuteen liittyvistä teemoista. Tänään jaksossa oli biohakkerius ja transhumanismi, joista itse samaistun viimemainittuun: ultimaattinen haaveeni olisi päästä fyysisestä kehosta kokonaan eroon, ja saada digitoitua tietoisuuteni jonkinlaiseen tietoverkkoon. Mutta eipä taida olla mahdollista minun elinaikanani. Olisin kyllä vapaaehtoinen koehenkilö, jos edes semiuskottavia suunnitelmia olisi olemassa.
Enemmän silti jäi mietityttämään edellinen jakso, jossa puhuttiin kehovihasta ja kehopositiivisuudesta. Ensimmäiset ajatukset oli kriittisiä: no niin, siinä on oikein stereotyyppisiä isoja naisia: moniväriset hiukset, räväkkä tyyli, niin herkkää niin herkkää (kyynel vähän väliä silmässä) ja traumoja ja syömishäiriöitä ja ties mitä. Minua on aina jotenkin kiusannut että en pysty mitenkään samaistumaan tuohon stereotyyppiin. Olen niin "kuivan virkanaistyylinen" kuin olla voi. En ole herkkis. Minua ei ole valmentajat eikä kaverit kiusanneet läskistä, koska olin kolmekymppiseksi asti laiha luuviulu. Syömishäiriötyyppistä käytöstäkin olen saanut aikaiseksi vain rajujen dieettien "takaiskuina" mutta se on aina mennyt ohi jonkin aikaa dieettien loputtua.
Lisäksi ohjelmassa esitetty kehopositiivisuusmarssi vaikutti jotenkin kovin teennäiseltä. En minä halua marssia sen oikeuden puolesta että olen satakiloinen kaljamaha-akka, se on minulle ihan luonnonsuoma oikeus. Olen mikä olen, ja koska mikään laki ei kiellä läskejä olemasta, sille ei mitään kukaan voi :D
Mutta asia joka jäi mietityttämään oli ohjelmassa esiintyneen keski-ikäisen tai vähän vanhemman naisen puheenvuoro, jossa hän kertoi laihduttaneensa vuosikymmeniä, mutta nyt todenneensä että sen voi vaan lopettaa kun niin päättää. Huolimatta siitä että itse olen aika lailla luovuttanut asian kanssa, niin silti mieli nousi vastarintaan: "okei, onko siis ok heittää kirves kaivoon kokonaan, eikö se ole tosi luuserimaista". Entä terveyshaitat, eihän ne mene pois sillä että hyväksyy läskinsä?
Vieläkin on niin vaikea vaan hyväksyä, että entä jos on tosiaan vuosikymmeniä laihduttanut, niin eikö jossain vaiheessa ole vain järkevää todeta, että koska olen lihonut takaisin jokaisen aiemmankin laihtumisen jälkeen, niin mikä antaisi syyn olettaa, että uusi laihduttaminen olisi pysyvämpi? Ja pelottavampi ajatus: vaikka itse en ole laihduttanut onneksi vuosikymmeniä, niin eikö tämä ala olemaan jo omallakin kohdallani tosiasia, että laihduttamiset ei vaan onnistu ja voisi parantaa elämänlaatua lopullisesti myöntää se. Olisipa yksi stressin aihe pois elämästä, kun ei tarvitsisi taustalla miettiä koko ajan laihduttamiseen liittyviä ajatuksia: "pitäisi varmaan taas laihduttaa", "tässä syödyssä oli aika paljon kaloreita, huomenna pitää syödä salaattilounas", "inhottaa kun taas lankesin hampurilaisateriaan". Stressi jossain määrin olisi ok, jos se johtaisi johonkin tuloksiinkin, mutta jos se ei johda terveellisempiin elämäntapoihin eikä laihtumiseen, niin miksi raahata sellaista henkistä taakkaa kuin koko painon ajattelu mukanaan?
