Töissä on nykyisin ihan mukavaa, vaikka ennen inhosin tätä

Tänään tuli mieleen, tässä työpäivää lopetellessani, että en enää inhoa ollenkaan työtäni. Viimeiset 15 vuotta olen siitä valittanut, ja ajoittain kitissyt tänne blogiinkin, että yhyy kun olen väärällä, taipumuksiini ja lahjakkuuksiini sopimattomalla alalla, tai että tämä on ahdistava kultainen häkki josta en pääse ulos koska hyvä palkka estää lähtemästä samoin kuin se etten vieläkään tiedä miksi haluaisin isona. Olen pyöritellyt päässäni ajatuksia siitä, miten typerä olikaan päätös valita itseäni kiinnostamaton ammatti sen perusteella, mistä saisi todennäköisesti töitä ja hyvää palkkaa. Olen fantasioinut milloin mistäkin ammatista: kirjailijan, tai sitten jonkun käsillä työtä tekijän, esim. kampaajan tai maalarin ammatista, kuvitellen että kunhan pääsisin tästä IT-helvetistä, elämäni olisi parempaa, silti vaikka palkka laskisi puoleen.

Nyt minusta tuntuu että kaikki tuo sisäinen ja ulkoinen kitinä on ollut vain turhasta murheesta kiinni pitämistä. Mitään vikaahan tässä työssä itsessään ei tunnu olevan, sen jälkeen kun vaan on tehnyt sen asennemuutoksen, ettei enää valita ja kritisoi sitä päässään koko ajan, ja haaveile muusta. Hurjaa ajatella, että ei se työ ole minulle aiheuttanut kaikkea sitä ahdistusta ja kärsimystä jota olen sen kanssa kokenut, vaan minä itse, minun suhtautumiseni työhön. Olisihan tämän voinut vähän nuorempanakin ymmärtää, mutta en ymmärtänyt, ja jos joku olisi minulle tullut tällaisia puhumaan, olisin suutahtanut ja selitellyt jotain tyyliin että sinä et tiedä mitä helvettiä tämä on kun ei yhtään kiinnosta koko ala ja ei ole lahjoja ja blaa blaa.

Mikä on muuttunut?

Ulkoisesti työssäni ei mikään. Kiirettä ja stressiäkin riittää. Mutta minä vaan otan hetki kerrallaan sen homman joka on sillä hetkellä prioriteettijonossa päällimmäisenä, ja alan tehdä sitä. Ja silloin kun teen sitä, en mieti muita hommia - yksi iso ahdistuksen lähde aiemmin oli se, että kun tein yhtä hommaa, samalla päässä pyöri taustalla ahdistunut ajatusmylly siitä, että tähän ei saisi kulua paljoa aikaa, koska se ja se hommakin pitää hoitaa ja niitä ei ehdi ajoissa jos tähän menee liikaa aikaa. Tuntui kuin olisin käynyt jatkuvaa hullua kilpajuoksua kelloa vastaan, jossa vuorellinen erilaisia töitä aina odotti tekemistään, painaen päälle ahdistavasti. Nyt asenteeni on, että teen sitä tahtia kuin nyt teen, miettimättä lopputulosta tai ehtimisiä. Jos myöhästyy, niin ei voi mitään, eipä se asia stressaamallakaan parane. Itse asiassa olen huomannut että päinvastoin tilanne paranee kun ei stressaa, sillä sitä saa enemmän aikaan kun ei koko ajan tuskanhiki otsalla patista itseään tekemään nopeammin ja tehokkaammin, vaan ihan rauhassa pysähtyy miettimään ja tekemään.

Vielä tärkeämpää kuitenkin on se, että olen lopettanut jatkuvan työhön liittyvien asioiden sisäisen tuomaroinnin: jatkuvan jokaisen asian jakamisen hyvään tai huonoon, vastenmieliseen tai ok:hon, joksikin mitä en halua tehdä tai sitten sellaiseksi joka on kiinnostava. Asiat itsessään ovat neutraaleja, eivätkä sisällä kärsimystä, mutta jos minä itse leimaan jonkun, vaikka tietyn palaverin, turhaksi ja ahdistavaksi paskaksi johon minut raukka vastoin tahtoani pakotetaan vaikka olisi oikeaakin työtä tehtäväksi, niin kyllähän se vitutusta kerää joutua sinne palaveriin. Enää en jaksa vastustaa sisäisesti, vaan totean vaan, että tämäkin on osa työtäni, joka pitää vaan hoitaa. Ei se ehkä kivaa ole, mutta en jaksa tehdä siitä vielä inhottavampaa vastustamalla sisäisesti.

Hankalia ihmisiäkään en jaksa enempää murehtia. Tiedän, että tietyt ihmiset joiden kanssa työn yhteydessä on oltava tekemisissä ovat haastavia, mutta en viitsi uhrata niille ja niiden "perseilyille" sen enempää aikaa ja ajattelua kuin mitä tilanteen hoitaminen vaatii. On ollut aika, jolloin olen työpäivän jälkeen kotonakin tuohtuneena miettinyt, että mitä törkeää se ja se sanoi tai teki, ja miten minua on loukattu, että ikinä en enää halua olla sen tyypin kanssa tekemisissä (no vähän pakko tosin on, jos se on vaikka suurasiakkaan edustaja). Nyt annan törkimyksen päästellä vinoilunsa ja loukkauksensa, mutta keskityn sen työhön liittyvän asian hoitamiseen mitä varten siinä nyt kommunikoidaan, ja annan ylimääräisen kohinan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Enkä tasan tarkkaan mieti sitä enää kotona!

En myöskään jaksa enää miettiä omaa riittämättömyyttäni tai sitä, sanoinko jossain tilanteessa

nolosti. Tämä on ollut teini-iästä minun spesialiteettini: vatvoa sitä kuinka ruma, tyhmä, surkea ja nolo olen, ja muistella iltaisin päässäni päivän sanomisiani arvostellen niitä ankaraan sävyyn, häpeän puna korvissa. "Voi ei, miksi en ole sosiaalisesti sujuva, miksi taas töksäytin niin, kuolen häpeästä!" Keski-ikäisenä sitä tajuaa, että mikään töksäytykseni ei maailmaa kaada, joten miksipä niitä niin vakavasti ottamaan. Olen mitä olen enkä muuta voi. Sanottu mikä sanottu, ja turha sitä enää pohtia, kun ei se pohtimalla muutu.

Loppujen lopuksi kyse on henkisestä riippumattomuudesta oikein mistään tai kenestäkään. En kaipaa ihmisiltä mitään, en hyväksyntää enkä positiivista palautetta enkä mitään erityistä, niinpä heillä ei ole oikein aseita syvästi minua loukatakaan. Itsetuntoni ei riipu toisten palautteesta enää. Työn suhteen ennen pelkäsin potkuja, mutta nyt ajattelen, että jos niin käy, niin käyköön: niin niitä on työttömiä muitakin pilvin pimein ja nekin jotenkin pärjäävät. Niinpä voin elellä päivästä toiseen työssänikin ihan rauhassa, antaen vaan sen tapahtua mitä tapahtuu, miettimättä sen enempää.