Kehopositiivisuus?

Olen nyt katsonut kaksi jaksoa Jenny+ -ohjelmaa, jossa Jenny Lehtinen ja Saara Sarvas keskustelevat erilaisista ihmisyyteen ja kehollisuuteen liittyvistä teemoista. Tänään jaksossa oli biohakkerius ja transhumanismi, joista itse samaistun viimemainittuun: ultimaattinen haaveeni olisi päästä fyysisestä kehosta kokonaan eroon, ja saada digitoitua tietoisuuteni jonkinlaiseen tietoverkkoon. Mutta eipä taida olla mahdollista minun elinaikanani. Olisin kyllä vapaaehtoinen koehenkilö, jos edes semiuskottavia suunnitelmia olisi olemassa.

Enemmän silti jäi mietityttämään edellinen jakso, jossa puhuttiin kehovihasta ja kehopositiivisuudesta. Ensimmäiset ajatukset oli kriittisiä: no niin, siinä on oikein stereotyyppisiä isoja naisia: moniväriset  hiukset, räväkkä tyyli, niin herkkää niin herkkää (kyynel vähän väliä silmässä) ja traumoja ja syömishäiriöitä ja ties mitä. Minua on aina jotenkin kiusannut että en pysty mitenkään samaistumaan tuohon stereotyyppiin. Olen niin "kuivan virkanaistyylinen" kuin olla voi. En ole herkkis. Minua ei ole valmentajat eikä kaverit kiusanneet läskistä, koska olin kolmekymppiseksi asti laiha luuviulu. Syömishäiriötyyppistä käytöstäkin olen saanut aikaiseksi vain rajujen dieettien "takaiskuina" mutta se on aina mennyt ohi jonkin aikaa dieettien loputtua.

Lisäksi ohjelmassa esitetty kehopositiivisuusmarssi vaikutti jotenkin kovin teennäiseltä. En minä halua marssia sen oikeuden puolesta että olen satakiloinen kaljamaha-akka, se on minulle ihan luonnonsuoma oikeus. Olen mikä olen, ja koska mikään laki ei kiellä läskejä olemasta, sille ei mitään kukaan voi :D

Mutta asia joka jäi mietityttämään oli ohjelmassa esiintyneen keski-ikäisen tai vähän vanhemman naisen puheenvuoro, jossa hän kertoi laihduttaneensa vuosikymmeniä, mutta nyt todenneensä että sen voi vaan lopettaa kun niin päättää. Huolimatta siitä että itse olen aika lailla luovuttanut asian kanssa, niin silti mieli nousi vastarintaan: "okei, onko siis ok heittää kirves kaivoon kokonaan, eikö se ole tosi luuserimaista". Entä terveyshaitat, eihän ne mene pois sillä että hyväksyy läskinsä?

Vieläkin on niin vaikea vaan hyväksyä, että entä jos on tosiaan vuosikymmeniä laihduttanut, niin eikö jossain vaiheessa ole vain järkevää todeta, että koska olen lihonut takaisin jokaisen aiemmankin laihtumisen jälkeen, niin mikä antaisi syyn olettaa, että uusi laihduttaminen olisi pysyvämpi? Ja pelottavampi ajatus: vaikka itse en ole laihduttanut onneksi vuosikymmeniä, niin eikö tämä ala olemaan jo omallakin kohdallani tosiasia, että laihduttamiset ei vaan onnistu ja voisi parantaa elämänlaatua lopullisesti myöntää se. Olisipa yksi stressin aihe pois elämästä, kun ei tarvitsisi taustalla miettiä koko ajan laihduttamiseen liittyviä ajatuksia: "pitäisi varmaan taas laihduttaa", "tässä syödyssä oli aika paljon kaloreita,  huomenna pitää syödä salaattilounas", "inhottaa kun taas lankesin hampurilaisateriaan". Stressi jossain määrin olisi ok, jos se johtaisi johonkin tuloksiinkin, mutta jos se ei johda terveellisempiin elämäntapoihin eikä laihtumiseen, niin miksi raahata sellaista henkistä taakkaa kuin koko painon ajattelu mukanaan?

Silti en vieläkään ole ihan valmis henkisesti luopumaan, vaikkei minulla ole hajuakaan mitä voisin enää edes kokeilla. Mutta heti kun ajattelen nykytilan hyväksymistä, mieli sanoo sen moton mitä työssäkin käytän: minä vihaan luovuttamista. En tahdo antaa periksi. Jos töissä on vaikea ongelma, sanon että kyllä se niin on että hakkaan päätä seinään kunnes viisaampi eli seinä antaa periksi. Tämän painon kanssa on vähän sama. Ainoa vaan, että työasioissa sinnikäs ongelmanratkaisu johtaa aina jonkinlaisiin tuloksiin, tässä painoasiassa ei.