Silti en vieläkään ole ihan valmis henkisesti luopumaan, vaikkei minulla ole hajuakaan mitä voisin enää edes kokeilla. Mutta heti kun ajattelen nykytilan hyväksymistä, mieli sanoo sen moton mitä työssäkin käytän: minä vihaan luovuttamista. En tahdo antaa periksi. Jos töissä on vaikea ongelma, sanon että kyllä se niin on että hakkaan päätä seinään kunnes viisaampi eli seinä antaa periksi. Tämän painon kanssa on vähän sama. Ainoa vaan, että työasioissa sinnikäs ongelmanratkaisu johtaa aina jonkinlaisiin tuloksiin, tässä painoasiassa ei.
Enemmän silti jäi mietityttämään edellinen jakso, jossa puhuttiin kehovihasta ja kehopositiivisuudesta. Ensimmäiset ajatukset oli kriittisiä: no niin, siinä on oikein stereotyyppisiä isoja naisia: moniväriset hiukset, räväkkä tyyli, niin herkkää niin herkkää (kyynel vähän väliä silmässä) ja traumoja ja syömishäiriöitä ja ties mitä. Minua on aina jotenkin kiusannut että en pysty mitenkään samaistumaan tuohon stereotyyppiin. Olen niin "kuivan virkanaistyylinen" kuin olla voi. En ole herkkis. Minua ei ole valmentajat eikä kaverit kiusanneet läskistä, koska olin kolmekymppiseksi asti laiha luuviulu. Syömishäiriötyyppistä käytöstäkin olen saanut aikaiseksi vain rajujen dieettien "takaiskuina" mutta se on aina mennyt ohi jonkin aikaa dieettien loputtua.
Lisäksi ohjelmassa esitetty kehopositiivisuusmarssi vaikutti jotenkin kovin teennäiseltä. En minä halua marssia sen oikeuden puolesta että olen satakiloinen kaljamaha-akka, se on minulle ihan luonnonsuoma oikeus. Olen mikä olen, ja koska mikään laki ei kiellä läskejä olemasta, sille ei mitään kukaan voi :D
Mutta asia joka jäi mietityttämään oli ohjelmassa esiintyneen keski-ikäisen tai vähän vanhemman naisen puheenvuoro, jossa hän kertoi laihduttaneensa vuosikymmeniä, mutta nyt todenneensä että sen voi vaan lopettaa kun niin päättää. Huolimatta siitä että itse olen aika lailla luovuttanut asian kanssa, niin silti mieli nousi vastarintaan: "okei, onko siis ok heittää kirves kaivoon kokonaan, eikö se ole tosi luuserimaista". Entä terveyshaitat, eihän ne mene pois sillä että hyväksyy läskinsä?
Vieläkin on niin vaikea vaan hyväksyä, että entä jos on tosiaan vuosikymmeniä laihduttanut, niin eikö jossain vaiheessa ole vain järkevää todeta, että koska olen lihonut takaisin jokaisen aiemmankin laihtumisen jälkeen, niin mikä antaisi syyn olettaa, että uusi laihduttaminen olisi pysyvämpi? Ja pelottavampi ajatus: vaikka itse en ole laihduttanut onneksi vuosikymmeniä, niin eikö tämä ala olemaan jo omallakin kohdallani tosiasia, että laihduttamiset ei vaan onnistu ja voisi parantaa elämänlaatua lopullisesti myöntää se. Olisipa yksi stressin aihe pois elämästä, kun ei tarvitsisi taustalla miettiä koko ajan laihduttamiseen liittyviä ajatuksia: "pitäisi varmaan taas laihduttaa", "tässä syödyssä oli aika paljon kaloreita, huomenna pitää syödä salaattilounas", "inhottaa kun taas lankesin hampurilaisateriaan". Stressi jossain määrin olisi ok, jos se johtaisi johonkin tuloksiinkin, mutta jos se ei johda terveellisempiin elämäntapoihin eikä laihtumiseen, niin miksi raahata sellaista henkistä taakkaa kuin koko painon ajattelu mukanaan?
Silti en vieläkään ole ihan valmis henkisesti luopumaan, vaikkei minulla ole hajuakaan mitä voisin enää edes kokeilla. Mutta heti kun ajattelen nykytilan hyväksymistä, mieli sanoo sen moton mitä työssäkin käytän: minä vihaan luovuttamista. En tahdo antaa periksi. Jos töissä on vaikea ongelma, sanon että kyllä se niin on että hakkaan päätä seinään kunnes viisaampi eli seinä antaa periksi. Tämän painon kanssa on vähän sama. Ainoa vaan, että työasioissa sinnikäs ongelmanratkaisu johtaa aina jonkinlaisiin tuloksiin, tässä painoasiassa ei.
Mä en oikein tajua tuota vaakakapinaa. Tai siis tajuan ja en tajua. Jotenkin ristiriitainen viesti.
VastaaPoistaEn tiedä mitä voisit kokeilla. Meditointi on auttanut minua jonkun verran, olit ilmeisesti kokeillut ilman tuloksia. Samoin syön D-vitamiinia, koska olen huomannut että ruokahaluni on pienempi kesäisin, jolloin keho tuottaa D-vitamiinia auringonvalosta. Jotentalvisin stön d:tänkte purkista. Ja kuntosaliharjoittelu auttaa.
Heh, minä olen kanssa miettinyt monesti, että eläisin mielummin elämään kehottomana entiteettinä tietoverkoissa. Eikä sen mukanaan tuoma ihmiselämää pidempi ikä ei myöskään olisi pahitteeksi.
VastaaPoistaMutta tuosta laihdutuksesta ja kehopositiivisuudesta. Mulla on päin vastoin toiminut aika hyvin laihdutuksen suhteen se, että otan sen ongelmana, joka ratkaistaan kuten töissä olen tottunut tekemään. Sillä tyylin tiputin painoa aiemmin n. 40 kiloa ja sama olisi tarkoitus tehdä nyt kun hälläväliä repsahdus elämäntyylin jäljiltä kiloja tuli takaisin roimasti. Avainsanana tässä on kuitenkin *motivaatio*. Minulle on kirjoituksistasi jäänyt se käsitys, että tuo motivaatiopuoli on sinulla hukassa. Mulla itselläni motivaation tuo se, että opiskelen alanvaihtajana sellaiseen terveydenhuollon ammattiin, jonka edustajilta sekä asiakkaat että kollegat odottavat edes jonkunlaista normaalipainoa. Jos olisin rempseä vaakakapinatyylinen läski voisin ehkä lähteä haastamaan rakenteita tämän hetkisessä sairaalloisessa lihavuudessa, mutta kun en ole, vaan olen kanssa pikemmin sellainen, että haluan vakuuttaa kuivakalla asiantuntemuksellani. Voin kuitenkin sanoa, että jos minulla ei olisi tätä motivaatiotekijää niin ei varmasti onnistuisi laihdutus, koska en kokisi sitä syvällisellä tasolla ollenkaan mielekkääksi. Ulkonäkö- ja terveysnäkökohdat on minulle ihan EVVK, koska olen joka tapauksessa ruma eikä tavoitteenani ole mahdollisimman pitkä elinikä. Näin tämän oman tilanteen perusteella, ajattelisin, että sun pitää pohtia vielä enemmän sitä mistä sulle tulee nuo painoa kohtaan olevat inhon ajatukset jos/kun kuitenkin tavallaan hyväksynyt asioiden tilan. Vai oletko hyväksynyt?
Mä muuten tutustuin noihin "fat acceptance" -kuvioihin netin myötä jo joskus 90-luvun puolivälissä ja silloin se oli mieltä avartavaa, mutta nykyisin en nyt niin tiedä. Mun mielestä kehopositiivisuus-liikkeessä on paljon hyvää, mutta itselle se on jo sen verran itsestään selvyys etten ole jaksanut Vaakakapinaa tai Jenny+:aa sen kummemmin seurata. Nyt olen lähinnä odottelen sitä milloin aletaan haastamaan sitä "mutta terveys" -argumenttia. Mikä ihmeen velvollisuus kaikilla ihmisillä on pysytellä mahdollisimman terveinä? Ja millä mittareilla sitä terveyttä mitataan? Jos alettaisiin vaikka jotain huippu-urheilijoiden tai mahdollisimman vanhoiksi elävien vanhusten terveydenhoitokustannuksia mittamaan, niin saattaisi nuorempana kupsahtelevat diabetes/sydänsairaat vievän vähemmän "meidän yhteistä rahaa" kuin nuo edellä mainitut. Toinen asia mitä yksilön vastuuta peräävät ylipainokriitikot ei tunnu myöskään ymmärtävän, että yksilön oma valinta on ihan pikku tekijä verrattuna kauppojen alati kasvaviin sipsi/karkki/keksihyllyihin ja muuhun roskaruokaan.
Pakko vielä kommentoida oman kirjoituksen kahta näennäisen ristiriitaista kohtaa. Pitkä elinikä ei siis kiinnosta ihmisenä, jonka kehoa rasittaa biologisten lainalaisuuksien mukanaan tuomat raihnaaduttavat prosessit. Aineettomana ei olisi tätä ongelmaa ja pidemmän iän myötä saisi ehkä paremman mahdollisuuden alkaa ymmärtää sitä missä ihmeestä tässä maailmankaikkeudessa on oikeasti kysymys. Toimiminen terveydenhuoltoalalla ja omasta terveydestä piittamattomuus ei myöskään ole mielestäni ristiriidassa. Terveys on useille muille todella tärkeä asia ja uskon omien kykyjeni vuoksi pystyväni auttamaan muita saavuttamaan terveemmän olotilan.
PoistaTuo digitoituminen tietoverkkoon ei muuten taida olla muutenkaan kuin teknisten mahdollisuuksien puutteiden takia kovin realistinen haave, koska biologia on niin suuri osa minuuttamme, että siinä vaiheessa jos biologinen olemus lähtisi pois pelistä niin minuuden "minuus" olisi aika kyseenalaista.
Tuo on mielenkiintoinen kysymys että miten paljon olemuksesta katoaisi biologian poistuessa. On myös mahdollista että sitä mikä katoaa voitaisiin simuloida muuten, niin että oikeastaan mitään ei katoa. Mutta toisaalta voihan ihminen menettää kehostaan monia osia esim. onnettomuuden kautta, ja silti hän kokee olevansa yhtä lailla minä. Sokeana, kuurona, jalat menettäneenä jne. Siihen en usko että ihmisyyden minuudentunne on pelkästään aivoissa, niin että aivojen hermokytkökset tarkkaan mallintamalla lopputulos olisi se ihminen, mutta periaatteessa yhtä lailla voi mallintaa muitakin palautemekanismeja.
PoistaLaihduttamisen suhteen minulla tosiaan on tuo motivaatio tai sen vaihtelu ongelmana. Ulkonäöstä en juurikaan jaksa enää välittää, paitsi ajoittain tietyissä tilanteissa häpeän ulkonäköäni. 98% ajastani kuitenkaan en ajattele sitä ollenkaan, joten ei riitä oikein motivoimaan laihtumisen vaivaa että kerran kuussa tai parissa viikossa hävettää vähän jossain palaverissa.
Terveydestä minäkin ajattelen, että elän sen aikaa kun elän ja kupsahdan sitten kun luonto määrää, että en edes tavoittele pitkää elämää. Eniten minun motivaationi laihduttamiseen on kai kirottu perfektionismi jota minussa on ihan neuroottisuuteen asti: haluaisin täyttää muiden oletetut odotukset myös ulkokuoreni suhteen ja ahdistaa etten täytä.
Yhden aistin tai jonkun raajan menetys on aika pientä siihen verrattuna, että fysiologiset tuntemukset kuten nälkä, kipu ja tunteiden keholliset ilmenemät olisivat kokonaan pois pelistä. Nuo ja muut kun on vielä aika monet tiedostamattomalla tasolla tapahtuvia prosesseja ja vaikutukset ovat hienovaraisia moneen suuntaan ulottuvia. Tietenkin kaikkea voisi aina mallintaa, mutta noin monimutkaisten asioiden mallintamiseen on piiiitkä matka.
PoistaOlen kanssa monessa asiassa varsin perfektionistinen, mutta jotenkin tässä painoasiassa on ollut sellaista ihan tahallista kapinallisuuttakin, että enpäs halua ihan kaikkiin muotteihin sopia vaan nimenomaan yllättää ihmiset olemallakin fiksu yms. kaikkea mitä muut eivät oletetusti plösön ulkonäön perusteella osaa odottaa. Ehkä joku tuollainen ajatusmalli voisi sinulla toimia silloin kun ahdistus iskee? Miksi sinun pitäisi ahtautua muiden asettamiin ulkonäköstandardeihin?
Olisiko tässä vielä yksi mahdollisuus: https://www.campwire.com/buy/b1762e4e-0a09-4afd-a77d-0f1b90c8ab7a
VastaaPoistaVarmaan kyllä tehokasta, mutta ei olisi kyllä minusta noin intensiiviseen hommaan, kun paljon vähemmätkin muutokset tuntuu liian haastavilta.
PoistaJos se palkinto raskaasta työstä tulee pitkälti siitä mitä panee kurkustaan alas, niin mitä jos opettelisi tekemään huippuherkullisia ruokia ja juomia, joilla "syrjäyttää" hampurilaisten ja kaljan tai energiajuomien tyyppisten aineiden tuottaman pikatyydytyksen?... Ei miettisi liikaa mitä "saa" ja mitä "ei saa" käyttää, kunhan ei mätä sekaan mitään todella kaloripitoista kohtuuttomasti. Pakastaa myös annoksia niin että ne on valmiina saatavissa kun se 'palkinto' "on saatava". Nimeää vielä annokset itselleen houkuttelevasti... ?
VastaaPoistaKamalaa kyllä lihomisen myötä mun makuaistini on muuttunut niin, että mulle huippuherkullinen ruoka on sitä mättöä. Ei vaan maistu enää sellaiset terveellisemmät ruoat oikein mitä tosiaan joskus teinkin - enkä tarkoita mitään ultrakevyttä ja ankeaa terveysruokaa vaan sellaista jossa on käytetty rasvoja juustoja tms ihan reilusti mutta on myös kasviksia ja muuta hyvää.
PoistaTajusin tämän valitettavan kehityksen kun olen ollut syksyn mittaan pari kertaa asiakkaiden/työpaikan puolesta syömässä todellisissa huippuravintoloissa. Siinä missä muut ylistivät tunnetun julkkiskokin ravintolan 7-ruokalajin menun ihania makuja, minä ajattelin, että ei hyvä, haluaisin hampurilaisaterian ja päälle muutama kalja :D
Nuo julkkis kokkien ruoat taitavat olla mauttomia lähinnä siksi että niissä niin tosi kitsaasti käytetään rasvaa, joka erityisesti tuo ruokaan makua mutta myös erittäin vähän suolaa joka mikä myös on hyvän maun salaisuus.. Kummallakin kun meidät on niin peloteltu, eikä kokit uskalla niitä käyttää.
VastaaPoistaMiten menee?
VastaaPoistaSinähän teet työksesi koodausta? Osaatko sanoa, mistä löytäisin koodaukseen yksityisopetusta Pirkanmaalla? Googlaamalla ei ole löytynyt yhtään mitään. Yliopistoa käyvän tuttuni pitäisi päästä parista koodauskurssista läpi, ennen kuin hermo menee lopullisesti.
VastaaPoistaEn ole sieltä päin joten en tiedä. Minusta kyllä kaiken tiedon pystyy nykyään itse hankkimaan googlettamalla. Niin itsekin teen töissä kun jokin uusi tekniikka tai framework tulee vastaan :D
PoistaYliopistojen kurssit muutenkin, ne eivät yleensä ole mitään järkevää koodausta vaan teoreettista p*skaa, millä tavalla tosielämässä kenenkään ei kannata koodata. Mutta läpihän niistä toki pitää jotenkin itsensä vääntää ja sitten unohtaa ne huonot tavat joita siellä opetettiin.
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
PoistaBlogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista